Valitettavasti musiikki (hiphop/dance-mikälie) oli koko teoksen alkupuoliskon niin hermoja riipivää etten pystynyt oikein tanssistakaan nauttimaan. Jefta van Dinther on sekä ohjannut ja tehnyt tekstin ja koreografian tähän. Miesääni puhui välillä tekstiä, mutta en muista sanaakaan; se valui kun vesi hanhen selästä. Neljätoista tanssijaa vääntili ja kääntyili, kuin teininuoret jumppasalissa. Mentiin kasoihin ja oltiin erillään. Pareja muodostui ja erosi. Liikkeet toistuivat, muuttuivat robottimaisiksi. Yhtä kannetaan ilmassa, kuin rockkonsertissa. Marssimista. Yhdestä tulee keskipiste, minkä ympärillä kaikki pyörii. Teknobileet. Kovin fyysistä, paljon huitomista ja heilumista. Ja kaiken päällä aivan liian kovalla soinut musiikki. Ainakin riville 12 se kuului varsin kovaa. Ei ihme että edempänä istunut vanhempi pariskunta siirtyi taaemmas.
Jotenkin kaikki junnasi paikallaan vaikka liikettä oli paljon. Esitys ei tarjonnut minulle mitään tarttumapintaa. Kunnes yhtäkkiä koko porukka alkoi laulamaan! Sellaista kuoromaista huminaa ja harmoniaa, mutta se tuli ihan puskista ja oli siihen asti selkeä kohokohta. Vihdoinkin jotain!
Nelisenkymmentä minuuttia on lavalla kohkattu kunnes kaikelle tulee yhtäkkinen stoppi. Liike pysähtyy, äänet vaikenevat, esiintyjät seisovat kuin patsaat. Valot palavat. Hiljaisuus jatkuu, ja lopulta muutamat yleisössä eivät kestä enää venyvää hiljaisuuttaa ja puhkeavat aplodeihin. Epävarmat taputukset loppuvat pian, koska valtaosa katsomosta ei mene tähän lankaan.
Kertoja alkaa taas puhua, englantia, mutta en ymmärrä. Tai ymmärrän mutta kaikki menee ohi. Teollisuusääniä; naputusta, kolkutusta, rahinaa, suhinaa.
Liike alkaa taas. Mutta nyt se on totaalisen erilaista. Tanssijat kävelevät kuin ihmisapinat, kaakertaen ja kädet maata viistäen. Osa miehistä riisuu paitansa. Valo on keltaisen hämärää. Musiikki on hypnoottista syntikkamattoa - ja huomattava parannus alun jumputukseen. Pikkuhiljaa tämä apinalauma suoriutuu eroon vaatteistaan. He kiipeävät taustan rakennustelineissä, kyhnyttävät ja kokoontuvat. Lopuksi palataan robottimaisiin liikkeisiin ja teknomusaan. Hiljaisuus. Lattialle jää vain kasa vaatteita.
Oliko tässä joku maailmanlopun meininki, että teollistuneet ihmiset tantuivat takaisin esi-isikseen. Monenlaisia ajatuksia pyöri mielessä, alkaen Apinoiden planeetta-elokuvista ja erilaisiin dystooppisiin scifi-näkemyksiin. Meneekö tämä yhteiskunta joskus takaisin alkuun.
Kuten sanottua, olin aika hämmentynyt ja esityksen jälkeen jutellessa niin tuntuivat olevan myös tanssista ihan oikeasti kirjoittavat ihmiset. En tiedä pidinkö tästä. Alkuosasta en, mutta se kuorolauluosuus ja lopun "ihmisapinaosuus" olivat kiinnostavampia. Tanssillisesti? Parempaakin on nähty. Ei tämä sillä tavalla liikekielellisestikään iskenyt. Mutta kiinnostavaa sikäli, että arvostettu tanssiryhmäkin voi tehdä huteja. Tai sitten olen itse mitään ymmärtämätön moukka.
Kuvien copyright Urban Jörén.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti