Kansallisteatterin Tabu on jotain niin hienoa, odottamatonta, kaunista, henkeäsalpaavaa ja uutta, etten yhtään tiedä mitä siitä sanoisi. En yhtään tiennyt mitä odottaa, ja sain kaiken mitä odotin. En kuulu kirkkoon, enkä usko mihinkään ylempiin voimiin, mutta esityksen jälkeen oli autuas, harras ja seesteinen olo. Kuin olisi kokenut jotain... suurta ja hienoa ja ihmeellistä. Niinkun toki olikin. Tabu oli suorastaan pyhä kokemus. Kaikki ajantaju katosi, ja kaikki muu lakkasi olemastta.
Mä en olisi halunnut viikkoon edes puhua mitään. Jäädä vaan siihen transsinoloiseen tilaan lillumaan. Tai mieluiten jäädä sinne katsomoon, pimeyteen, uppoamaan siihen esitykseen.
Seela Sella oli taitava, niin taitava. Vaatii erityistä lahjakkuutta, ja ennenkaikkea karismaa vetää näin iso rooli, ja sanomatta sanaakaan. Tero Jartti ja Jaakko Kuusisto olivat myös oleellinen osa esitystä, jälkimmäisen vastatessa musiikista. Ja mitä ääniä viuluista ja efektilaitteista lähteekään!
Hieman samankaltainen kokonaisvaltainen elämys oli edellinen Kristian Smedsin ohjaustyö Kansallisteatterille minkä näin reilu vuosi sitten eli Palsa. Kuolema, uskonto, veri, ristiinnaulitseminen. Sellaisia teemoja joita niin Palsa kuin Mukka pyörittelivät. Jotenkin nämä ovat mielestäni sisarteokset, kumpikin oli esityksenä mykistävä.
Ihan hirmuisen iso erityismaininta valosuunnittelusta Teemu Nurmelinille.
Koko Kansallisteatterin henkilökunta oli mustavalkoisissa Tabu-vaatteissa, eikä käsiohjelmaa ollut saatavilla (esityksen jälkeen sai mustavalkoisen A4 arkin missä oli kuitenkin kerrottu tekijätiedot). Olihan tämä outo, mutta niin hieno outo.
Tabua esitetään ensi keväänä muutamina sunnuntai-iltapäivinä, ja en voi suositella sitä tarpeeksi. Se ei ole millään mittapuulla perinteistä teatteria, mutta jotain upeaa se kyllä on.
Oli hauska seurata myös ihmisten reagointia esim. aplodeihin. Kun mitään ei tapahdukaan. Yleisö oli muutenkin kovin hämmentynyt!
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla
Kuvien copyright Kansallisteatteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti