JukeboXin salat / Tanssiteatteri ERI 15.2.2020

Taas kerran Tanssiteatteri ERI:in koreografit Eeva Soini ja Lassi Sairela ovat loihtineet ehtymättömästä taikapussistaan uuden tanssiteoksen. JukeboXin salat sukeltaa maailmaan muutaman vuosikymmenen taakse, Esson baarin hämyiseen tunnelmaan. Baarin, jota kansoittavat kantapeikot ja uudet tulokkaat, tiskin takana häärää topakka matroona ja nurkassa kököttää jukeboksi. Nostalgiaa, hersyvää huumoria ja taitavaa tanssia, voisiko ihminen muuta toivoa?

Huumori on varmaan ensimmäinen asia mikä Tanssiteatteri ERI:n esityksistä tulee mieleen. En tiedä millainen ihmisen pitää olla ettei näissä esityksissä viihdy. Ja JukeboXin salat saa kyllä kaikki tunteet pintaan. Taas kerran esitys on lyhyistä episodeista koostuva, mutta nyt ne sitoo yhteen Esson baari, tuo menneisyyden mystinen kokoontumispaikka. Imelda Esson roolissa Eeva Soini pitää kuria ja järjestystä, ja välillä heittäytyy itsekin tanssin pyörteisiin, varsinkin unelmoidessaan kultalameissaan Julie Andrewsin I could have danced all nightin tahtiin. Kolme frakkimiestä ilmestyy kuin tyhjästä, vaan lopulta kaikki katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Illan aikana näemme niin letkeälanteisen Elviksen (Lassi Sairela) - joka hurmaa kaikki baariin kokoontuneet ja kaataa pyllyllään muovituoleja (hän elää!) - kuin muhkeahuulisen (ja -povisen) Dolly Partoninkin (Laura Alho).

Korjaamon junttimiehet haalareissaan ja robottimaisine liikkeineen muuntuvat taikaiskusta notkearaajaisiksi latinomiehiksi kimaltavine trikoineen. Wau mikä kolmikko Lassi Sairela, Toni Laakkonen ja James McNamara onkaan rintakarvatupeineen! Viimeksimainittu pääsee toisenkin kerran esittelemään latinohenkisiä liikkeitään kun Stayin' Alive kajahtaa ilmoille! Tosin surullisestihan tämä loppuu riipaisevan yksinäiseen tanssiin pöydän kanssa. Ehkei suomalainen baariporukka ollut vielä 70-luvulla valmiina kohtamaan moista Pedroa?

Kohtaukset limittyvät tosi saumattomasti toisiinsa, ja tunnelmat muuttuvat salamannopeasti. Koheltava Kisastudio 1971 on riemullinen kuvaus suomalaisesta urheiluhulluudesta, ja aikamoisiin akrobatiasuoritukseen nämä urheilijat yltävät. Huh!

Katsomossa istui myös ryhmä nuoria (ilmeisesti) maahanmuuttajanaisia. Mietin esityksen jälkeen onko esimerkiksi muslimimaissa Elvis tai Dolly Parton miten tuttuja hahmoja. Minkä verran enemmän esitys avautuu jos heidät tietää, ja osaa asettaa historialliseen ja kulttuurilliseen kontekstiin. Mietin myös sitä miten he kokivat lavalla nähdyn parisuhdeväkivaltakohtauksen. Toni Laakkonen ja Karoliina Lummikko mätkivät nimittäin toisiaan turpiin ihan kunnolla, mutta tanssiahan sekin oli. Ei ehkä niin usein tanssiteoksessa nähtyä.

Joskus mietin sitäkin näissä ERI:n esityksissä, että missä menee tanssiesityksen ja esimerkiksi teatterin raja? Koska tässäkin monet kohtaukset olivat kuin hieman liikunnallisempia miniesityksiä, kuin teatterinovelleja. Ja vastavuoroisesti monessa näytelmässä, ja varsinkin musikaalissa, on mukana koreografi, suunnittelemassa muutakin liikekieltä kun joukkokohtauksia. Kai raja on hämärtynyt ja hyvä niin.

Taas kerran Tuula Bergqvist on tehnyt valtavan urakan pukusuunnittelun kanssa. Kymmeniä ja kymmeniä toinen toistaan luovempia ratkaisuita. Kaikki puvut eivät ole kauniita paljettihörhellyksiä tai tanssitrikoita, vaan mukaan mahtuu monenlainen kirjo. Bravo! Mari Aggen valosuunnittelu toimii hienosti kokonaisuutena.

Lisäbonusta hauskoista käsinukeista muutamissa kohtauksissa, nukketeatteri meets tanssi!

Äänisuunnittelu yhdistää baarin ääniä puheensorinasta ja kuppien kilahtelusta vaihteleviin musiikkinumeroihin. Ihanan monipuolista ja nostalgista kyllä. Kuultiin Baddingin Kauas pilvet karkaavat ja Dolly Partonin Jolene, sekä kaikkea siltä väliltä. Kuin parhaastakin jukeboksista. Vaikka tuommoiset Esson baarit ovat kadonneet kirkonkylistä niin muisto elää vahvana. Lavastus on kohdillaan, pieneen tilaan saadaan sopimaan paljon. Monikäyttöinen baaritiski kääntyy ja siirtyy tarvittaessa ja sitten on se jukeboksi. Pieni ihana yksityiskohta on Ilta-Sanomiset -nimisen lehden vaihtuvat lööpit seinällä!

Esitys kestikin vain tunnin ja 40 minuuttia, vaikka ERI;n kotisivuilla luki alunperin 2 tuntia (nyt siellä lukee 1,5 h). En tiedä olisiko tätä lyhennetty kun Tiina Lindfors ei käsiohjelmasta poiketen ollutkaan mukana? Mutta kivaa oli silti. Koko tanssijakuusikko oli monipuolisesti esillä ja kyllä ne hitsi viekööt ovat taitavia. En tiedä mistä ihmeestä he näitä ideoita ammentavat, esitys toisensa jälkeen. Ainoa moite tulee ahtaista jalkatiloista, pitää valita huolella missä istuu että jalat sopivat mukaan. Mutta iso kiitos eriläiset!



Esityskuvien copyright Jari Lairikko.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Polttopiste / Tanssiteatteri ERI 16.3.2019

Ihanaa! Jo toinen mainio yhteistyö tänä vuonna kolmekymppisiään viettävän Tanssiteatteri ERI:n ja kirjailija Tommi Kinnusen välillä. Edellinen yhteistyö oli parin vuoden takainen Sata lasissa - rakkauden viiltoja, ja siinä oli teemana rakkaus eri muodoissaan. Hurmaava teos! Nyt nähtiin sitten Polttopiste ja fokuksessa kuoleminen, luopuminen, lähteminen, loppuminen. Vähän niinkuin vastakohtana.

Samalla konseptilla nytkin mennään. Lyhyitä, välähdyksenomaisia tuokioita elämästä - ja ennenkaikkea kuolemasta. Toiset kertomuksista ovat surullisempia, toiset hilpeitä, mutta kaikissa on samanlainen haikea pohjavire. Kaiho. Lassi Sairela ja Eeva Soini vastaavat nytkin koreografioista ja suunnittelusta, ja Kinnusen hienojen kertomusten lomaan näemme seitsemän tanssijan pistävän parastaan.

Se näissä ERI:n jutuissa on aina niin kiehtovaa, että tanssi on raikasta ja monipuolista, esiintyjät valovoimaisia ja mukana on aina paljon huumoria, vähintäänkin pilkettä silmäkulmassa. Kyynelten lomastakin tihkuu se ilo. Nyt mukana oli minulle aiemmin muutama vähemmän tuttu tanssija eli  Karoliina Lummikko ja Laura Alho - sekä vanhat tutut konkarit niin monesta aiemmasta esityksestä. Itseoikeutetusti Sairela ja Soini, sekä Tiina Lindfors, Toni Laakkonen ja James McNamara. Kaikki pääsivät hyvin esille ja hyvin erilaisissa rooleissa.

Saamme nauttia kuinka Tiia Lindforsin lipevä ja markkinointihenkinen 'siirtymävaiheen konsultti' johdattelee meidät kliseitä suoltamalla käymään peremmälle. No, kukapa sitä nyt ei haluaisi siirtyä ajasta ikuisuuteen niin sointuvien sanojen seurauksena. Pääsemme seuraamaan kuitenkin ensin päiväkorentojen (McNamara ja Lummikko) suloista tanssia - koska on vain kolme tuntia aikaa. Koko elämään. Mitä itse saisit siinä ajassa aikaan? Sitten konsultti-Lindfors vie viipyilevään tanssiin Maria Aaveen kanssa (Soini) - jäähyväisiä tässä jätetään. Silti suru ei ole se päällimmäinen tunne, vaan jonkunlainen haikea hyväksyntä. Näin asiat nyt vain menevät. Ja kun kuolema tulee, se tulee. Lindfors on vallan huikea konsultti, ja lattiaan heijastuu koko maailmankaikkeus. Kuolemalla on monta nimeä.

Välillä mennään ilman tekstiä tai puhetta; yleensä ne on niitä hilpeämpiä kohtia. Siivoojat imureineen käyvät tomerina toimeen (mahtaako siinä tupeen ohella luiskahtaa sielukin imurin kitaan?) tai pikkiriikkiset enkelit tanssahtelevat kiiltokuvista tutussa lookissa. Tuula Bergqvist on muuten loihtinut aivan ihanat puvustukset tähän esitykseen. Myös musiikkivalinnat ovat oivallisia! Aina Donna Summerin I Feel Love-diskohitistä Tiger Lilliesien nyrjähtäneeseen Anger-biisiin haitarikomppeineen. Kukin biisi sopii kuin nenä päähän tanssiosuuteensa. Pisteet valinnoista.

Tanssiteatteri ERI ei pelkää heittäytyä hupsuttelemaan (tanssivat kengät Mysterium-kohtaa ennen!) tai kartella liikaa ryppyotsaisuutta. Tanssi voi olla samalla hillittöntä hassuttelua ja teknisesti taitavaa. Tivolimeininkiä nähdään myös ennustajan luona Mysterium-kojussa ja samalla kertoja (Marja-Leena Kouki) kertoo astioiden perinnönjaosta, joka huvittaa suuresti. Taistelua Myrna-kupeista!

Alkupuolen kertojaäänenä toimii Raimo Karppinen. Ja kauniit valot ja lavastuksen oli suunnitellut Esa Kyllönen, jonka 40-vuotistaiteilijajuhlaa esitys samalla juhlistaa. Kun tanssi on pääosassa, ei kauheasti rekvisiittaa tarvita. Isot ympyränmuotoiset pinnoitetut kuviot seinillä heijastavat valoja hienosti, ja valkoiset katosta hulmahtavat silkkikankaat riittävät.

Silti, ei kaikkia koske vanhuus. Asennekysymyshän se. Sellaiseen minä en lähde mukaan, vanhana olemiseen - hyvä motto itsekullekin. Vaan kun lopussa sillä viimeisellä purrella lähdetään, niin ei auta enää mikään. Onneksi kuolema on, ainakin tässä tapauksessa, hyvin lempeä ja jopa äidillinen. Sen mukaan on helppo lähteä.

Taas kerran hieno kaleidoskooppimainen esitys. Monipuolinen ja monimuotoinen. Sai hymyn huulille ja kyyneleet silmiin. Paljon onnea kolmikymppiselle ERI:lle, ja monia vuosia ja hienoja esityksiä lisää! Polttopisteen voi nähdä vielä neljästi - eli ole nopea!


Kuvien copyright Matti Kivekäs
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

HITtoCaBBAret / Tanssiteatteri ERI 7.9.2017

Tanssiteatteri ERI se jaksaa hurmata minut joka esityksellään. Miten nämä ihmiset osaavatkin tämän; tanssin ja musiikin keinoin saada minut joka esityksessä sekä nauramaan tikahtumiseen asti että tihrustamaan itkua kuin viisivuotias? Kyllä se jotain erikoisvoimia vaatii. Tai ERIkoisvoimia ainakin. Vaikka katsomossa saa istua jalat suussa ja joka kerta vannoo että ensi kerralla menen takariviin käytävän kohdalle, niin epämukavuus unohtuu heti kun valot syttyvät lavalle ja ensimmäiset tahdit kajahtavat. Huh.

Tällä kertaa mukaan on valjastettu aivan briljantti ruotsalaisduo Lise&Gertrud (Lise Hummel ja Gertrud Stenung), joiden näennäisen yksinkertaiset ja taatusti uniikit sovitukset erilaisista hittibiiseistä vievät mennessään. Instrumentteinaan piano ja sello, sekä kummankin kaunis lauluääni, he loihtivat käsittämättömän hienoja ääniä. Ja saavat kyllä katsomossa muitakin itkemään kuin minut. Musiikkia kuulemme niin Abbalta, Queeniltä, U2:lta kuin Elton Johniltakin. Mutta vanha kunnon Syyslaulu on ehkä se kaunein. Tai sitten Over the Rainbow, koska se liittyy niin oleellisesti sitä ennen kerrottuun tarinaan, jonka jälkeen ei taida katsomossa olla kenenkään silmät kuivina.

Tämän erinomaisen musiikkivalikoiman päälle on sitten helppo tanssia, vai onko? Mestarikoreografi Tiina Lindfors on taas loihtinut hauskoja, kauniita, herkkiä, koskettavia ja ilkikurisen kekseliäitä tanssikuvioita. Miten tällein voi edes tanssia? Välillä otetaan tuolit käyttöön, tai läskipukua tai muuta, mutta kaikki lähtee sielusta ja nerokkuudesta. Lindfors on myös ohjannut ja käsikirjoittanut tämän tunteiden vuoristoratakabareen. Upeat upeat punahehkuiset puvut (ja toki muutkin esiintymisasut) on suunnitellut Tuula Bergqvist.

Illan aikana sukkuloidaan sujuvasti kolmella kotimaisella (miten tämä Turun reissu olikin näin kielikylpypainotteinen?), pohditaan miten yleisöä saadaan houkuteltua kabareen avulla, tai ylipäätään millä yleisöä saadaan katsomoon? Pitääkö olla nykytanssia, avantgardea, pornoa? Onko kolmemetrisellä munalla varusteltu mies paremmissa asemissa naisen saamisen suhteen? Vähän väliä antiikkipuhelin pirahtaa soimaan jossain nurkassa, ja joku kiihtynyt katsoja antaa palautetta. Laatu ei muka myy ja kukaan ei halua nähdä kabareeta. Ja kilin kellit! Tätähän me nimenomaan haluamme nähdä. Pyhät kabareekuviot, kuten Abbat laitetaan tanssimaan sillipurkkeina ja pahvihahmoina. Kaikesta tehdään hieman pilkkaa, sillä tavalla hauskasti ja kevyesti tottakai. Mutta pienellä napakkuudella toki. Välillä saamme tekstityksenkin jos ruotsinkieli tuntuu vaikealta.

Klassisemman tanssimenon ystäville myös pieni balettiesitys, mutta siihenkin on saatu ujutettua niin kosolti huumoria mukaan että mahasta saa pidellä. Parodia on vaikeaa, mutta onnistuessaan aivan hillitöntä. ERI:n upeat tanssijat taipuvat aina moneen, ja vaikkei tanssijoista kukaan enää ihan teiniosastoa edustakaan, niin vanhentumista ei kyllä oikein mistään huomaa. Tiina Lindfors antaa meille myös laulunäytteitä ja seremoniamestarin elkein johdattaa show'ta eteenpäin. Eeva Soini, Lasse Sairela, Toni Laakkonen ja James McNamara komppaavat kaikki upeasti. Steppaava McNamara! Soinin ja Lindforsin duetto Here, There and Everywheren tahtiin oli niin sensuellin upea että sitäkin katsellessa herkistyi. Kumpi onkaan pahempaa, olla vanha vai lesbo?

Illan aikana otetaan lempeän ironisesti kantaa moneen asiaan vanhenemisesta tasa-arvoon. Mutta se kaikki tehdään hymyillen eikä saarnaten. Elämänilo kuultaa läpi kaikesta. Ei uusi aina ole hyvä; kaikki taide perustuu traditioihin. Monesti määrä korvaa laadun nykyään. Surullista mutta totta.

Viimeistään encorena kuultu Imagine avaaa loppujenkin kyynelhanat. Parissa tunnissa on kyllä koettu sellainen tunnemyrsky että moni muu teos voi moisesta vain haaveilla. ERIläiset eivät haaveile vaan tekevät. Laatu todellakin korvaa määrän.

HITtoCaBBAret:ia on nyt esitetty Suomen ja Ruotsinkin puolella sen aikaa, että nämä olivat tällä erää viimeiset esitykset. Mutta kenties ja toivon mukaan myös HITtoCaBBAret palaa joskus. 23.9. olisi vielä Oopperatalolla yksi näytös, johon on vielä saada lippuja myynnissä. Menkää. Ette kadu.



Kuvien copyright Matti Kivekäs, loppukumarruskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Passio / Tanssiteatteri ERI 14.4.2017

Pääsiäistä voi viettää monella eri tavalla. Yksi parhaista lienee jonkun siihen aiheeseen liittyvän esityksen katsominen. Tänä vuonna pääsin katsomaan muutamien vuosien takaista Tanssiteatteri ERI:n Passiota. Tiina Lindforsin koreografioima esitys valmistui jo 2011, kun Turku vietti kulttuuripääkaupunkivuottaan. Mutta silloin sen missasin. On siis aina ihanaa, kun vanhat esitykset palaavat näyttämölle, että tämmöiset mattimyöhäisetkin kerkeävät katsomaan!

Pääsiäinen ei iske minuun uskonnollisella tasolla mitenkään, mutta onhan se tavallaan aika kiehtova noin fantasiatarinana; koko Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus. Raamatun kertomasta en ehkä niin paljoa muista tai tiedä, mutta musikaali Jesus Christ Superstar on paikannut hyvin pääsiäistietämystäni, tarkentaen mitä minäkin päivänä tapahtui. Kiitos vaan siis Rice & Webber!

Esityksen alussa kerrataan Jeesuksen elämää ihmetekoineen - hän parantaa sokeat, rammat ja vaivaiset ja vesikin muuttuu viiniksi. Punainen viitta vain hulmahtaa, ja Jeesus voi olla kuka vaan. Nykyajan tuulahduksen tuo punaista Pauligin pahvimukia pitelevä kerjäläisnainen, kuin suoraan nyky-Suomen kaduilta. Upeasti kankaan avulla toteutettu veden päällä kävely korostaa Jeesuksen ylimaallisuutta. Sitten siirrytäänkin opetuslasten kanssa saman pöydän ääreen syömään. Ja tarina jatkuu...

Kiinnitin jostain syystä kovasti huomiota tanssijoiden käsien liikkeisiin. Miten koko tanssijan kroppa on mukana liikkeessä, ja viimeisen silauksen sille antavat kädet, jatkeena, mutta myös ihan omana itsenäisenä osanaan. Käsiä nähdään myös varjoteatterin lailla liikkuen yhdessä kohtaa. Myös jalat saavat omia kauniita soolojaan.

Tämä tanssijaporukka venyy moneen, vaihtaen roolista toiseen lennossa. Ei voi kun silmät ymmyrkäisinä ihailla moista lahjakkuutta. Kiitos Laura Alho, Toni Laakkonen, Tiina Lindfors, James McNamara, Lassi Sairela, Eeva Soini ja vieraileva Helena Romppainen.

Valosuunnittelija Esa Kyllönen on tehnyt ihan silmiä hivelevän upeaa työtä. Valoilla rajataan tilaa sopivasti, korostetaan eri henkilöitä ja luodaan harras tunnelma. Miten Jeesuksen paikka opetuslasten ruokapöydässä on tyhjä, kuin jo tulevaa enteillen, ja vain valon korostaessa tyhjyyttä. Valot luovat yhdessä Arvo Pärtin vahvan ja samalla kuulaan musiikin kanssa aivan omanlaisensa tunnelman teokseen. Pärtin musiikki ei ole mulle mitenkään kauhean tuttua ennestään, mutta tämän dramaattisuus sopii kärsimysnäytelmän tunnelmaan hyvin, ja latinalalaiset sanatkin, vaikkeivat ilmeisesti suoraan pääsiäiseen viittaakaan. Erika Turusen puvut ovat vaaleat ja väljän liehuvat ja katseeni hakeutuu erilevyisiin lahkeisiin. Värikkäät viitat tuovat tuulahduksen jostain korruptoituneesta maailmasta. Visuaalista juhlaa koko teos alusta loppuun.

Pyövelien ruoskakohtaus, Pontius Pilatus pesemässä käsiä ihan konkreettisesti, punaiset nauhat taustalla, Judas kultarahoineen, dramaattinen ristinkanto. Lopuksi iso risti heijastaa valoa, meille nykyihmisille. Ehkä meille lopuksi jää armo ja toivo, sittenkin.

Tunnissa on siis mahdollista päästä melko lähelle lähelle harrasta pääsiäiskokemusta. Lämmin kiitos Tanssiteatteri ERI ja Tiina Lindfors - taas kerran.


Kuvien copyright Matti Kivekäs.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sata lasissa - rakkauden viiltoja / Tanssiteatteri ERI 9.3.2017

Turkulainen Tanssiteatteri ERI tekee korkeatasoisia ja kamalan hienoja tanssiteoksia, huumoria unohtamatta. Tämä Suomi100-vuoden esitys Sata lasissa - rakkauden viiltoja ei ole poikkeus tästä kaavasta. Koreografit Eeva Soini ja Lasse Sairela ovat laatineet monitahoisen ja monipuolisen koosteen, missä tarkastellaan tanssillisesti monia suomalaisia elementtejä. Tommi Kinnunen on kirjoittanut pieniä kertomuksia suomalaisuudesta, jotka lomittuvat tanssin väliin ja kanssa paremmin kuin hyvin. Siinä missä Soini ja Sairela ovat neroja tanssitaiteen puolella, niin Kinnunen on sitä tekstin parissa.

Onhan tässä toki kliseisiä juttujakin, suomineidosta koivuihin ja suomifilmiestetiikkaan. Ja saunaan! Mutta niin paljon uniikkia ja kaunista ja hienoa että nuo suomikliseet unohtuu pian. Tai en mä niitä kyllä edes halua unohtaa. On itsenäisyyspäivän vastaanottoa monine Kekkosineen. Ja kyllähän Pelastusarmeijassakin jotain niin kotoista on. Samalla kun liikutaan lapsuudesta leskeyteen niin Kalevala-teemat kummittelevat siellä taustalla. Sataan vuoteen mahtuu niin paljon kaikkea.

Upeaa katsella miten monipuoliset tanssijat muuntuvat lettipäisiksi koululaisiksi tai variksenpelätinkaltaisiksi. Lapsina raapustetaan kömpelöitä kouluaineita (tai kovispojan rakkauskirjettä tytölle); nuorina vedetään breakdance-kuvioita. Virkatut ylioppilaslakit päättävät yhden elämänvaiheen. Aikuisuuteen kuuluu parimuodostuskuviot humppatansseineen ja riitelyt Sibeliuksen tahdissa. Saunakohtaus on todella näyttävä ja hauska.

Tanssijakuusikko Laura Alho, Toni Laakkonen, Tiina Lindfors, James McNamara, Lassi Sairela ja Eeva Soini ovat kokeneita konkareita ja äärimmäisen monipuolisia. Heidän liikekieltään on iloa katsoa. Ja koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu!

Kun lapset ovat muuttaneet kotoa on vain tyhjät tilat ja vanhat tavarat - mitään ei saisi kotoa vierailevien lasten mielestä koskaan muuttaa. Kuinka tuttua tämäkin! Ja miten lakananvedosta saa oivan ja hauskan tanssin! On anonyymejä partnereita, on shamaanimaista Pohjan Akkaa (Tiina Lindfors) sulilla ja hapsuilla ja Mari Boinen musiikilla. Akselin ja Elinan häävalssin tahdissa voi vanhempi ja yksin jäänyt naisihminen muistella menneitä ja tanssia tuolin kanssa. Koskettavaa tämäkin. Mitä vaatteita sitä puolisostaan säästää, koska eihän tämä siellä vaatteissa ole.

Mua kosketti kaikkein eniten Sivustakatsojan ääni, missä Toni Laakkonen tanssii niin kauniisti, että taas itkin. Se teksti on erittäin kaunis ja osui henkilökohtaisesti syvälle.

Tuula Bergqvistin vaatesuunnittelu on yksinkertaisen nerokasta. Valkoisiin asuihin maalatut siniset raidat toimivat. Samoin koivujen pilkulliset rungot istuvat hyvin vaatteisiin. Linnan juhlien kekkospuvustus on huikea! Lavastuksessa käytetään suomalaista taidetta myös, erityisesti Särestöniemen omakuva siinä Sivustakatsojan äänessä vaikutti. "Hullu urkuri" Valtteri Lipasti säestää nurkassa urkuharmonillaan. Musiikkia tulee paljon myös nauhalta, ja se on ihastuttavan monipuolista.

Tässä on paljon haikeita ja surumielisiä kohtauksia, joiden jälkeen sai pyyhkiä silmiään vaivihkaa. Mutta myös riemastuttavia ja hulvattomia. Kuten elämässäkin. Kaunista, herkkää, lumoavaa. Rakkaus viiltää joka tapauksessa. Joka iässä, jokaista, joskus.

Esityksiä on vielä 5.5. asti, mutta jäljellä vain viisi, ja niistäkin muutama jo loppuunmyyty. Suosittelen lämpimästi lippujen hankkimista siis mahdollisimman pian ettet jää ilman!


Kuvien copyright Matti Kivekäs
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Julia & Julia / Tanssiteatteri ERI 10.10.2015

Onnistuin missaamaan Julian ja Julian kaikki esitykset Turussa joten onneksi tämä mahdollisuus nähdä esitys Helsingissä tuli. Ei pitänyt alunperin tulla, koska mun piti olla koko viikonloppu tuomaroimassa Uudessakaupungissa, mutta onneksi siitä peruuntui sunnuntai. Hieman meinasi kiire tulla testipäivän jälkeen suhata Oopperatalolle mutta onneksi testikin oli siirretty hieman lähemmäksi eli Laitilaan. Kohtalo oli siis monellakin tapaa sitä mieltä että mun on pakko tämä nähdä. Kaverikin ehti vielä paikalle, noin minuuttia ennen kuin esitys alkoi!

Ja kohtalolle kiitos, sillä esitys oli UPEA UPEA UPEA! Olen aina tykännyt Prokofievin Romeo ja Julian musiikista, ja tässä siitä vastasi loistava Plus Ensemble (sello, viulu, klarinetti ja haitari), joka kuulosti (ja näytti) korviahivelevältä. Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut olivat kanssa NIIN kauniit ja nerokkaasti tehdyt, punaista ja mustaa. Julioiden mekot pitseineen ja syvine halkioineen saivat melkein itkemään ilosta.

Konkaritanssija/koreografi Tiina Lindfors oli tehnyt niin koreografian, käsikirjoituksenkin ja vastasi ohjauksesta. Mukaeltu Shakespearen Romeota ja Juliaa, mutta tarinasta on otettu pieniä erivapauksia, muutenkin kuin korvaamalla Romeo toisella Julialla. Monttu auki katsoin esitystä koko tunnin ajan.

Mutta ne tanssijat olivat tietenkin pääosassa. Ja kyllä ne olivatkin loistavia. Päärooleissa Julia Capuletina Anneke Lönnroth ja Julia Montaguena Tiina Lindroos. Niin kaunista ja herkkää ja kaunista... Se mieletön tunnelataus näiden kahden naisen välillä on ihan käsinkosketeltava.

Ruhtinas Vladi B:nä tanssi Larri Sairela. Tykkäsin kauheasti tämänkin tanssista, punaisine viittoineen. Julioiden isinä Toni Laakkonen (isä C) ja Juanjo Torres (isä M) koittivat kaikin tavoin estää nuorten rakkauden - turhaan. Ruhtinaan naiset Eeva Soini ja Hanna-Kaisa Rajala vetivät ruhtinaan kanssa kolmistaan hienoja kuvioita.

Tässä oli paljon hienoja kohtia. Mutta se keskitysleirikuvio oli hieman hämmentävä, siis sekä videoprojisoinnit että vanginpuvuissaan ja kolmiotunnuksissaan haahuavat tyypit. Lopun katosta tipahtavat kettingit, ja niiden rooli esityksessä (loppuaplodeja myöten) oli upeat. Ruokailukohtaus pöytineen (ja pöydänalustakohtauksineen) oli myös näyttävä. Ei tässä paljon muuta kun näyttävää ollutkaan.

Oli kyllä aivan mahtava kokemus. Tunti ekstaattista onnea kaikille aisteille!


Esityskuvien copyright Matti Kivekäs

Zirkkeli / Tanssiteatteri ERI 6.5.2015

Turkulaisen Tanssiteatteri ERI:n Zirkkeli on ehkä hauskin tanssiesitys mitä olen koskaan milloinkaan nähnyt. Kuusi tanssijaa (3 miestä, 3 naista) sekä Jouko Enkelnotko (Seinäjoen kaupunginteatterin Dance of the Vampires-Herbert!) joka lauloi, juonsi ja osallistui kovasti esitykseen muutenkin. Ratkiriemukasta, taitavaa ja ah, niin viihdyttävää!

Esitys alkaa tanssijoiden yhteisesityksellä, ja Joukon Silkkiä vaan -laululla. Lyhyitä sketsimäisiä esityksiä, joissa kokoonpanot vaihtelevat. On siamialaisia kaksosia (miten voi tanssia ollessaan toisessa niin kiinni?), Trio Woltti jotka esittävät trapetsinumeron lattialla maaten (aivan mielettömän hienosti toteutettu), Irja-humppaa ja ties vaikka mitä. Jouko osaa soittaa myös ukuleleä (ja laulaa samalla Are you lonesome tonight)!

Eeva Soini ja Juanjo Torres vetivät hienon duettotanssin sykkivien sydäntensä kanssa. Sydämet ovat narujen päissä ja siitä saadaan hienoa koreografiaa aikaan. Tanssija (Eeva Soini) vedetään uusiksi ”olet sen arvoinen”, jolloin tästä tulee kamala blondin irvikuva. Winner takes it all, ja nainen joutuu käärityksi kelmuun.

Toinen puoliaika alkaa puoliverholla, jonka takaa näkyy vain tanssivia jalkoja. Hilipatihippa marssimusiikki tahdittaa jalkojen vauhdikasta poljentoa. Kolme kääpiötä vetää tynkäjaloillaan varsinaisen show’n. Ja soittavat miniflyygeliä. Lisäinstrumenttejä raastin & lusikka, sekä kattilankansi & veitsi diskokompilla ja Jouko narisee Elämän valttikortit. Pianistikääpiö vetää kokaiinia (?) ja muuttuu tatuoiduksi fakiiriksi joka alkaa valssaamaan. Hallusinoidessa parrakas nainen taluttaa isoa haukea ja muita kiinnostavia hallusinointeja. Munaa kantava tyyppi ja kaulassa silmukka. Lopuksi hälle heitetään naru sivusta. Jouko palaa laulamaan Suklaasydäntä. 

Meno äityy niin villiksi välillä ettei katsoja meinaa pysyä perässä. Sumopainihenkisiä kuvioita, Frederikin Harva meistä on rautaa. Eri eläinurokset käyvät valtataisteluita, nainen kaulapannassa esittää taikatemppuja. Merenneitotrio viettelee ja miesseireenit ajetaan ruoskalla pois. Jouko laulaa Tuiki tuiki tähtönen (eri tyyleillä), kun käteen jää vain pyrstö.

Kuuden henkilön prinsessatanssit tylleineen ja kruunuineen. Yleisö saa liittyä mukaan tanssimaan (ja suurin osa liittyy) Abban Dancing Queeniä ja uudelleen Elämän valttikortteja.

Aivan loistavan muuntautumiskykyisiä tanssijoita, jo mainittujen lisäksi myös Toni Laakkonen, Tiina Lindfors, Lasse Sairela ja Greta Sandon.

Ilta on mainio yhdistelmä kabareemaista sirkustouhua, komeaa tanssia ja viihdyttävää show’ta. Harmikseni tämä taisi olla toisiksiviimeinen esitys, joten ei voi edes kauheasti usuttaa ihmisiä katsomaan. Mutta jatkossa haluan nähdä lisää ERIn esityksiä!

Samalla reissulla pääsin tutustumaan mahtavaan Cafe Voltaireen, joka on toiminut jo muutaman vuoden ajan kulman takana ERI:stä. Ranskalaishenkisessä paikassa oli erinomainen tarjoilu ja suussa sulavat herkut. Suosittelen erittäin lämpimästi jos Turussa päin poikkeatte.


Kuvien copyright Matti Kivekäs