Tässä sai välillä hammasta purra ja silmiä sulkea että jaksoi ja pystyi katsomaan. Pariskunnan välienselvittely ei nimittäin ollut kaunista katsottavaa. Ei kai riitely sitä koskaan ole, mutta kun raivopäinen nainen halveksii, pieksää, mitätöi, vähättelee, valehtelee, haukkuu ja huutaa, niin tuntuu pahalle. Välillä tuntuu kuin katsoisin peiliin, ja se näky ei ole kaunis. Eero vaikuttaa olevan kuin ajopuu; itse ei mahda mitään asioille, virta vie ja pyörittää, välillä kariin karahtaen, välillä on hetken tyvenempää. Mutta kun kaikesta huolimatta rakastaa, uskoo että asiat muuttuvat paremmiksi, toivoo että toinen muuttuisi. Siitä viis että vaimo pieksää, mutta lapsia ei saisi kiusata. Monet kerrat mies haluaa lähteä mutta... ei sitten kuitenkaan. Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa... kuten korinttilaiskirjeet sanovat.
Aluksihan kaikki on hyvin. Kauttaaltaan beige ja läpeensä kiltti, ja jopa särmätön Eero kohtaa rempseän ja menevän Lean. Valitettavasti Lean ystävätär Aulikki ei ole riittävän härski ja nopea nappaamaan miestä, vaan häikäilemättömän Lean matkaan "suojelusenkeli" Eero lähtee. Kohtalo on joskus pienestä kiinni. Myöhemmin näytelmässä käy ilmi että Aulikki oli kertonut ihastuksestaan Lealle, joka sitten meni ja sieppasi Eeron ystävänsä nenän edestä. Ja koska Eero on niin kiltti ja väritön ja "tavallinen", häntä tuntuu onnistaneen kertalaakista; upea ja sädehtivä nainen valitsi hänet! Viis siitä että eletään yli varojen tai että kodin ilmapiiri muuttuu pikkuhiljaa niin ahdistavaksi ettei siellä viihdy enää vieraat. Viis siitä että jatkuva virta vieraita naisia lappaa kämpillä, milloin au paireina ja milloin MLL:n lapsenhoitajina. Viis siitä että välit Eeron veljeen ja äitiinkin jäähtyvät. Kyllä Eero ottaa vaimon sukunimen, jää kotiin lasten kanssa, pikkuhiljaa kaikesta ja kaikista eristyksiin.
Perhekeskeinen Eero on koti-isänä, tekee parhaansa, mutta se ei riitä. Vaimo ryyppää, rällää, hassaa rahat - mutta onhan hänellä siihen oikeus perheen ainoana tienaavana ihmisenä. Eeron miesmallit tulevat alkoholisoituneelta ja kiltiltä isältä, sekä mieleltään järkkyneenä rintamakarkuri-isänisältä. Kulkeeko nössöys ja kiltteys suvussa? Eero myöntää olevansa passiivinen ihminen, kuten isänsäkin. Aktiiviset ihmiset ne tässä maailmassa jyräävät, valitettavasti. Mistä nykymies saisi sopivia isän, puolison, isoisän ja kumppanin malleja?
Välillä en tiedä miten päin penkissä olisi. Frenckell on pieni ja intiimi näyttämö, ja kolmannelle riville kaikki tuntuu vyöryvän päälle. Olemme koko katsomo ryhmäterapiaistunnossa, tai vertaistukiryhmässä, kuuntelemassa kun Eero kertoo meille sekä terapeutille tarinaansa. Miesten kokema väkivalta on paljon yleisempää kun luulemmekaan, ja terapeutin meille katsojille pitämä loppupuheenvuoro nostaa sen asian keskiöön ja tapetille.
Näytelmän roolitus oli vallan erinomainen. En keksi Tampereen teatterin henkilökunnasta ketään muuta kuin Arttu Ratisen kenelle Eeron rooli sopii näin erinomaisesti. Artulla on sellaista herkkyyttä ja pehmeää puolta mikä istuu tähän kuin nenä päähän. Rooli tulee iholle ja tunkeutuu sen sisään. Olin ikionnellinen kun keväällä pressitilaisuudessa kuulin että vihdoin teatterissa on annettu iso päärooli Artulle. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Riipaisevaa tulkintaa. No myönnän toki heti kättelyssä että mun sydämessä on oma pieni Arttu Ratis-kolo, ja siksi olen ehkä hieman puolueellinen. Mutta Arttu oli loistava. Piste. Mun sydän huutaa tuskissaan kun Eero ei muka osaa tehdä mitään oikein, kun Eeroa nöyryytetään ja ei arvosteta. Kun Eeroa hakataan ja tukistetaan. Kun Eero itkien pyytää armoa. Voi helvatti. Ja hattua nostan rankan roolin hanskaamiselle; Ratinen on lavalla liki koko näytelmän, ja hyvin läsnä. Siis todella intensiivisesti läsnä. En halua nähdä tätä uudelleen, koska katsomiskokemus ei ollut helpoin mahdollinen, mutta tämän roolityön haluaisin kokea uudelleen.
Vieraileva Anna-Maija Tuokko on tullut monelle tutuksi mm. musikaalirooleissaan. Jotenkin hyytää vielä enemmän, kuin pieni ja hento nainen tekee psykopaattisen ja viiltävän tarkkanäköisen Lean roolin. Miten taitavasti Lea manipuloi miestään, kun en tiedä itkisikö vai nauraisiko.
Tämä tyyppihän kääntää vaikka mustan valkeaksi. Miten Lea voi sanoa että hänen mielestään heidän suhteensa on kuin vankila? Miten hän voi epäillä mustasukkaisesti miestään pettämisestä? "Sinä olet Eero narsisti." AARGH! Tekee mieli loikata katsomosta halaamaan Eeroa ja läimäyttämään Leaa. Kas, enpä ole sen parempi ihminen minäkään.
Väkisinkin muut näyttelijät ovat paljon pienemmissä osissa. Eeron tyrannimaisena ja omia orgasmikokemuksiaan pojalleen tuputtavana äitinä hehkuu Aliisa Pulkkinen ("isäsi ei ymmärtänyt millaista on elää vahvan naisen kanssa") ja tämän kilttinä ja valitettavasti pulloon tarttuvana miehenä Markku Thure. Valitettavasti moni asia tuntuu tässä perheessä periytyvän, myös miesten kyseenalainen naismaku. Sen sijaan Eeron veli Toni (Antti Tiensuu) on valinnut ihan toiset tiet. Jos ei aikuistu eikä sitoudu, pysyy vapaana, monellakin tapaa. Vaikka Toni heilastelee Aulikin (no se kuka olisi halunnut Eeron alun alkujaan) kanssa, niin sekään ei kestä. Ehkä Tonin asioiden päinvastainen käsittelytapa on vastareaktio Eeron totaaliselle alistumiselle? Aulikkina on aina mestarillinen Mari Turunen. Lisäksi Ella Mettänen esittää näitä perheen kotihengettäriä, ja Ville Majamaa terapeuttia.
Paikoitellen teksti oli hieman epätasaista, siis se vanhantyylinen (Jotunin) teksti ei vaan oikein istunut näyttelijöille. Ja uusi ja vanha teksti eivät saumattomasti sopineet yhteen. Näyttämön taustalla pyöri jatkuvasti pirstoutuvat kasvot ja silmät projisointeina, jotka sinällään vahvistivat sitä mielen hajoamista ja kaiken säpäleiksi pirstoutumista, mutta minusta olivat ehkä hieman liian levottomia. Lavastus piti sisällään ovia, joista kuljettiin ja joita paiskottiin. Ei ollut mun juttu ihan tämä lavastus ja projisoinnit. Ja sitten en voinut välttää mielleyhtymää Rocky Horror Picture Show-musikaalin isoihin punahuuliin, jotka alku- ja loppulaulua elokuvassa vetävät. Huojuvassa talossa ne lukevat Eeron äidin äänellä kirjettä Eerolle.
Ei tässä kauheasti kevyitä kohtia ole, tai hauskuutta. Välillä katsomossa nauretaan kyllä vaivautuneesti, kun itkeäkään ei voi. Silti moni itkee. Tosin mökki-idylli kansallispukuisine ja kahvia tarjoavine Lea-ilmestyksineen on huvittava - kunnes Lea koittaa hukuttaa miehensä. Ehkä koko kansallispukukuvajainen oli Eeron toiveunta.
Loppu tulee nopeaan kun asiat alkavat keriytymään auki. Loppu on sikäli ennalta arvattavissa etteihän tämä voi loppua hyvin, eihän? Mutta silti, jonkunlainen optimistinen pohjavire tässä on. Ehkä kaikki ei ole vielä menetettyä? Ja kuten terapeutti Eeron tarinan kuultuaan sanoo: "tälläisen jälkeen on aina vaikea sanoa mitään tyhjentävää". Niinpäs.
Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Aiemmin mietin, että haluaisin nähdä tämän, mutta jotenkin alkoi ahdistaa tuo hyvin voimakas tunnelataus, joka näytelmässä kertomasi mukaan on. Toisaalta Huojuva talo on myös kirjana ahdistava. Mielenkiintoista on kyllä, että roolit on käännetty päälaelleen.
VastaaPoistaVaikka se rankkaa katsottavaa paikoitellen olikin niin suosittelen silti erittäin paljon. Kannattaa!
VastaaPoista