Nyt me istumme Teatterimontun katsomossa. Kuuntelemme erikielisiä tervehdyksiä mahdollisille avaruusolennoille. 55 kappaletta niitä alunperin laitettiin Voyager-luotaimen mukaan, viemään viestiä maan asukeilta toisiin sivilisaatioihin. Saamme ääninäytteet sellaisinaan, mutta onneksi englanninkielisin tekstein. Jotkut hieman naurattavat; toivotetaan hyvää päivää ja tervehditään, mutta myös rauhaa ja yhteistyötä halutaan. Ja kysellään ovatko tyypit syöneet. Viestikimaran jälkeen nainen astuu esiin ja alkaa keriä tarinaa auki. Tarinaa mitä maapallolle, ja varsinkin tilalle missä nyt olemme, tapahtuu ihmisten kadottua.
Ajatusleikki on kiehtova. Ja pimeydessä esitys on hyvin erilainen kun valossa. Asioiden ei tarvitse aina olla näkyviä. Tila missä olemme on tottunut hiljaisuuteen. Se on enemmän tyhjillään kuin täynnä ihmisiä. Ihmisten poistuminen ei siis muuta asioita ratkaisevasti. Mutta kaikki muut eliöt rohkaistuvat, eivät enää pyrähdä takaisin koloihinsa, koska ei ole enää mitä pelätä. Siinä vaiheessa kun sähköt loppuvat, varavoimat on käytetty ja viimeinenkin akku tyhjenee, tulee pimeys. Ja hiljaisuus, kun ilmastoinnit ja muut lakkaavat humisevasta. Rappio etenee pikkuhiljaa. Myös lentokone jatkaa matkaansa autopilotilla vaikka matkustajia ei enää ole. Lopulta sekin putoaa polttoaineen loputtua, ja vajoaa mereen. Musta laatikko jatkaa signaalien antamista, vaikkei missään ole enää ketään joka niitä kuulisi. Piippaus toisensa perään, vaikkei enää ole sekunteja tai tunteja; luonto ei niistä piittaa. Lopulta aika tekee tehtävänsä ja äänet vaikenevat. Vuosien päästä merivesi syövyttää laatikon rikki.
Vaikka aikaa ei enää mitatakaan, niin vuosisatojen kuluttua Teatterimontunkin katto sortuu, lahoaa ja murenee alas. Valo pääsee taas uudelleen tilaan. Joka paikassa ulkopuolella vallitsee vihreys. Pikkuhiljaa happosateet ja muut tuhoavat elämää, mutta luonto on sitkeä. Eläinlajit kuolevat, mutta toiset kukoistavat.
Lopulta ainoa mitä jää jäljelle, ja muistoksi maapalloa joskus asuttaneista ihmisistä, on Voyagerin mukana lähetetyt kultaiset äänilevyt. Erikielisine tervehdyksineen ja kuvineen. Hieman naurattaa ja mietityttää millä kriteereillä kuvia aikoinaan valittiin (Jimmy Carter oli presidenttinä, mutta tähtitieteilijä Carl Sagan toimi valintakomitean pomona!) luotaimen mukaan. Nimittäin jotkut näyttävät aika absurdeilta nykyisin. Kuulemme myös listauksen mitä kaikkea maapallolta tulee katoamaan. Nainen aloittaa sen, mutta ääninauha jatkaa. Hänkin on siis poistunut. Lopun aikaa ihailemme näitä Voyager-kuvia.
Babette Ponceletin valosuunnittelu on todella upeaa. Niukkaa ja tarkoituksenmukaista. Noin puolet esityksestä (kokonaisuutena n. 70 minuuttia) vietämme kokonaan pimeydessä. Välillä on himmeämpää valoa, välillä jotain muuta. Pimeässä on hipihiljaista, olemme kaikki kertojan äänen lumoissa, matkalla tulevaisuudessa. Dystooppisessa tulevaisuudessa. Ehkä tämä herättelee katsojat huomaamaan mitä maapallolle on tapahtumassa, vaikka ihminen täällä yhä mellastaakin. Juuri ihmisen vuoksi tuhoutuminen on nopeampaa.
Kiehtova ajatusleikki - ja melko hypnoottinen tai meditatiivinen kokemus.
Kuvien copyright Mirjam Devriendt.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti