Jukebox-musikaalit eivät useimmiten toimi minulle. Ihan kivaa kertakäyttöviihdettä, vaikka itse bändin musiikki olisikin hyvää ja toimivaa. Monesti niiden biisien ympärille kasattu tarina on aika höttöinen. Mutta nyt taustajoukoissa oli niin rautainen porukka että halusin ehdottomasti tämän nähdä, siitäkin huolimatta että Haloo Helsingin musiikki on jäänyt minulle melkoisen vieraaksi. Ainoa biisi jonka ihan oikeasti tiedän tietäväni on Vapaus käteen jää, ja sekin vain siksi että se oli Louhimiehen Kasipallo-leffan tunnusbiisi (ja pidin leffasta kovin!). Illan mittaan selvisi että kyllä mä muutaman muunkin olen kuullut, nimiä en vaan tiennyt, enkä tiedä kyllä vieläkään. Ihan kelpo orkesteri kyllä, mutta kotimaisen uuden musiikin kuuntelu on jäänyt vähän vähemmälle viime vuosina. Tai onhan Haloo Helsinki ollut kasassa jo vuodesta 2006, ettei se ihan tähdenlento ole. Käsiohjelman mukana tulee muuten CD missä esityksessä kuultavat biisit kuullaan alkuperäisversioina!
Kiti Kokkonen ja Jenni Pääskysaari ovat laatineet käsikirjoituksen. Apuna toimi myös bändin fanien lähettämät viestit. Vaihtelevan uskottavasti tarina kulkee ja biisit kuljettavat sitä eteenpäin. Välillä on meno kömpelömpää ja pitää vähän pinnistellä että pysyy kärryllä asioista. Monenlaisia tunteita ja tapahtumia kahden nuoren naisen kasvutarinaan ja elämään liittyy. Pääsemme seuraamaan Millan (Marika Huomolin) ja Piian (Heljä Heikkinen) elämää ihan teinivuosista alkaen. Kun kaikki oli helppoa ja ainoa ongelma tuntui olevan neitsyydestä eroon pääsy (Piialla) ja Piian hyväksynnän hakeminen (Millalla). Ihastumisia, viinan juontia ja muuta kesän viettoa häiritsee kuitenkin tyttöjen välirikko (liittyen siihen Piian immenkalvonpuhkaisuprojektiin) ja eräs motoristi-Joonas (Tatu Sinisalo).
Vuodet kuluvat, Milla menee naimisiin ja työskentelee toimistossa. Siellä taas päästään seuraamaan erään Päivin (Kaisa Leppänen) epätoivoisia kumppaninetsintäpyrkimyksiä. Toimistossa hengailee myös sosiaalisesti kömpelö mutta ihanan symppis Urho (Jani Karvinen). Näiden kahden kuviota olisin jaksanut katsoa enemmänkin, ihan huippua (ja Leppäsen uskomaton fysiikka!).
Mukaan kuuluu myös nuorena kiusattu Piian veli Pasi (Miiko Toiviainen), joka osoittaa lähimmäisenrakkautta ja anteeksiantoa hienolla (jos kohta hieman hämmennystä herättävällä) tavalla. Lisäksi lavalla on liuta porukkaa, hyvin laulavia ja tanssivia nuoria musikaaliartisteja. Isoja iloja ja isoja suruja, ihmisten kasvamista aikuisiksi ja monenlaista juttuja mahtuu tähän tarinaan. Kyllä mä omiakin nuoruusjuttuja sieltä löydän!
Ihan mielettömän upeita ja karismaattisia esiintyjiä. Toiviaisen Miikoa on tullut nähtyä monenlaisissa musikaali- ja teatterijutuissa ja kyllä hän on yksi Suomen valovoimaisimpia musikaaliesiintyjiä. Karvinen on tutumpi Kansallisteatterin draamoista, ja toi tähän esitykseen sellaista vähän varttuneempaa otetta. Muiden uraa tulen kyllä kiinnostuksella seuraamaan, sen verran taitavia tyyppejä. Varsinkin Sinisalon rouheampi rockääni vetosi, ja sellainen pahan pojan olemuskin ehkä.
Musikaalien taikasormi Samuel Harjanne vastaa ohjauksesta. Samuel on eittämättä Suomen huippu tässä musikaalihommassa. Ihan passeli kokonaisuus. Varsinkin Sebastian Wennströmin koreografiat ovat näyttäviä. Musiikin sovituksesta vastaavat konkarit Eeva Kontu ja Tony Sikström, joka myös johti nelihenkistä bändiä ensi-illassa. Laulujen sovitukset ovat taas Eevan ja Jukka Nylundin ja käsialaa, monissa musikaaliliemissä keitetty taituri hänkin. Biisit toimivat, ja kiinnostavasti osa sovituksista on hyvinkin erilaisia kun alkuperäiskappale.
Visuaalisesti Peacockin pienelle näyttämölle on saatu ihan hulppea videoshow. Lavasteet korvaa nimittäin sinällään todella upeasti tehdyt grafiikat Helsingin maisemista ja toki hieman abstraktimmistakin paikoista. Jones Maxwell ja Toni Haaranen vastaavat niistä. Minä kyllä kaipaisin ihan oikeita, fyysisiä lavasteita, mutta tässä nämä kyllä ovat paikallaan. Lisäksi Harri Kauppisen suunnittelemat valot ovat oikeinkin näpsäköitä, jos kohta hetkittäin aika sokaisevan kirkkaita. Jos on yhtään migreeniin taipuvainen ihminen niin välillä hyvinkin vilkkaasti sykkivät valot ja videot laukaisevat taatusti kohtauksen. Maria-Helena Lehto pukusuunnittelijana ja Pirjo Leino maskeeraussuunnittelijana saivat toteuttaa monen eri aikakauden vaatteita ja ulkoasuja. Hienolta, ja autenttiselta tämä näyttää. Nostalgiatrippi menneisiin aikoihin!
Mutta. Miksi tämä ei oikein silti toiminut, vaikka kokonaisuudessa ei ollut varsinaisesti mitään moitittavaa? Lahjakkaita ihmisiä lava täynnä. En osaa oikein sanoa. Ehkä sitä menoa ja meininkiä oli vähän liikaa, välillä tuntui että olisi seuraamassa jonkun tanssistudion kevätjuhlaa, missä kaikkea on ympätty hirveällä vauhdilla yhteen, että parissa tunnissa keretään näyttämään kaikkien osaaminen. Olihan esityksessä suvantokohtiakin mutta ei se kokonaisuutta rauhoittanut. Näyttävää ja vauhdikasta, suuren maailman menoa. Loppukiitokset biisikoostepotpureineen tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Tällä energiamäärällä olisi lämmittänyt keskikokoisen kaupungin koko talven kestävissä paukkupakkasissa. Oliko se sittenkin hieman heppoinen tarina mikä ei jaksanut kantaa? Vai kaikki aistit äyräitään myöten täyttävä video- ja valotykitys? Esiintyjien lahjakkuuteen tämä ainakaan ei kaadu.
Sarjassamme "ihan kiva", mutta ei nyt oikein toimi. Varmaan kaikille Haloo Helsinki -faneille must-see, mutta jos kaipaa uutta ja korkeatasoista kotimaista musiikkiteatteria, niin parempiakin esityksiä siihen löytyy. Lisäksi vielä Peacock on paikkana huono, naulakoille tulee kauhea sumppu esityksen jälkeen ja penkit ovat, kuten mainittu, aivan luokattoman kamalat. Kokonaisuuteen nähden lippujen hinnat ovat aika suolaiset.
Esityskuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti