Briefs Factory: Hot Brown Honey / Teatterikesä 11.8.2019

No nyt oli esitys joka selvästi on jakanut mielipiteet. Jopa niinkin paljon etten hetkittäin aina tiedä olimmeko "toisinajattelijoiden" kanssa katsomassa samaa show'ta!

Australialaismimmiryhmä Briefs Factory toi kohutun ja etukäteen rankasti hypetetyn energiapakkauksensa Tampereen Teatterikesään, ollen yksi sen pääesiintyjistä. Tampere-talo on hieno paikka, mutta minusta aivan vääränlainen miljöö tälle, liian iso ja kliininen. Tunnelma ei noussut kattoon eikä yleisö bailannut hurmoksessa. Hot Brown Honey on yhtä kuin seitsemän naisesiintyjää, erilaisista etnisistä taustoista. Olen asunut neljä vuotta Australiassa ja koskaan en nähnyt aboriginaalia (vai pitääkö nykyään sanoa Australian alkuperäisasukas?) esiintymässä. Nyt näin. Ja näiden etnisten stereotypioiden varaan sketsimäinen show paljolti rakentuikin. Lauman kuningattarena ja seremoniamestarina korkean valomehiläispesän (se oli huikean makea!) päältä Kim "Busty Beatz" Bowers huudatti yleisöä ja ohjasi show'ta. Hän oli myös toinen käsikirjoittajista Lisa Fa'alafin kanssa (joka ohjasi) ja vastasi musiikista ja äänisuunnittelusta. Tämä ryhmä on useasti palkittu ja ympäri maailmaa kiertänyt, ja nyt siis ensimmäistä kertaa Suomessa. Tampereen jälkeen ryhmä suuntasi vielä Turun Logomoon ja Espoon kaupunginteatteriinkin.

Miksi ihmeessä minä en nyt lämmennyt tälle miehisiä linnakkeita murtavalle ja naisenergiaa pursuavalle esitykselle? Oli siellä muutamia juttuja jotka kolahti, mutta yleisesti ottaen tissien vilauttelu ja fuck-sanan huutelu ei vaan iskenyt. Musiikki oli hiphopahtavaa elektrokakofoniaa, johon kaipasin jo korvatulppia. Esitys oli sillisalaatti eli yritti olla samaan aikaan räyhäkkään kantaaottava ja iso burleskiparty. Fuck the patriarchy ja shut the fuck up -huudot alkoivat tuntua kuluneilta ja kliseisiltä. Toki rasismi, stereotypiat ja misogynismi saivat kyytiä, välillä aika oivaltavastikin. Oma suosikkini oli Australian lipusta pikkuhiljaa esiin kuoriutuva nainen, joka oman kansansa taiteella koristelluissa trikoissaan ja omaa lippuaan heiluttaen tanssi alkukantaisia/peräisiä rytmejä. Ehkä hieman liian osoittelevaa ja alleviivaavaa, riistäjien ikeestä vapautuvan narratiiviä. Vastaavia kuvauksia nähtiin muitakin, tahitityttöjä ja muita stereotypioita.

Tämä oli kuin loputon sketsishow, vähän kieli poskella ja huumorilla tehty, mutta hiukan ehkä liikaa pipo kireällä. Siis sellaista sormi pystyssä saarnaamista. Periaatteessa tosi lahjakkaita esiintyjiä; beatbox-numero oli hieno ja köysiakrobatia toi iloisen piristyksen esitykseen. Mutta joutavaan kohkaamiseen ja hillumiseen tuhlataan liikaa paukkuja. Joku toinen paikka, tiiviimpi dramaturgia, vähemmän sitä kiroilua ja tissejä niin voisi toimiakin. Aiheethan ovat tosi tärkeitä, ja raskaudestaan huolimatta niistä saa näemmä viihdyttäviä elementtejäkin. Sitten on näitä lapsellisuuksia kuin yleisölle tisseistä kookosveden juottaminen tai megalomaanisen kokoisten tekotissien tunkeminen katsojien naamaan. Aargh!

Siis tottakai olen kaikesta tästä julistuksesta samaa mieltä, mutta liikaa sormea heristellen ja aggressiivisella otteella ei ehkä päästä samaan lopputulokseen. Länsimainen ihminen ja varsinkin miespuolinen sellainen tarvitseekin ravistelua, mutta veikkaan että kaikki eivät katsoneet esitystä riemusta hihkuen ja penkeillään hyppien, vaan ehkä hieman vaivautuneina. Ei suomalaiset (ainakaan sunnuntai-iltapäivänä selvin päin) jaksa innostua bilettämään ja huutamaan niin antaumuksella kun seremoniamestari meidän halusi. Kyllä sieltä katsomosta käveli muutama poiskin kesken show'n. Muuten kyllä tunti ja vartti oli ihan sopiva mitta, vaikka välillä se tuntuikin ikuisuudelta.

Kaiku Australian ei-aina-niin-puhtaasta historiasta kuultaa monestakin kohtaa, aina alkuperäisasukkaiden maiden ryöstämisestä ja lasten kaappauksista alkaen. Nämä äänet on vaiennettu satoja vuosia ja nyt heillä on puheenvuoro! Valkoinen mies on tehnyt maailmalla paljon väärää, mutta en tiedä miten tämä esitys erheitä onnistuu oikomaan. Ehkä se herättää katsojia hieman miettimään miten käyttäytyä seuravaalla kerralla turistina?

Esityksessä pohditaan myös moninaisten kulttuurien representaatioita ja mitä fiksuille ihmisille tapahtuu kun he matkustavat ulkomaille. Tanssia, laulua ja kantaaottavuutta, siinä ehkä Hot Brown Honey pähkinänkuoressa. Tärkeät asiat meinaavat vaan jäädä meuhkaamisen alle.


Kuvien copyright Dylan Evans.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.