A Number / Bridge Theatre 11.3.2020

Lontoonreissuni viimeinen näytelmä oli Caryl Churchillin kirjoittama A Number. Tunnin ja 4 minuutin (en kyllä mitannut aikaa, vaan tämä oli teatterin ilmoittama) tiivis näytelmä Bridge Theatressa. Olen nähnyt tästä yhden version NVAP-arkistossa (The National Video Archive of Performance) monta vuotta sitten. Siinä 2002 Royal Courtissa esitetyssä versiossa isää näytteli Michael Gambon ja poikaa Daniel Craig, ja mietteitäni esityksestä voit lukea täältä.

Nyt vuorossa oli Polly Findlayn ohjaus ja pääosissa Roger Allam ja Colin Morgan. Viimeksi näin heidät yhdessä lavalla Globen The Tempestissä vuonna 2013. Ja tunnustan heti että koska tästä näytelmästä en ihan kauheasti viimeksikään pitänyt, niin nuo herrat mut teatteriin tällä kertaa vetivät.

Niin, tämä on ehkä hieman hankala esitys. Lyhyitä episodeja missä vanhempi mies (Allam) kohtaa poikansa (Morgan) sekä tästä tehtyjä klooneja (Morgan). Tapahtumapaikkana on olohuone, selvästi miehen oma, mutta joka kohtauksessa miljöö vaihtuu. Todella nopeasti ja taidokkaasti, koska pieni lava (missä on olohuoneen sisustus) kiertyy aina 90 astetta ja taustalla oleva tila (milloin keittiö, milloin olohuoneen takaseinä) vaihtuu. Pieni pimennys ja tadaa, uusi huone. Näppärä on Lizzie Clachanin lavastus siis. En kyllä tiedä miten se on toteutettu, liukuelementeillä kai. Toinen kysymys on, että jos kerran ollaan miehen omassa olohuoneessa, miksi se vaihtuu joka kerta?

Viidessä lyhyessä kohtauksessa ruoditaan isän ja pojan suhdetta, miehen suhtautumista koko kloonausprosessiin ja pojan mietintää siitä kun hän ei olekaan uniikki. Syyllisyys painaa miestä ja hänen poikansa käsittelevät asiaa kukin tavallaan. Klooni on ärhäkkä ja riidanhaluinen, ja alkuperäinen sovittelevampi. Viimeisin tuntee olevansa onnellinen ja tasapainoinen, mutta muilla on hieman hankalampaa. Isä koittaa lepytellä poikia ajatuksella oikeudenkäynnistä; soluja on varastettu klinikalta ja käytetty kloonaukseen.

Näytelmä pohtii ihmisen ainutkertaisuutta, mutta pojat/kloonit toteavat "none of us is original". Ovatko kaikki isänsä poikia jos kyse on klooneista? Voiko isä tuntea rakkautta myös näihin kopioihin? Katsoja voi koittaa samaistua poikaan joka miettii "I'm just a copy". Tässä on myös valta-asetelma, koska isä asettuu selittelevän ja alistuneen hahmon nahkoihin. Turhaan hän mussuttaa "I wanted the same but different" kun ensimmäinen poika oli hankala ja laitettiin myöhemmin laitokseen, ja tilalle tehtiin kopio.

Kahden hienon näyttelijän työtä on ilo seurata. Varsinkin Morgan on todella taidokkaan muuntautumiskykyinen, koska hän muuttaa aksenttiaan ja koko tapaa näytellä niin monta kertaa. Ihan kuin kyseessä olisivat eri henkilöt. Allam on anteeksipyytävä ja alistuva. Pukeutuminenkin heijastelee henkilöiden dynamiikkaa; isä on arkinen ja hieman nukkavieru villatakissaan, poika (ja kloonit) nahkatakissa ja katuvaatteissa.

A Number on näytelmä isyydestä, kloonauksesta ja sen moraalisesta seurauksesta, identiteetistä ja sen kadottamisesta. Ei tämä ole helpointa katsottavaa mutta ajatuksia herättävää. Ja kahden hyvän näyttelijän työtä on aina ilo katsoa. Ja ainahan sitä voi sulkea silmät ja kuunnella Allamin kuuloelimiä hyväilevää ääntä. Tämä oli myös kolmas näytelmä missä näen Morganin livenä ja viides Allamilta (plus muutama teatteritallenne). Esityskausi loppui kolme päivää vierailuni jälkeen, ja olisi toki loppunut seuraavalla viikolla muutenkin koronatilanteen takia.



Kuvien copyright Johan Persson.

The Moderate Soprano / Duke of York's Theatre 9.6.2018

Mulla oli jo lippu olemassa tähän näytelmään, kun sitä esitettiin Hampstead Theatressa loppuvuonna 2015. Mutta jotain tähdellisempää ilmaantui (no se oli Ian Hallardin tähdittämä Alan Turing-näytelmä Love-Song of the Electric Bear) ja myin lipun kaverille. Harmitti, mutta näitä sattuu.

Iloni oli siis suuri kun selvisi myöhemmin että The Moderate Soprano siirtyy West Endille, ja vielä siten että olin muutenkin menossa Lontooseen. Ja vieläpä alkuperäismiehityksellä! Joskus käy tuuri.

    

Ystäväni Elisabet lähti ex tempore katsomaan uudelleen

Olen tykännyt paljon David Haren kirjoittamista näytelmistä, ja lisäksi myös Jeremy Herrin on yksi suosikkiohjaajani. Kun vielä päärooleissa olivat iki-ihanat Roger Allam ja Nancy Carroll, ja aihekin niin kiinnostava kuin Glyndebournen oopperajuhlat, niin eihän tämmöistä herkkupalaa voi olla katsomatta. Omat tietoni Glyndebournesta olivat hyvin rajoitetut, joten opin paljon uutta ja kiinnostavaa. Miten yhden miehen sinnikäs unelma voi saada aikaan yhden tunnetuimmista oopperatapahtumista. The Moderate Soprano kyllä pohjautuu paljolti historiallisiin faktoihin ja henkilöihin, mutta on Hare toki ottanut taiteellisia vapauksia.

Allam on erinomainen persoonallisena John Christienä. Christie oli äveriäs yläluokan mies ja ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka peri Glyndebournen tilan ja päätti suurena Wagnerin oopperoiden ystävänä perustaa sinne oopperafestivaalin. Ja niin tapahtui. Toki kuvioon kuuluu hänen ihastuttava sopraanovaimonsa Audrey Mildmay (säkenöivä Nancy Carroll), joka lankesi itseään vanhempaan mieheen. Myös natseja paennut saksalainen kapellimestari Busch (understudy Lennox Greaves, koska Paul Jessonilla oli jotain aiemmin sovittua menoa!) - koska englantilainen kapellimestari ja ylipätään englantilainen klassinen musiikki on Christien mielestä kamalaa - saatiin houkuteltua mukaan perustamaan festivaalia. Kuten myös itävaltalaissyntyinen oopperaimpressaari Rudolf Bing (Jacob Fortune-Lloyd), jota Göring kuitenkin koitti houkutella johtamaan legendaarista Bayreuthin oopperafestivaalia ja saksalainen ohjaaja Carl Ebert (Anthony Calf). Tällä porukalla festivaalit potkaistiin käyntiin vuonna 1934.

Historiallisen näytelmän lisäksi tämä on myös lemmentarina, ja maailmanpoliittisiakin tapahtumia sivuutetaan aika tavalla. Suuruudenhullu ja käytännön asioista mitään ymmärtämätön Christie saa kaikki raivon partaalle, mutta tyyni ja fiksu vaimo kääntää asiat parhain päin. Konflikteilta ei tosiaan voida välttyä, ja yksi niitä aiheuttava asia on esitysten miehitys. Christien vaimon laululahjat eivät pääse ihan sille tasolle kun ammattilaiset edellyttävät, mutta rahoittajana Christie on eri mieltä. Onneksi Christie äänestetään kumoon myös taiteellisen johtajan asemasta. Monenlaista muutakin sattuu ja tapahtuu. Ja onhan tämä ihan Roger Allamin show, mutta helppoakos se on näytellä kun on niin eksentrinen ja räiskyvä hahmo ketä esittää. Upeaa työtä tekee myös Nancy Carroll herkkänä, mutta topakkana sopraanona.

Christie on kyllä hersyvä tyyppi; pikkulapsen lailla kiukutteleva, mutta vaimoonsa ja oopperaan intohimoisesti suhtautuva mies. Surkuhupaisaa on myös se, että vaikka Wagneria hän olisi halunnut soitettavaksi, eikä missään nimessä Mozartia (tämän oopperat olivat kuulemma "like playing cricket with a soft ball"), niin arvatkaapa mitä oopperoita alkuvuosina vedettiin? Aivan oikein arvasitte. Käytännössä Mozart oli ainoa säveltäjä ketä alkuvuosina (sotaan asti) oopperassa kuultiin. No vähän Verdiäkin, mutta ei Wagneria.

Kuolemaanhan tämä näytelmä loppuu (Audrey kuoli 1953, Christie 1962), mutta Glyndebournen oopperafestivaali elää ja voi erittäin hyvin. Vaikka näytelmässä on raskaitakin hetkiä (Audreystä tulee sairastuessaan takertuva ja mariseva) niin kuitenkin jäi hyvä mieli. Upeaa näyttelijätyötä ja hyvin kirjoitettua (ja ohjattua) kamarihenkistä näytelmää on ilo katsoa. Lavastukset ovat minimaalisia, ja itse Glyndebournea ei nähdä oikeastaan lainkaan (liekö tekijänoikeudet syynä?) vaan oikeastaan kokoajan ollaan sisätiloissa. Mutta kaunista katsottavaa oli tämä.

  

Harmittaa että katsomossa oli puolityhjää, lauantai-iltakin vielä. Mutta se hyvä puoli siinä oli, että tuli upgreidaus paremmille paikoille! Ei ollut väkeä stage doorillakaan, meitä oli 3 henkeä! Roger Allamia on aina ihana nähdä, koska mies on herrasmies myös meille faneille. Ja Nancy Carrollkin malttoi sutaista nimmarit ennenkuin polki tiehensä. Allam muuten paljasti että kaljuperuukin päällelaittaminen kesti 1,5 tuntia, pois sen sai puolessa tunnissa. Huh.

Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

The Tempest / Globe Theatre 12.6.2013

Kunhan vaan kerkeän muilta kiireiltä niin päivitän kyllä tämänkin!!

Roger Allamin Independent-haastattelu

Roger Allam jutustaa Shakespeareasta ja muusta, mutta ei muista vanhoja asioita lainkaan :-) Ihana haastattelu ihanasta miehestä 7.4. sunnuntain Independent-lehdessä! Globe-teatterin The Tempest harjoitukset kovasti vauhdissa, maltan tuskin odottaa 10.6. kun nään sen livenä.

Colin Morgan ja Roger Allam harjoittelevat Tempestiä

He does, however, recall the last time he played the Globe: his turn as Falstaff won him an Olivier best actor award. "The only way is down," he deadpans about his prospects as Prospero. Falstaff was also his first role at the Globe, essentially because he shunned the theatre when it re-opened in 1997. "I was always rather against the Globe really," he confesses, blaming his affinity with the RSC, which collectively saw the South Bank upstart as a pretender to the Bard's great crown. "The words 'thatched-cottage Shakespeare' were bandied around," he admits sheepishly.

Shakespeare Sunday!

Oikeastaan tämä impromptu Shakespeare Sunnuntai alkoi jo eilen, kun BBC4:ltä alkoi se kauan odotettu The Hollow Crown sarja. Suomen aikaa klo 23, ja kesti melkein 2,5 tuntia. Yhteys toimi hienosti, vain pari lyhyttä katkoa. Ja se oli hyvä! Erittäin hyvä.

Päärooleissa:

King Richard - Ben Whishaw (kuvassa)

Bolingbroke - Rory Kinnear

Duke of York - David Suchet

Earl of Northumberland - David Morrissey

Duchess of York - Lindsay Duncan

Thomas Mowbray - James Purefoy

Queen Isabella - Clemence Poesy

Duke of Aumerle - Tom Hughes

John of Gaunt - Patrick Stewart

Sir Stephen Scroop - Tom Goodman-Hill

Juu, todella hienosti toteutettu. Itselle aiemmin etäisemmäksi jäänyt Shakespearen näytelmä. Ja ainoa Bardin näytelmä, mikä on kokonaan runomitassa. Richard II on ensimmäinen "osa" sarjaa, mikä jatkuu Henry IV ja Henry V näytelmillä. Tässä seurataan mikä on Richard II:n kohtalo ja miten Henry of Bolingbrokesta tulee Henry IV. Richard esitetään hyvin jeesusmaisena hahmona, varsinkin aasilla ratsastuskohtauksessa ei voi muuta kun miettiä yhtymäkohtia kuninkaan ja Jeesuksen välillä. Ja jotenklin Whishawin näytteleminenkin alleviivaa sitä yhdenmukaisuutta.

Starting in the year 1399, this continuous story of monarchy follows events during sixteen years of dynastic and political power play. Kings, with their families and followers, are threatened by rebellion and conflict. The story takes us from the Royal Court at Westminster to battlefields in England and France. These rich films are woven with the finest of Shakespeare's poetry and are filmed in the architecture and landscape of the period.

King Richard is called upon to settle a dispute between his cousin Henry Bolingbroke and Thomas Mowbray. Richard calls for a duel but then halts it just before swords clash. Both men are banished from the realm. Richard visits John of Gaunt, Bolingbroke's father, who, in the throes of death, reprimands the king. After seizing Gaunt's money and land, Richard leaves for wars against the rebels in Ireland. Bolingbroke returns to claim back his inheritance. Supported by his allies, Northumberland and the Duke of York, Bolingbroke takes Richard prisoner and lays claim to the throne...

Ja niinpä Bolingbrokesta tulee seuraava kuningas ja Richard kuolee vankeudessa (osan historioitsijoista mukaan nälkään, Shakespearen mukaan salamurhaan).

Siihen perään sitten tuli tunnin mittainen dokumentti (tai kolmas osa kuuden osan sarjasta) Shakespeare Uncovered, missä Derek Jacobi kävi läpi näytelmää ja seurattiin harjoituksia Globesta ja siinä oli myös Jamie Parker (lukemassa pätkiä Richard II:sta)! Nyt kun näin Parkerin livenä sillon pari viikkoa sitten, niin huh, tykkäsin tosi paljon!

Tänään katsoin sitten 2 ekaa osaa BBC:n sivuilta, ekassa käytiin läpi näytelmät Twelfth Night ja As You Like It, ja naisia Shakespearen näytelmistä Joely Richardsonin johdolla. Toisessa osassa Ethan Hawke johdatti Macbethin maailmaan. Kumpikin erinomaisia dokkareita, taustoja näytelmille, Shakespearen elämälle jne. Ja asiantuntijoiden (niin tutkijoiden kuin teatteriväenkin) haastatteluja. Yes!

Jamie Parker ja Roger Allam Henry IV näytelmässä 

Ja joo, mulla on ollut 2 DVD:tä odottamassa tuossa sopivaa aikaa (ostin ne siis pari vkoa sitten Lontoosta), ja vaikka ulkona oli nätti ilma tänään (ja olisi voinut leikata vaikka ruohoa), niin päätin jatkaa hyvin alkanutta Shakespeare-maratonia katsomalla ekan osan viime kesänä Lontoon Globe Theatressa tallennettua Henry IV näytelmää... Missä päärooleissa loistavat huippulahjakas ja ihana Roger Allam (Falstaff) - tuo mainio ääni Cabin Pressure kuunnelmasarjan perämies Douglas Richardsonin takaa, sekä Jamie Parker (Prince Hal), jonka näin nyt sitten Henry V:n pääroolissa muutama viikko sitten. Eka osa on 171 minuuttia pitkä.

Pieni pätkä näytelmästä, Falstaff ja Prince Hal. 

Nyt tässä kun katselen tätä, niin en ihmettele lainkaan, että Allam sai tästä Olivier-palkinnon viime vuonna. Aivan mielettömän hieno! Tähän asti mulla on Esko Salmisen Falstaff ollut sellainen malli, mutta kyllä Allam taitaa pestä Salmisen tulkitsijana... Ja Jamie Parker on loistava myös. Kumpikin nokkelia ja nerokkaita, hauskoja ja taitavia.

Falstaff:  
But to say I know more harm in him than in myself were to say more than I know. 
That he is old, the more the pity, his white hairs do witness it. 
But that he is, saving your reverence, a whoremaster, that I utterly deny. 
If sack and sugar be a fault, God help the wicked. 
If to be old and merry be a sin, then many an old host that I know is damned. 
If to be fat be to be hated, then Pharaoh’s lean kine are to be loved. 

No, my good lord, banish Peto, banish Bardolph, banish Poins, 
but for sweet Jack Falstaff, kind Jack Falstaff, true Jack Falstaff, 
valiant Jack Falstaff, and therefore more valiant being, as he is, old Jack Falstaff,
 
Banish not him thy Harry’s company,
Banish not him thy Harry’s company.
Banish plump Jack, and banish all the world.

Prince: I do; I will. 

Surullinen hetki, ja hylkäähän Harry Falstaffin kun tulee kuninkaaksi... :-(

Niin ja tämäkin näytelmä (kuten kaikki Globe teatterin esitykset) päättyy hienoon yhteistanssi-jigiin!

Olivier Awards 2012 ehdokkaat julki

Julkistettiin eilen, ja varsinainen gaala on sitten 15.4. Lontoon oopperatalolta Covent Gardenissa.

Roger Allam (BBC:n kuunnelmasarja Cabin Pressuren ihanaääninen 1. perämies Douglas Richardson) ja Nancy Carroll (oli nyt Recruiting Officerissakin) eli viimevuotiset Olivier-voittajat (paras mies- ja naisnäyttelijä), julkistivat ehdokkaat juhlavassa tilaisuudessa.

Ja kyllä, Benedict Cumberbatch ja Jonny Lee Miller saivat taas jaetun ehdokkuuden Frankensteinista :-))

Josta puheeollen, NT Live tuo sen takaisin ohjelmistoon kesäkuussa, yksi esitys kumpaakin eli 14.6. BC hirviönä ja muutamaa päivää myöhemmin JLM hirviönä. Olen nyt Finnkinoa ahdistellut asiasta niin monta kertaa, ja ei ne vieläkään tiedä tuleeko nämä Suomeen vai ei. Joten taitaa olla niin että joudun lentämään Lontooseen katsomaan. Onneksi se menee aika monessa elokuvateatterissa, että lippuja saa vielä.

Globen Henry V:een olisi esityksiä (ja muutama lippukin vielä) sekä 13. että 14.6.