Olosuhteet olivat otolliset ja kaikki kohdallaan, mutta silti esitys ei luikertanut tunteisiini. Se oli surumielinen ja haikea, mutta en tiedä missä ongelma oli. Korvieni välissä arvatenkin. Thompson kertoo perheestään, lapsuudestaan, ja erityisesti isästään. Tämän oudoista tavoista, ja yhteydenpitometodeistaan. Siitä ettei isä ole koskaan halannut tytärtään.
Vähitellen meille selviää lisää; lähestymiskiellosta, oudoista kirjalahjoista, numerologiasta, isän nimenmuutoksista (Roderickistä Abdullahiin, Sallahiin ja lopulta Kemetiin), muslimiasioista, isän suosikkiruuista. Tyttären rintaa puristaa huoli isästä, ja kenelläpä ei. Olemme yhtäaikaa matkalla isää tapaamaan, viiden kuukauden hiljaisuuden jälkeen, ja samalla läsnä Keishan lapsuudessa ja elämässä. Kokonaisuus limittyy hienosti yhteen. Karibialainen kulttuuri sekoittuu manchesteriläiseen.
Keisha Thompson on karismaattineen esiintyjä, ja sympatiseeraan häntä kovasti. Musiikki ja ääniefektit tukevat hyvin tarinaa. Ehkä tätä olisi voinut tiivistää ja lyhentää hieman, olisi ollut napakampi. Nyt teksti vähän harhaili ja haahuili, ja ainakin oma kiinnostukseni tarinaan herpaantui ajoittain. Isän mielenterveysongelmat ja uskonnollinen juurettomuus ovat tärkeitä teemoja, ja tietenkin lapsen ja vanhemman suhde. Äiti mainitaan kyllä, mutta hyvin kursorisesti. Ilahduin bongatessani esityksestä tuttuja brittiläisen kulttuurin ja Manchesterin asioita ja paikkoja.
Thompson avaa itse teostaan hieman Teatterikesän sivuilla. Tärkeintä on tarina, ja mikä osa siinä on totta ja mikä ei, ne ovat sivuseikkoja. Näinhän se menee.
Kuvan copyright Benji Reid.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti