Koska kyllä tämä on taas niitä esityksiä jotka herättävät ajatuksia, ja monenlaisia tunteita. Tiesin ettei mitään hilpeää komediaa ole luvassa, mutta oli tässä (onneksi) paljon keventäviä elementtejä. Kyllä aihe eli raiskaus ja siitä toipuminen sen verran raskas aihe on.
Amanda Palo joutui baari-illan päätteeksi raiskatuksi parikymppisenä, ja alkoi oirehtimaan vakavammin sen johdosta vasta hieman myöhemmin. Sitten kului seitsemän vuotta vuoristoratamaista elämää: masennusta, psykoosia, itsesyytöstä, itsetuhoisia aikeita. Mutta myös naimisiinmenoa ja ns. normaalia elämää. Runsasta alkoholinkäyttöä, pirtsakoita somepäivityksiä, kavereille valehtelua että kyllä kaikki on hyvin. Vaan ei ollut. Seitsemän vuoden jälkeen, eli keväällä 2017, hän vihdoin alkoi työstämään tätä kaikkea paperille ja Kilari alkoi muodostumaan. Avuksi tuli isosisko, ohjaaja Olga Palo, joka oli ollut ilmeisen tärkeä ihminen koko Amandan toipumisjakson ajan, ja toki muutenkin. Olgan kanssa tekstiä työstettiin ja muokattiin ja hän toimi sitten Kilarissa sekä dramaturgina että ohjaajana.
Esitys ei käsittele ainoastaan hyväksikäyttöä ja sen yhteiskunnallista asemaa, vaan myös sisarten välejä. Minua koskettaa kovasti kuinka paljon Olga tuntuu olevan mukana ja läsnä: "onneksi sisko on aina tommonen, niin mun ei tartte olla" toteaa Amanda kun Olga ottaa heti tapahtuneen jälkeen ohjat käsiinsä. Vahva, tarmokas ja vaativa. Olga kieltäytyy olemasta uhri, eikä halua Amandankaan olevan.
Vajaan tunnin aikana saimme kuulla ääninäyttelijöiden esittämiä pätkiä mm. kuulusteluista ja kaverien kommentteja, välillä Amanda kertoi itse tapahtumista. Sitten oli niitä "kevennyksiä" eli lipevä taidehistorialuennoitsijan karikatyyri, joka kertoo meille Lucretian legendan ja analysoi tarkemmin sekä Tintoretton maalausta aiheesta sekä Gallen-Kallelan Aino-triptyykkiä. Joo, aika rankkaa sekin oli, mutta tämä niin no, niin no, niin no:a hokeva manselaismies oli aika hulvaton.
Aluksi mietin miksi kukaan haluaa tehdä tämänkaltaisen esityksen, hakeeko sillä julkisuutta? Käyttää ikäänkuin omaa (mielenterveys)historiaansa taiteensa inspiraationa. Koska kyllähän sitä on tehty vuosisatojen ajan, kaikessa taiteeessa. Eli ei mitään uutta. Mutta sitten oivallan että tämä oli terapiaa, mahdollisuus käsitellä asiaa pois systeemistä ja alkaa se eheytymisprosessi. Näen kaiken uudessa valossa. Moni ei selviä.
Näemme myös pätkiä kalliolaisten hipsterien FB-ryhmän keskusteluista ja muuta teemoja tukevaa videomateriaalia. Sopii hyvin tähän fragmentaariseen muotoon.
Metoo-liike tuli kuin taivaan lahjana Kilarille - yhtäkkiä samoja asioita käsiteltiin suurella volyymillä joka paikassa, ja se helpotti sitten myös tämän rahoitusta ja markkinointia.
Raiskauksen, tai minkä tahansa hyväksikäytön, jälkeen ihminen tuntee olevansa likainen, mitätön, kuin iso varjo joka pimentää muidenkin elämän. Amandasta tuntui juuri tältä. Ja minustakin tuntuu että omakin pää halkeaa kaikesta tästä. Monologi kesken esitystä tulee niin iholle, että se tuntuu samankaltaisena fyysisenä möykkynä sisälläni, kuin mitä Amanda kuvailee omaa oloaan. Lapsuusmuistot, asioiden etäännyttäminen, isoisä laulamassa mökillä radiosta. Pikkuhiljaa alkaa toipuminen. Amandan kertomuksen keskellä kuullaan myös niitä toisia ääniä: näin olisi esimerkiksi poliisin pitänyt sanoa (eikä vaan jankuttaa että olitko sinä kännissä). Aika utopiaa, mutta toki toivottavaa.
Riipaisee kuunnella näitä ihmisten hyvää tarkoittavia kommentteja: älä nyt jää sinne peiton alle makaamaan, kato lähdet vaan liikkeelle ja reipastut. Ja läppäähän ne ihmiset heittää kun kommentoivat baareissa miksei tyttö hymyile. Että älkää naiset nyt välittäkö jos joku huutelee kadulla, vihjailee ja flirttailee, olkaa vaan iloisia että saatte huomiota. Vihastun.
Esityksen jälkeen keskustelutilaisuudessa oli sitten mahdollisuus kysyä ja kommentoida, mutta ihmeekseni keskustelu yleisön osalta oli tosi pientä. Lavalla Maria Junno jututti Palon sisaruksia, mutta yleisöltä tuli vain pari kommenttia. Ehkä ihmiset olivat niin tunteiden vallassa vielä?
Amanda halusi korostaa ettei tämä ole selviytymis- tai sankaritarina, vaan hänestä tuntuu että prosessi on vielä kesken. Mutta miltä se tuntui, tehdä näin henkilökohtainen esitys? Aluksi se oli tärkeä, iso ja puhdistava kokemus, mutta nyt parin vuoden jälkeen tuntuu, että sitä haluaisi tehdä jo jotain muuta. Aika paljon huorittelua ja muuta on joutunut kuuntelemaan, eli voisi olla aika siirtyä eteenpäin. Mutta Kilari olisi ehkä jäänyt tekemättä, jos olisi odottanut itsekseen että sitä eheytyisi tai parantuisi. Sikäli tämä oli tärkeä osa koko toipumisprosessia. Eikä Amanda kadu mitään - Kilari on ollut koko hänen elämänsä merkittävimpiä asioita, henkilökohtaisella tasolla. Amanda halusi aina tehdä näytelmän, mutta ei ajatellut että tekisi sen tämmöisestä aiheesta. Lopulta esityksestä tuli sisarusten yhteinen.
Amanda Palo on lavalla viehättävä nuori nainen, punaisessa tyylikkäässä housupuvussaan. Hymyilevä, epävarmakin, täysillä heittäytyvä. Hyvin läsnäoleva. Ei varmasti ole helppoa olla siinä, lamppujen paahteessa, ja avata sisintään. Vaikka tätä on esitetty jo paljon, niin ei tuommoiseen varmaan vaan totu. Helsingissä oli katsomossa vielä paljon teatterialan ihmisiä, tuttuja ja sukulaisia, joka varmaan toi oman lisänsä ja jännitteensä. Yleisöstä huokuu myötätuntoja ja lämpöä lavalle, tai siltä minusta ainakin tuntuu. Kun me kaikki lopulta yhdessä huudamme Amandalle "Se ei ole sun syy!" niin saamme itsekin jonkunlaisen synninpäästön.
Rohkeaa ja koskettavaa, ahdistavaa ja ajatuksia herättävää. Nostan hattua.
Kuvien copyright Samuli Laine.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)
VastaaPoistaKiitos!!
Poista