Sivuhenkilöt / Lehmuskallio & työryhmä, Teatterikesä 10.8.2017

Mun piti tätä mennä katsomaan aikoinaan marraskuussa Suomenlinnaan, mutta se vaan jotenkin jäi. Siinä paikassa olisikin ollut hieman erilainen elämys. Mutta ei Tampereen Pakkahuoneessakaan mitään vikaa ole, varsinkin kun syvyyssuunnassa käytetään tilaa tosi isosti. Sivuhenkilöt on hieman erilainen sirkusesitys.

Alma Lehmuskallio on ohjannut ja Eira Virekoski laatinut tekstin. Kaikki on hypnoottisella tavalla outoa, ja ihmisten välinen kommunikointi kohta kuilun tai muurin. Vaikka koittaisi kurottautua toiseen henkisesti, ei vain ylety.

Sivuhenkilöt on hyvin surrealistinen esitys. Yhtään ei osaa ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu, koska se voi olla aivan mitä tahansa. Ihmiset käyttäytyvät kuin vailla järkeä, vaikka on kaikilla joku agenda. Jokaisella omansa. Kaikki alkaa sukupäivällisiltä. Tai kahvihetkestä ehkä ennemminkin. Vai ovatko nämä sittenkin häät? Pöytäliinan alta paljastuu outo sakki ihmisiä. Ketä nämä vainajia muistuttavat vapisevat tyypit ovat? Heidät on ikuistettu moniin valokuviin, jotka ovat säilyneet jälkipolville. Kuka enää muistaa ihmisiä vanhoissa valokuvissa, kun kaikki ovat kuolleet? Surullista ja haikeaa, mutta totuus. Aavemainen rahiseva musiikki taustalla lisää omituista tunnelmaa. Vanhanaikaiset vaatteet vievät meidät toiseen aikaan, vanhaan aikaan. Pariskunnalla on valokuvaamo.

Naisen äiti asustaa heidän kanssaan, mutta mamma on sairaalloinen, ja muutenkin aika outo. Mamma nimittäin kierii lasimurskassa, temppuilee tikapuilla, kaiteilla, tuolilla. Hän haluaa ostaa hevosen, ja hevosen hän saakin. Tai saako hevonen mamman, mene ja tiedä. Lopulta mieli on hevosen. Mamma on varsinainen häirikkö muutenkin. Mahtaako muistisairauskin piinata. Yksinäisyys ainakin. Mamma tahtoo kosketusta. Ja takaisin lapsuuteen. (Haluammeko me kaikki samaa, loppujen lopuksi. Lapsuuden takaisin, ja kosketusta).

Esitys jättää mieleen paljon kysymyksiä. Millainen on ohut suukko tai hidas spanieli? Kuka tämä salaperäinen Käthe oikein onkaan? Tuleeko mamman povaama maailmanloppu? Miten jalka kuluu puhki? Itse asiassa ohuen suukon käsite kerrotaankin.

Näyttelijä Ulla Raitiota olen nähnyt viime aikoina paljon, ja hyvin erilaisissa esityksissä. Tässä hän hehkuu vaimona; naisena jolla on ongelmia pätkivän puheen ja raajojen pysymisen kanssa. Kehodysforiaa? Hän lipuu kauemmas ja etäämmäs miehestään. Raitio on ilmeikäs näyttelijä, joka taitaa näemmä hyvin myös pianonsoiton. Sitäpaitsi Teatterikesässä Raition voi nähdä myös loistavassa Karkotetut-esityksessä! Milla Järvinen on mystinen Käthe, joka ilmaantuu valokuvaajaparin elämään. Akrobatiataitojaan sängynpäädyssä esittävä Järvinen on hypnoottisen taitava ja eteerinen. Saku Mäkelä toimii niin tanssijana kuin sirkustaiteilijanakin, ja akrobaattitaitojaan saadaan ihastella nyt. Henna Kaikula hurmaa mummona, joka taitaa tempun jos toisenkin. Yksi mamman bravuureista oli mennä todella pieneen tilaan, ja sitten liikkua eteenpäin miniatyyrikokoisena.

     

Musiikki on aavemaista ja hyytävää. Ylipäätään tulee sellainen viktoriaaninen fiilis, sekä puvuista, musiikista että kokonaisuudesta. Vaimolla on oudot raajat; ne kasvavat, irtoavatkin. Pituuttakin tulee muutama metri lisää naiseen yhdessä kohtaa. Huonekalut liikkuvat itsekseen. On käsittämätöntä miten monta erilaista kohtausta, erilaista tilaa, erilaista esitystä tähän on saatu mahdutettua. Tilanteet vaihtuvat, mutta eivät salamannopeasti vaan viipyillen ja hämäävästi. Bonusta Janne Vasama pukusuunnittelusta ja lavastuksesta sekä Joonas Outakoski kiehtovan äänimaiseman luomisesta.

Vaikka Sivuhenkilöt ehkä eniten (nyky)sirkusta muistuttaakin, niin tässä oli myös (nyky)tanssillisia elementtejä, näytelmää ja vaikka mitä. Yleensä nykysirkusesityksissä ei puhuta, mutta tässä aika paljonkin. Surrealismia monessa muodossa. Surumielinen tunnelma roikkuu kaiken yllä. Ihmiset ovat yksinäisiä ja yksin, vaikka samassa tilassa ovatkin. Kaikki kaipaavat kosketusta.

Tykkäsin kun kaikkea ei paljasteta kerralla, vaan pikkuhiljaa. Uusia juttuja putkahti hiljaksiin esiin kankaiden alta. Bonusta myös käsiohjelman (ne olivat unohtuneet katsomon alle kaappiin, mutta kysyvä = minä sai esityksen jälkeen!) hauskoista henkilöesittelyistä! Varsin erikoista, outoa, kiehtovaa. Genrerajoja rikkovaa sirkusta, joka herätti Teatterikesän katsojissa ansaittua ihastusta.


Kuvien copyright Heli Sorjonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.