Näytelmän katoavaisuus?

Tämä asia tuli mieleeni kun ajelin tänään Helsinkiin (teatteriin, tietenkin) ja kuuntelin matkalla Areenasta tänään radion Puheen Aamussa tullutta Eero Ahon haastattelua. Eero puhuu siinä teatteriesityksen "katoamisesta", sen jälkeen kun sen esitykset on ohi. Toimittaja siis kysyy voiko näyttelijä jättää jonkun jäljen teatteriin, jossa vaikuttaa pitkään. Aho vastaa: "Tohon, tohon on ihan hirveen vaikee vastata. Teatterihan on vielä, sehän on, sehän on niinku ns. katoava taidemuoto, koska sitä ei, no nykyään ehkä taltioidaan ehkä jollekin, kaukaa otetulla kamerakuvalla huonosti, mutta tota, nehän ei jätä mitään jälkeä, ne on niin niinku siinä ajassa oleva esitys aina että. Ehkä se voi jättää jollekin katsojalle jonkun jäljen, joka on käynyt kattomassa jonkun esityksen. Mutta, emmä emmä oikein muuta osaa sanoa."

Ehkä hieman kysymyksen ohi vastattu. Kyllä mä uskon, jos näyttelijä on pitkään jossain talossa kiinnityksellä niin jotain "perintöä" taloon jättänee.

Ja toisekseen, kyllä siitä esityksestä jää paljon muutakin talteen kuin heikkolaatuisia valokuvia/videoita. Eihän se näytelmä mihinkään sinällään katoa tai poistu tietoisuudestamme. Näytelmät jäävät muuallekin elämään kuin katsojien muisteihin ja mieliin. Varsinkin tänä päivänä, kun monia esityksiä tallennetaan. Omastakin hyllystä löytyy useita tallenteita (sekä dvd että Blu Ray) näkemistäni näytelmistä, tai niistä mitkä olen missannut. Juu, ei nyt suomalaisista, mutta brittiteattereista (Globe, RSC).

Telkkaristakin näkee satunnaisesti tallenteita myös, ainakin Kansallisteatterin näytelmiä muistan nyt äkkiseltään (esim. 5.12. tulee viime talven "kohunäytelmä" Kansallisteatterin Maaseudun Tulevaisuus Teemalta). Ja yksi brittikaverini on mulle tallentanut muutaman esityksen mitä on näytetty sikäläisessä telkkarissa, ainakin The Vote Donmarista viime keväältä sekä The Duchess of Malfi, mitä esitettiin Sam Wanamaker Playhousen avajaisnäytelmänä.

NT Live (ja muutama muukin taho) on esittänyt leffateattereissa näytelmiä usean vuoden ajan. Monet näistä olen nähnyt livenä Lontoossa, ja täytyy sanoa että tallenteet ovat huippuluokkaa. Melkein kuin olisi paikalla itsekin, useimmiten jopa paremmilla paikoilla kuin teatterissa. Monikamera-ajot, lähikuvat jne mahdollistavat aika intensiivisen kokemuksen. Jos kohta siinä ollaan paljolti ohjaajan armoilla; mitä tämä valitsee meille katsojille näyttää. Jos kamera kuvaa lähikuvaa päähenkilön kasvoista, jää väkisinkin näkemättä mitä sivuhenkilö puuhaa. Tänä talvena Suomenkin leffateattereissa on mahdollisuus nähdä lisää laatuteatteria Lontoosta, kun Branagh Companyn esityksistä saadaan katsottavaksi kolme näytelmää. Näistä ensimmäisenä The Winter's Tale oli ainakin teatterissa hieno.

En tiedä mikä on käytäntö Suomen teattereissa, mutta Briteissä ainakin esitykset tallennetaan, lähinnä varmaan omaan (ja tutkijoiden) käyttöön. Onneksi Lontoossakin on (ainakin) kaksi julkista, tai semijulkista, paikkaa missä niitä vanhoja tallennettuja esityksiä voi käydä katsomassa. Ja ihan ilmaiseksi. National Theatren arkistossa on tallessa KAIKKI vanhat esitykset (en kyllä tiedä mistä vuodesta asti). Olen istunut siellä katsomassa kymmeniä juttuja mitä olen joko missannut, tai muuten vaan halunnut katsoa uudelleen. Sieltä löytyy myös vanhat käsiohjelmat, käsikirjoitukset, lavastussuunnitelmat jne materiaalia. Varsinainen aarreaitta!

National Video Archive of Performance on toinen arkisto Lontoossa missä on tullut vietettyä tunti jos toinenkin. Siellä on monen eri teatterin tallenteita, ja muutakin materiaalia (esim. näytelmistä lehtileikkeitä yms). V&A museossa näytetään usein myös arkiston aarteita, mäkin olen käynyt katsomassa ainakin Shakespearen Merry Wives of Windsorin siellä.

Molempiin näihin arkistoihin pitää varata aika etukäteen. Palvelu on erinomaista ja valokopioita saa käsiohjelmista, ja NVAPin arkistossa kuvatakin painettua aineistoa.

Löysin tässä männäviikolla vintiltä tukun vanhoja käsiohjelmia (en mitenkään vahingossa, vaan menin niitä vartavasten penkomaan) 80-90-lukujen taitteesta. Minä säästän kaikki teatteriin liittyvän, siis liput, käsiohjelmat jne. Niissäkin se esitys jää elämään/muistiin. Siksi onkin harmillista jos digitaaliset käsiohjelmat yleistyvät, kuten tänään Kansallisteatterin Keuhkoissa oli. Ymmärrän kyllä miksi siinä oli päädytty pelkkään digikäsiohjelmaan, mutta tämmöinen hamsteri haluaa mustaa valkoisella ja käsin hipelöitävän käsiohjelma (niinkuin muuten sen teatterilipunkin). Muutamia digikäsiohjelmia olen National Theatren ja Donmar Warehousen esityksistä ostanutkin, esimerkiksi niiden sisältämien haastatteluvideoiden takia. Joillain on kaikenlaista extramateriaaliakin esityksistään. Ja on tuo Keuhkojenkin käsiohjelma hyvä, sisältäen paljon linkkejä jne, mikä ei painetussa versiossa niin toimisikaan.

National Theatre tarjoaa brittikouluille ilmaiseksi mahdollisuutta striimaukseen muutamien klassikkojen osalta (Hamlet, Otello, Frankenstein). Niin ja muutamasta lontoolaisteatterista olen katsonut striiminä esityksiä myös, ainakin Royal Courtista ja Hampstead Theatresta. Ja Guardian-lehti on tarjonnut myös näitä striimauksia.

Eikä suinkaan pidä unohtaa mahtavaa Digital Theatre -sivustoa. Pilkkahinnalla saa joko ostettua tai vuokrattua maailmanluokan esityksiä katsottavaksi omalla tietokoneellaan tai tabletillaan. Tai katsonnua sivuiltaan. Löytyy myös balettia sun muuta. Myös Globe Theatre on avannut oman Globe Playerinsä, joka toimii samalla periaatteella.

Tämä vintiltä kaivamani ohjelmapino on ihana nostalginen trippi menneisyyteen. Kaikista esityksistä en muista paljoakaan, tai muistanut välttämättä edes moisia nähneenikään. Siinä tämä bloginpitäminen auttaa nykyään, koska esitys jää paljon paremmin mieleen kun siitä ensin raapustaa muistikirjaan jotain merkintöjä ja sitten vielä naputtelee blogia. Ja siinä kirjoittamisprosessissa usein luen kritiikkejä, muiden bloggauksia jne.

Summa summarum: teatteria on mahdollisuus nähdä nykyään niin paljon muuallakin kuin vain fyysisesti teatterissa. Siellähän se parasta on, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta päästä paikalle katsomaan, Silloin jonkunsortin tallenne tai online-katselumahdollisuus on parempi kuin ei mitään.

Ei kaikki näytelmät suinkaan siis katoa keskuudestamme edes sen jälkeen kun niiden esitykset teatterissa loppuvat. Kyllä ne esitykset jättävät isommankin jäljen kuin vain katsojaan. Ainakin uskon niin.


Kuvissa niitä vintiltä kaivettuja käsiohjelmia.