Olisihan tämä kiva olla livenäkin kokea, mutta parempi tämä kuin ei ollenkaan. Oli nimittäin todella raikas, virkistävän erilainen ja hienosti toteutettu! Tässä oli fokus enemmän Jane-tytön elämä kokonaisuutena, eikä vain lemmenkoukeroihin mystisen herra Rochesterin kanssa, mihin monet versioinnit keskittyvät.
Tätä Jane Eyre:ä esitettiin alunperin Bristolin Old Vic -teatterissa (minne pääsen vierailulle 2.4.2016!), mistä se
sitten siirtyi Lontoon National Theatreen. Alunperin 2 erillistä näytelmää
tiivistettiin siirron yhteydessä yhdeksi pitkäksi (liki 3,5 tuntinen!)
esitykseksi. Mutta ei tämä tunnu niin pitkältä. Ei lainkaan. Väliajan haastattelussa ohjaaja Sally Cookson ja näyttelijät kertovat miten esitystä työstettiin. Toki Bronten alkuperäisteksti oli taustalla, mutta näyttelijät harjoittivat ja muokkasivat tekstiä paljon yhdessä, mm. improvisoiden.
Kamalan simppeli lavastus, sellainen lavahäkkyrä, puulavoja eri tasoissa, missä on paljon
tikkaiita ja rappusia. Niitä sitten mennään ylös ja alas. Lavarakennelman alla
soittaa kolmimiehinen multi-instrumentalistibändi. Musiikki on tässä aika
isossa osassa, mistä tulee heti lisäpisteitä. Sitä lauletaan ja soitetaan, ja
tehdään ääniefektejä. Mainiota! Bändi on kyllä tosi loistava. Sitten tässä oli UPEAääninen Melanie Marshall, joka ilmantui milloin mistäkin laulamaan (esittäen Rochesterin ekaa vaimoa).
Toinen seikka mikä teki tästä jotenkin raikkaan oli se etten tuntenut yhden ainuttakaan näyttelijää ennakkoon! Joskus on oikein kiva katsoa esitystä ilman että esittäjillä on aiempien roolien painolasteja mukanaan, hyvässä ja pahassa.
Vapautta ja itsenäisyyttä janoavaa Janea esittänyt Madeleine Worrall oli ihastuttavan moni-ilmeinen. Ja miten sama tyyppi esitti niin taitavasti sekä vauvaa (ääni) että lasta että teiniä että aikuista. Niin pienillä eleillä, ilmeillä ja vaatteiden avulla. Felix Hayes ei aluksi vastannut mielikuvaani Rochesterista (tiedättehän, sellainen tumma, uhkaava, salaperäinen, pelottavakin), mutta mies olikin ihan huippu! Se tumma ääni! Ja olihan sekin tyly ja uhkaava, itseinhoinenkin. Rochester unohtaa hyvin että Jane on alemmasta yhteiskuntaluokasta. Jane on kyllä jotenkin sympaattisen itsenäinen ja itsepäinen. Pariskunnan tukahdetut tunteet, ooh!
Muulla porukalla oli sitten lukuisia rooleja ja kovin muuntautumiskykyisiä kaikki kyllä olivat. Craig Edwards oli hieno Pilot-koirana, ja selkeästi yleisön suosikki. Laura Elphinstone oli ihanan energinen Rochesterin Adele-holhokkina sekä oudohko St John:in roolissa. Ja ihastuttava Janen lapsuudenystävänä Helen Burnsina.
Hienosti oli toteutettu myös esim. vauhdikkaat hevosvaunukyydit, kun koko sakki musiikintahdissa oli hytkymässä pienessä ryhmässä, ja muusikot huuteli paikannimiä. Tässä muuten kuoleva henkilö käveli aina lattialuukusta alas kuolemaan (samaa tekniikkaa käytettiin Hämeenlinnan teatterin Humisevassa Harjussa, onko tämä joku Bronte-sisarusten näytelmäsovitusten erikoisjuttu?).
Kaikinpuolin, ja pituudestaan huolimatta, ihana esitys, joka jätti pitkäksi aikaa mukavan lämpimän olon sisuksiin. Hyvän esityksen merkki minulla.
Kiitos Finnkinolle että tämäkin elämys oli mahdollista kokea!
Valokuvien copyright Manuel Harlan
Toinen seikka mikä teki tästä jotenkin raikkaan oli se etten tuntenut yhden ainuttakaan näyttelijää ennakkoon! Joskus on oikein kiva katsoa esitystä ilman että esittäjillä on aiempien roolien painolasteja mukanaan, hyvässä ja pahassa.
Vapautta ja itsenäisyyttä janoavaa Janea esittänyt Madeleine Worrall oli ihastuttavan moni-ilmeinen. Ja miten sama tyyppi esitti niin taitavasti sekä vauvaa (ääni) että lasta että teiniä että aikuista. Niin pienillä eleillä, ilmeillä ja vaatteiden avulla. Felix Hayes ei aluksi vastannut mielikuvaani Rochesterista (tiedättehän, sellainen tumma, uhkaava, salaperäinen, pelottavakin), mutta mies olikin ihan huippu! Se tumma ääni! Ja olihan sekin tyly ja uhkaava, itseinhoinenkin. Rochester unohtaa hyvin että Jane on alemmasta yhteiskuntaluokasta. Jane on kyllä jotenkin sympaattisen itsenäinen ja itsepäinen. Pariskunnan tukahdetut tunteet, ooh!
Muulla porukalla oli sitten lukuisia rooleja ja kovin muuntautumiskykyisiä kaikki kyllä olivat. Craig Edwards oli hieno Pilot-koirana, ja selkeästi yleisön suosikki. Laura Elphinstone oli ihanan energinen Rochesterin Adele-holhokkina sekä oudohko St John:in roolissa. Ja ihastuttava Janen lapsuudenystävänä Helen Burnsina.
Hienosti oli toteutettu myös esim. vauhdikkaat hevosvaunukyydit, kun koko sakki musiikintahdissa oli hytkymässä pienessä ryhmässä, ja muusikot huuteli paikannimiä. Tässä muuten kuoleva henkilö käveli aina lattialuukusta alas kuolemaan (samaa tekniikkaa käytettiin Hämeenlinnan teatterin Humisevassa Harjussa, onko tämä joku Bronte-sisarusten näytelmäsovitusten erikoisjuttu?).
Kaikinpuolin, ja pituudestaan huolimatta, ihana esitys, joka jätti pitkäksi aikaa mukavan lämpimän olon sisuksiin. Hyvän esityksen merkki minulla.
Kiitos Finnkinolle että tämäkin elämys oli mahdollista kokea!
Valokuvien copyright Manuel Harlan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti