Odotin outoa ja erikoista, ja sitä todellakin sain. Omintakeisen Sivuhenkilöt-ryhmän aiempien tuotantojen perusteella tämä oli ihan oikeutettu oletus. Teatterikesässä 2017 Sivuhenkilöt-esitys sekä vuoden 2019 Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen tarjoilivat vinksahtaneita ja varsin viihdyttäviä juttuja - olin myyty! Alunpitäen näytti huolestuttavalta etten näkisi tätä uusinta Luukamaria laisinkaan, olihan esityksiä Cirkossa vain kourallinen, mutta sattuma puuttui peliin ja pääsin kuin pääsinkin kokemaan ryhmän uusimmat outoudet.
Ja todellakin kannatti! Nyt seikkaillaan kuoleman maailmassa, tai jossain kummassa välitilassa elämän ja kuoleman keskellä. Näyttämö on täynnä kaikkea erikoista tavaraa ja härpäkettä: pitkät metallitikkaat eivät johda minnekään, savuntäyteinen lasilieriö jossa majailee suolistoaan kehon ulkopuolella säilyttävä tyyppi pitkine lonkerokäsineen, monikäyttöinen sohva ja taivasta kohti kurkottava kiitorata. Yhdessä nurkassa lojuu kasa alastomia pehmeitä mallinukkeja. Katosta roikkuu erilaisia kylttejä jotka ilmoittavat seuraavan asiakkaan saapumisesta, ehkä jopa tämän kuolinsyyn paljastaen. Kummallista musiikkia, kilahteluja ja ääniä.
Esiintyjänelikko on tavattoman taitava, ja monitaitoinen. Milla Jarko, Henna Kaikula, Saku Mäkelä ja Kaisa Niemi, jokaisella hieman erilainen rooli, omien vahvuuksien mukaan. Lisäksi Kaisa Niemen klarinetin soitosta plussaa, sopii tähän esitykseen kuin nyrkki silmään. Kontaktinotto yleisöön on tiivistä. Olemme kaikki yhdessä tässä, elävät ja kuolleet.
Omituisesti höpöttäviä hahmoja lipuu lattian poikki, ihonmyötäisissä kypäröissään. Yksi näemmä laskee katsojia ja toinen tekee kuperkeikkoja sohvalla. Välillä tulee tuntu kuin olisi jossain futuristisessa bingossa metallisävyisen äänen kuuluttaessa "vihreä 67". Se herättää väen toimimaan, outoja rituaaleja pehmeän mallinuken kanssa, jotka pömpelistä tuleva lonkerokäsi "siunaa". Vai ottaa hengen talteen? Yksi kaivaa takataskustaan klarinetin ja lurittaa sillä kuin jäähyväisiksi. Tämä sakki on kuin Hugo Simbergin kiltit ja hyväntahtoiset luurankomiehet Kuoleman puutarhassa. Selvästi välittävät vainajista.
Ja sitten tapahtuu jotain suomalaiskansallista, hiihtäjä saapuu estradille! Se kuvastaa hyvin koko esityksen arvaamattomuutta, kun koskaan ei voi tietää mitä lavalle seuraavaksi saapuu ja mitä kummaa tapahtuu. Huippua! Neljän esiintyjän liikkeet ovat kovin tanssillisia, eikä ihme koska toinen ohjaajista on Jyrki Karttunen, joka toimii myös koreografina. Liikekieli on kovin karttusmaista, välillä nykivää ja robottimaista, välillä soljuvaa ja hetkittäin aika aggressiivistakin. Ja kädet hyvin mukana.
Toinen ohjaajista on Eira Virekoski, joka vastaa myös tekstistä. Kyllä, nimittäin tässä myös puhutaan! Aika outoja juttuja mutta silti. Surusymboli on toooosi vaikea sana. Hautajaiset, poismeno, läheisten muistaminen - se koskettaa, vaikka vainaja olisi koira. "Luonto on täynnä kuolemaa" - niinhän se on. Ja samaan aikaan katsomosta poistuva mies meinaa kompastua ja kaikki pidättävät henkeään. Tällä kertaa kuolemakokemus jää onneksi estradille.
Luukamari on aika scifimäinen, hypnoottinen. Ainu Palmun valot ja Joonas Outakosken äänet pelaavat sekä yhteen että koko esityksen tunnelmaa luoden. Oscar Dempseyn omintakeinen lavastus on kyllä makaaberin hieno. Riina Leea Niemisen puvustus vie ajatukset taas dystooppisiin tulevaisuuksiin.
Esityksessä on mukana ripaus akrobatiaa, taikuutta, esinenukketeatteria, jongleerausta (tekokukkakimpuilla!), ja toki alati läsnäoleva ajatus kaiken kuolevaisuudesta. Tärkeä muistutus meille eläville. Vajaa 1,5 h esitys on intensiivinen katselukokemus. Ei helppoa, vaan katsojaa haastavaa (sillain hyvällä tavalla kuitenkin). Ikäsuositus on 12+ ja sekin ehkä nippa nappa niin. Aikuisille tämä on enemmän suunnattu.
Cirkon lyhyt esityskausi päättyi jo, mutta ilokseni huhtikuun lopulla on 5 esitystä Itäkeskuksen STOAssa eli menkää sinne siis. Ei todellakaan tarvitse pettyä, mutta varaudu outouksiin!
Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
