Näytetään tekstit, joissa on tunniste Svenska Teatern. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Svenska Teatern. Näytä kaikki tekstit

tiistai 23. marraskuuta 2021

Next to Normal / Svenska Teatern 22.11.2021

Alkuvuodesta 2013 sain ensikosketuksen Next to Normal  -musikaaliin, Tampereen työväen teatterin versioimana. Se jätti hienot fiilikset ja kanssayleisö oli myös hyvin hullaantunut. Joten kun kuulin sen tulevan Svenska Teaterniin, ja ohjaajaksi tulevan vielä Markus Virta, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä haluanko nähdä teoksen uudelleen. 


Markus Virta on tehnyt viime vuosina todella mieleenpainuvia töitä, joista olen nähnyt Something Rotten Wermland Operassa Ruotsissa sekä Spelman på Taket Wasa Teaterilla, lisäksi hän toimi apulaisohjaajana ÅST:n Jesus Christ Superstarissa ja Tampereen teatterin Les Misérables -musikaalissa. Ihan omannäköisiään ohjauksia, eli mielenkiintoisia ja ainakin minua kutkuttavia. Toivon mukaan tulevaisuudessa näemme hänen töitään paljon lisää Suomessakin. No, nyt ainakin Svenskanilla! 

Harmikseni maanantai-iltana ei kovin moni ollut tietään sinne löytänyt. Meitä oli kovin vähän, mikä on aina esiintyjille tylsää, ja ainakin permannolla oli vielä turkasen kylmäkin. Onneksi kuitenkin esitys lämmitti mieltä ja sielua, joten todellakin kannatti tulla.


Brian Yorkeyn kirjoittama ja Tom Kittin säveltämä, useasti palkittu Next to Normal kertoo perheenäidin (Maria Ylipää) kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, perheen arkielämästä äidin sairauden kanssa, pitkästä matkasta toipumiseen. Siinä samalla kun Dan-puoliso (Alexander Lycke) koittaa rakastaa ja tukea puolisoaan, teini-ikäinen tytär Natalie (Sannah Nedergård) kipuilee oman mielenterveytensä ja elämänsä kanssa. Tämän poikaystävä Henry (Pontus Simm) ujuttaa itsensä kuvioihin, vaikkei Natalie ehkä niin moista haluakaan. Sitten on vielä perheen poika Gabe (David Lindell), joka on äidin silmäterä, joten ei ihme että Natalie kipuilee jäädessään syrjään. Äiti käy lääkärissä (Denny Lekström) joka määrää vaan pahoja sivuvaikutuksia aiheuttavia lääkkeitä. Kunnes löytyy se lääkäri (Lekström) joka oikeasti haluaa auttaa. Sähköshokit tuovat helpotusta, vaikka aiheuttavatkin muistinmenetystä.


Next to Normalin musiikki on monimuotoista, paljon muutakin kuin rokkia. Kristian Nymanin johtama orkesteri svengaa ja jokainen esiintyjä laulaa upeasti. Jo heti alussa En vanlig dag biisi esittelee perheenjäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa hienosti. Mukana on ehkä mahtiballadeiksi luokiteltavia biisejä, mutta myös paljon pienimuotoisempaa pianopohjaista herkempää tulkintaa. Ylipäätään se että esiintyjiä on lavalla vain kuusi, eikä "normaalimusikaalin" tapaan kymmeniä, tekee tästä virkistävän erilaisen musikaalin. Kaikkien äänet soivat hienosti yhteen ja mukana onkin paljon duettoja ja ryhmälauluja tätä korostamaan. Sanoista saa hyvin selvää, ja Andreas Lönnquistin äänisuunnittelu on muutenkin tasapainossa.

Harvemmin musikaaleja tehdään mielenterveysongelmista, ja vaikkei katsojalla olisikaan omakohtaisia kokemuksia aiheesta, niin tämä onnistuu kyllä koskettamaan ja liikuttamaan. Jokaiselle katsojalle löytyy samaistuttavaa. Perheen keskinäinen rakkaus, ja se ajatus että olemme tässä yhdessä. Miten yhden perheenjäsenen sairastuminen, varsinkin kun se on jatkunut jo 16 vuotta, vaikuttaa kaikkeen. Jokaisella perheellä on kipupisteensä ja vaietut asiansa, ja kulissien takana arki on usein hyvin toisenlaista. Ja vaikka aiheet ovat vakavia, surullisia, liikuttavia ja sydäntä puristavia, on mukana paljon lämpöä ja huumoriakin. Tavanomaisen onnellista loppua musikaali ei tarjoile, mutta jää sentään varovaisen toiveikas olo. Sikäli mikäli omalta liikutukseltaan kykenee sen sieltä poimimaan. 


On kiinnostavaa miten äidin ja pojan, sekä myös äidin ja tyttären suhde kaikkine vaikeuksineen nousee tarinassa esille. Miten Natalie kokee itsensä ulkopuoliseksi kun Gabe vie äidin kaiken rakkauden ja huomion. Myös Natalien ongelmat ja itsensälöytäminen rinnastuu äitiin. Natalie pelkää katoavansa. Kuten varmaan myös Dianakin. Mutta elämään kuuluu niin valot kuin varjotkin.

Erik Salvesenin lavastus on mielenkiintoisesti moneen tasoon toteutettu perheen olohuone/keittiö. Sävyt ovat skandinaavisen pelkistettyä ja vaaleita, mikään ei pomppaa silmille. Koti näyttää kodilta, ja kaikkea dominoi suuri ikkuna takaseinällä. Teemu Muurimäen puvustus, erityisesti Dianan upeat vaatteet, ovat samanlaisia, mikään ei pistä silmään vaan on harmonista ja keskiluokkaisen arkista. Tyylikästäkin. Natalien kapina ja kipuilu näkyy punkhenkisissä vaatteissa ja sinisessä tukassa. Ja Natalien kimaltavat maiharit ovat upeat! Diana kuvailee miestään tylsäksi, ja kieltämättä puvustus ja maskeeraus tätä tukevatkin. Valosuunnittelulla (Tom Kumlin) saadaan olohuoneeseen loihdittua esimerkiksi psykiatrin vastaanottotila. Myös hämärän ja pimeyden käyttö on hienoa.


Maria Ylipää on kyllä Suomen valovoimaisimpia musikaaliesiintyjiä ja kieltämättä Dianan rooli on kuin hänelle tehty. Samaan aikaan vahva ja herkkä laulaja tulkitsee upeasti keski-ikäisen naisen mielenmaisemaa ja minuuden pirstoutumista. Rooli ei ole helppo, mutta suvereenisti Ylipää kuvailee sekä maanisia jaksoja että masentuneisuusjaksoja. Alexander Lycken näin viimeksi Svenskanin Chessissä ja sitä ennen ÅST:n Jesus Christ Superstarissa, ja kieltämättä perheenisä Danin rooli on paljon vaisumpi. Vaisuudella tarkoitan ulkomuotoa ja roolin raameja. Ääni ja sen ilmaisuvoima on edelleen huippua ja onkin hienoa nähdä miten muuntautumiskykyinen Lycke on. 

Upealla äänellään vaikutuksen teki David Lindell; tälle oli annettu lavakarismaa myös reippaalla mitalla. Myös Sannah Nedergård teki todella hienoa työtä - hän jäi mieleeni jo Vaasan Viulunsoittajasta. Yksittäisestä säväyttävimmästä kohtauksesta vastaa kuitenkin Denny Lekströmin psykiatrin ROCKtähti. Kohtaus kestää pari sekuntia, mutta WAU!


Next to Normal on kaunista katsottavaa, mutta ennenkaikkea kuunneltavaa. Vaikkei aihe olekaan helppo, niin Virta työryhmineen on saanut siitä todella tasapainoisen kokonaisuuden, jos nyt tämmöistä termiä voi käyttää aiheyhteydessä. Tasapainoon pyrkii myös koko perhe, ja vaikka matka on hankala ja pitkä, niin tahtotila on kova. Tätä ei kannata jättää väliin!


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Mary Poppins / Svenska Teatern 3.10.2020

Pakko tunnustaa: En ole koskaan nähnyt alkuperäistä Maija Poppasta missään muodossa. En siis sitä klassikkoleffaa, en lukenut kirjoja. Se muutaman vuoden takainen jatko-osaleffa on kyllä tuttu, ja toki moni ikonisista musiikkikappaleista ja tarinakin pääpiirteissään. Silti tämä Svenska Teaternin syysuutuus kiinnosti kovasti. Hieno tekijäkaarti houkutteli katsomaan. 

Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Mary Poppins oli koko perheelle suunnattua väri-iloittelua. Musiikki svengasi upean ison bändin ja kapellimestari Kristian Nymanin johdolla. Ohjaaja Markku Nenonen käsitteli taitavasti isojakin kohtauksia ja hänen laatimansa monipuoliset koreografiat saivat hymyn huulille. Nokikolareiden joukkotanssi Lontoon kattojen yllä, keittiökohtaukset tai puistotanssit, kaikki ilahdutti. Aivan huikeaa silmäkarkkia. Lisäksi Säde Kajovaara oli laatinut muikeita steppikoreografioita moneen kohtaan. Tanssillisestikin siis todella kivaa katsottavaa.

Jani Uljas oli tehnyt värikkäät kaksiulotteiset lavastukset joilla Banksin perheen keskiluokkainen brittikoti herää henkiin. Lisäksi koko Lontoo puistoineen ja yösilhuetteineen oli todella kaunis. Fantasiaelementtejä nähtiin lavalla myös ja paljon eri sävyjä. Kohtauksista toiseen siirrytään sujuvasti, ja lavastuksessakin on paljon kaikkea hauskaa katsottavaa. Hetkellisesti tekniikan kikkailut tuovat mieleen legendaarisen Näytelmän joka menee pieleen, mutta nyt tosin asialla oli Poppasen taikuus eikä amatööriryhmän räpellykset. Mitä kaikkea voi Poppasen laukkuunkin mahtua! Joonas Tikkasen kauniit videoprojisoinnit tukivat hyvin lavastuksen kokonaisuutta.

Myös Pirjo Liiri-Majavan puvut tarjoilivat värikylläisyyden lisäksi monenlaisia yllätyksiä. Banksin perheen hieman konservatiiviset asut (ja lasten merimieshenkevät) veivät ajatukset hyvinkin sinne viktoriaaniseen Lontooseen, mutta Fru Corryn kirjainbileet ja moni muu kohtaus tarjoilikin sitten uskomatonta väriloistoa ja hulmuavia helmoja ja vaikka mitä. Elävät patsaat ja nokikolarit ja yliampuva amiraali - kaikki niin hienoa. Ja ikoninen Maija P. itse, kaunis kuin kuva! Erityisesti Bertin kukkakuosinen puku puistotanssikohtauksessa iski silmiini. Hahmojen peruukit ja maskeeraus (Pirjo Leino) loihtivat hahmot eläviksi, varsinkin karmaisevan neiti Andrew'n kampaus hiveli silmiä! Ja ne kaikki todella värikkäät peruukit Fru Corryn kemuissa!

Visuaalisen hienouden lisäksi näyttelijävalinnat oli kyllä roolitettu nappiin. Jo Tampereen teatterin Notre Damen kellonsoittajassa hurmannut Josefin Silén oli kuin syntynyt Maija Poppaseksi! Viilipyttymäinen ja napakka lastenhoitaja pistää koko Banskin perheen ruotuun ja vähän kaikki muutkin. Hän onnistuu olemaan samaan aikaan säkenöivän hurmaava ja hieman myös autoritäärinen. Kujeilevampaakin puolta nähdään aina välillä. Silénin ääni kantaa soljuvasti ja tanssitkin sujuvat. Ryhdikäs olemus ja todella upea roolityö! Hieman salaperäisenä Bertinä nähdään ruotsalaiskomistus Denny Lekström, itselleni ihan uusi tuttavuus. Hyvin sujuu häneltäkin nokikolari/maalari/monitoimimiehen osa. Hänen ja Maija P:n suhde on kyllä kiehtova, joku yhteinen menneisyys näillä selkeästi on. Bert vie Banksin lapsia monenlaiseen seikkailuun.

Lauantain ensi-illassa lasten rooleja näyttelivät ilmiömäisen hyvät Anna Kettunen (Jane) ja Aron Nyman (Michael) - hurmaavia molemmat. Heidän vanhempinaan Aaro Wichmann, monesta hyvästä musikaaliroolista tuttu, sekä upeaääninen Anna-Maija Jalkanen. Yksi Mary Poppinsin juonikuvioista keskittyykin George Banksin henkiseen kasvuun yrmeästä järjestyksen miehestä lempeämmäksi ja perhekeskeisemmäksi isäksi. Wichmann on kyllä roolissaan todella naseva. 

Saara Lehtonen hurmaa sekä Banksin perheen keittäjänä että Fru Corrynä, aina yhtä raikas ja iloinen esiintyjä. Ann-Marie Heinon molemmat roolit saavat myös syvälliset tulkinnat. Linnunruokaa kauppaava surumielinen rouva sekä suoraan helvetin esikartanoista noussut (ja sinne myös katoava) kalanmaksaöljyään tuputtava lastenhoitaja Fröken Andrew olivat kyllä ihan parhaimmistoa koko esityksessä. Muista roolitöistä pitää mainita vielä Lasse Lipposen erinomaisen notkea akrobaattisuoritus Neleus-patsaana ja sympaattisen punatukkainen Northbrook (Peter Pihlström). Ja erikoismaininta hurmaavalle maltankoiralle, joka varasti huomion aina ilmestyessään lavalle.

Kaikki ei suinkaan ollut iloista päivänpaistetta, vaan esimerkiksi öinen lastenhuonekohtaus missä nuket ja nallet heräävät henkiin saattaa tulla vähän isompienkin ihmisten uniin kummittelemaan. Hieman ehkä sellaista osoittelevaa ja saarnailevaa sävyä kertomuksessa oli hetkittäin, vaikka käsittääkseni sitä oli saatu P. L. Traversin luomiin alkuperäisteoksiin verrattuna häivytettyäkin hieman. Mutta on tämä silti sellainen hyvänmielen satu koko perheelle. Kuinkakohan moni lapsikatsoja haluaisi oman Maija Poppasen pistämään kaikki koti- ja perheasiat ruotuun? Mikä tahansa asia on toteutettavissa jos sitä vain haluaa tarpeeksi on yksi iso opetus mitä Maija P. katsojille jättää. Elämäänsä kannattaa aina aika ajoin vähän ravistella.

Koronatoimet oli Svenskanilla mietitty todella hyvin. Oma paikka oli kakkosparven aitiossa ja sieltä näki hyvin permannon turvavälit. Joka toinen penkkirivi oli poissa käytöstä ja seurueiden välillä muutenkin välit. Lisäksi suurin osa katsojistakin käytti maskia.

Mainittakoon vielä että Markku Nenonen ja koko Svenskanin työryhmä sai kunnian tehdä ihan oman versionsa, eikä musikaalimaailmassa niin kovin usein nähtyä ns. replikaa. Toki asioita piti hyväksyttää oikeudenhaltijoilla Disneyllä ja Cameron Mackintoshilla, mutta silti. Hyvä!

Näytökset jatkuvat vuoden loppuun asti, mutta kevät pidetään taukoa ja jatketaan taas syksyllä 2021.

Mary Poppins tarjoaa mahtavan musikaaliesityksen toisella kotimaisella (suomitekstityksen saa kyllä Thea-sovelluksella puhelimeen) - monessakin mielessä tämä oli ihan kansainvälistä tasoa. Vajaat kolme tuntia menee tässä taikamaailmassa kyllä nopeasti. Kun legendaarinen lastenhoitaja lopussa liihottaa pois lavalta, yläilmoihin kadoten, niin haikeus iskee!


Esityskuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 31. lokakuuta 2019

The Play That Goes Wrong / Svenska Teatern 31.10.2019

Jaa-a, aika mones kerta katsomassa tätä näytelmää, mutta nyt ensimmäistä kertaa toisella kotimaisella. Tekijänoikeussyistä (?) tekstitystä ei nähty, mutta niin ulkoa tämän jo osaan, ettei vaikeuksia kärryillä pysymiseen ollut. Ja ei tämä kieli niin haasteellista ole etteikö kouluruotsilla perässä pysyisi.

En tiedä miksi Svenska Teatern on jättänyt näytelmän nimen englanniksi, mutta väliäkö hällä. Sama vanha tuttu The Play That Goes Wrong eli Näytelmä joka menee pieleen sieltä kuitenkin löytyy. Tällä kertaa pohjois-vantaalainen harrastajateatteriseurue on löytänyt voimavaroilleen juurikin passelin esityksen, nimittäin murhamysteerin. Ja sitä meille sitten esitetään, kunhan ohjaaja käy esittelemässä seurueen ja toivottamassa meidät tervetulleiksi.


Pääsemme seuraamaan hienoa kohellusta, tarkkaan mietittyä ja suunniteltua, mutta ah niin spontaanin näköiseksi tehtyä. Erik Salvesen on loihtinut englantilaisen herraskartanon miljöön, jossa esiintyjät sössivät kilpaa, kukin voimavarojensa ja näyttelemänsä persoonan mukaan. Lavastuksen tekniikka ja näyttämön henkilökunnan ammattitaito ja ajoitus on kaikki kaikessa. Valitettavasti ainakin tänä iltana eivät kaikki ajoitukset mene ihan just nappiin. Parinkin sekunnin, jopa sekunnin, viive on ratkaisevaa juuri tässä näytelmässä. Se syö hieman uskottavuutta jos lavasteita lasketaan alas köysin tai lavarakennelma kaatuu pienellä viiveellä kun siihen on törmätty. Yhtä kaikki, yleisö nauraa. Remakasti. En ole vielä nähnyt ketään joka ei tämän näytelmän parissa viihtyisi.

Valot (Tom Kumlin) ja äänet (Hanna Mikander) toimivat oivallisesti, mennen pieleen silloin kun on tarvis. Hanne Horte-Garnerin pukusuunnittelu on hienoa katseltavaa ja hyvin "brittiläistä".


On aina riemastuttavaa katsoa ammattilaisia näyttelemässä amatöörimäisesti. Ja nämä kyllä osaavat hommansa. Sydämeni valloittaa taas kerran Cecil Haversham (Dennis Nylund), tästä ei enää akrobaattinen ja tanssikuvioita sisältävä kehonkieli parane. Kerrassaan riemastuttava roolityö Nylundilta. Cecilin bravuureihin kuuluu myös spontaanien tanssikuvioiden lisäksi lavalta putoaminen. Ylimääräisiä tanssikuvioita nähdään myös Florence Colleymoorea oivallisesti esittävältä Emma Klingenbergillä. Florencen sijainen Nina Hukkinen esiintyy jesarilla selästä teipatussa pinkissä puvussa - ja ihanasti Cecilin nimen väärinlausuen. Svenskanin versiossa hovimestari Perkins (Simon Häger) on jotenkin isommassa osassa, ja myös nuori ja salskea. Ei mikään vanha kääkkänä, vaan kopsauttelee kenkiään yhteen rivakasti.


Max Forsmanin komisario on ylinäyttelevä ja hyvin ekspressiivinen kasvoiltaan. Ja on muitakin akrobaattisia kykyjä kuin Nylund eli Patrick Henriksen Thomas Colleymoorena suoriutuu aika näppärästi ylös työhuoneeseen! Vaikka sitten housut repeävätkin. Pitkä ja raamikas sekä hyvin tummaääninen Jon Henriksen vetää kuolleen Charlesin rooliin taitavasti. Surkeana sähkö/valomies Torstenina kunnostautuu Mitja Sirén.

Liekö ruotsalaisen ohjaajan Adde Malmbergin nimenomainen ratkaisu että esiintyjät ovat jotenkin suomenruotsalaisen iloisen pirtsakoita. Tiedättehän sellaisia touhukkaan reippaita. Siitä tulee esitykselle rapsakka tempo. Muihin Suomessa näkemiini esityksiin verrattuna Svenskanin versiossa on paljon ylimääräistä, siis ehkä käsikirjoituksesta poikkeavia juttuja. Sellaisia pieniä oivalluksia ja juttuja, esimerkiksi rullalla oleva testamentti mihin katsotaan kuin kaukoputkeen. Puhelinketjut ovat myös huikean oivaltavia.


Tässä esityksessä juodaan mineraalitärpättiä viskinä ja etsitään kadonnutta Duran Duranin cd-levyä. Ja miekkaillaan kunnolla, Oula Kitin koreografian mukaan, vau! Puutarhuri-Arthurilla on koiransa Winstonin mukana myös kakkapussi, ja sitä käytetäänkin. Winston on kyllä aika huonosti käyttäytyvä, ehtii napata hovimestariakin nilkkaan monta kertaa.

Kerrassaan kelpo versio, vaikka ajoitukset eivät ihan nappiin menneetkään. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa toisellakin kotimaisella (suomeksi tämän voi tällä hetkellä nähdä Seinäjoen kaupunginteatterissa).


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 13. elokuuta 2018

I would prefer not to / Svenska Teatern, Teatterikesä 12.8.2018

No nyt tarttee sanoa että pihalla olin tämän nähtyäni. Ehkä olisi auttanut jos olisin lukenut etukäteen Herman Melvillen (1819-1891) novelli Bartleby, the Scrivener, jota vapaasti mukaillen Milja Sarkola tämän I would prefer not to -teoksen on kirjoittanut. Mun piti mennä tämä keväällä Svenska Teaterniin katsomaan, mutta sattuminen summana en sitten koskaan päässyt. Ei sillä, yhtä pihalla olisin ollut sielläkin :-) Mutta hienoa kun Teatterikesä mahdollisti nyt tämän katsomisen minullekin.


Mitä tässä sitten tapahtuu? Harmaat pukumiehet (Patrick Henriksen ja Simon Häger) puurtavat konttorissa pomonsa (Hellen Willberg) alaisina. Kaikki samankaltaisissa harmaissa puvuissa ja samoja kuvioita toistaen. Toistoa toistoa. Sitten työnsä aloittaa uusi tyyppi, tämä Bartleby (Joanna Haartti). Mutta hänpä onkin erilainen! Onko hän toisinajattelija vai vastarannankiiski? Tekeekö hän tätä tahallaan vai vahingossa vai miksi? Tai siis ei tee. Koska hän kieltäytyy töistä. Kaikkeen vedoten: Mieluummin en. Tai samma på svenska. Ei auta pomon maanittelut tai uhkaukset. Asiat eskaloituvat nopeasti. Alainen ei siis suoranaisesti kieltäydy työtehtävistä, hän vaan mieluiten ei tee niitä. Eikä siis tee. Eikä selittele motiivejaan, mieluiten ei siis tee sitäkään.

Tämä on hyvin absurdi, hyvin outo, jotenkin kiehtova esitys. Miten yhden niskurointi saa kaiken sekaisin. Pienistä kehon liikkeistä alkaen. Ei enää synkronisoitu rytmi pysykään. Esimies ei saa Bartlebytä ruotuun, tämä vaan toteaa kaikkeen I would prefer not to. Hyvin kohteliaasti. Työmoraalikin uhkaa jo rapistua. Niinpä toimisto muuttaa ja jättää miehen taakseen. Mutta ei sekään oikein auta.


Välillä lavalla nähdään eläinhahmoja joraamassa, ja välillä kaikki kertovat mitä he suosivat ja valitsevat. Mutta Bartleby ei avaudu eikä suostu yhteistyöhön. Kilpaa tunnustaminen on huvittavaa sekä absurdia. Uskonnollinen hurmos valtaa esiintyjät, ja hysteerisinä he haluavat avautua yleisölle. Kesken kaiken saamme kuulla hieman Händelin sulosäveliä eli duettona Lascia ch'io pianga oopperasta Rinaldo laulettuina (ihanaa!!!).

Näyttelijänelikko teki taitavaa työtä. Vaatii se heittäytymistä ja eläytymistä, että pystyy vaihtamaan kaavoihin kangistuneesta toimistorotasta superspontaaniin avautujaan. Ja Joanna Haartti onnistui tuomaan sellaisen välinpitämättömän, alistuneen miehen lavalle Bartlebynä. Vai nauroikohan tämän Bartleby kuvitteelliseen partaansa; menittepä kaikki lankaan? Onko hän lusmujen lusmu, vai henkisesti sairas? Emme saa tietää, sillä mies nuupahtaa vankilassa kokonaan. Eikä enää syökään. Mieluummin ei sitäkään siis. Ja sitten tykästyin kovasti Simon Hägerin tapaan olla läsnä lavalla. Minulle uusi näyttelijä, mutta menee taatusti seurantaan.


Esitys on kolmekielinen, eli sujuvasti sukkuloidaan suomen, ruotsin ja englannin välillä. Tekstitys onneksi toimii myös, sillä ruotsia taitaa olla eniten.

Kaisa Rasilan laatikkomainen  toimistolavastus on hyvin pelkistetty ja toistuvat asiat junnaavat hyvin kehikossa. Kunnes lopulta se avataan. Tom Laurmaan valosuunnittelu tuki ristikkomaista ja mustavalkeaa maailmaa.

Milja Sarkolan ohjaukset eivät kyllä ole koskaan olleet helppotajuisia tai suoraviivaisia. Ehkä se on osa sitä viehätystä? Katsoja joutuu kerta toisensa jälkeen haastamaan itsensä. Joskus on hyvä poistua mukavuusalueeltaan muualle, ja tämä näytelmä oli minulle sellainen kokemus. En tiedä mitä siitä ajattelisin tai sanoisin - enkä tiedä edes pidinkö siitä. Ymmärtämisen laitakin on hyvin hataraa. Mutta silti olen iloinen että näin sen.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Förvandlingen / Svenska Teatern, Tampereen teatterikesä 7.8.2016

Olen todella tyytyväinen että Karttusen Jyrki tästä keväällä vinkkasi Facebookissa! Siihen hätään esitykset tietysti jo loppuivat Svenska Teaternilla, mutta onneksi tuli sitten Teatterikesään.

Tämä oli vuoden sisään jo toinen Franz Kafkan kirjallinen työ minkä näin näyttämöllä. Förvandlingen (Muodonmuutos) on ihan yhtä outo tulkinta kuin se edellinenkin eli Oikeusjuttu (Trial) :-D Mutta tarttee sanoa että tykkäsin ihan kamalasti tästä tanssija-koreografi Carl Knifin versiosta. Ei tämä mikään "pelkästään" tanssiteos ollut, koska puhetta oli paljon. Mutta sellainen fyysistä teatteria, tanssia ja ties mitä yhdistävä kokonaisuus.


Kaupparatsu Gregor Samsa (Patrick Henriksen) muuttuu eräänä aamuna syöpäläiseksi ja perheensä on hätää kärsimässä menetettyään pääelättäjänsä. Nuori sisko Gretel (Misa Lommi) soittaa viulua ja ymmärtää seinillä ja huonekaluilla kiipeilevää kovakuoriaisveljeään. Astmaattinen äiti (Simon Häger) vaikeroi ja isäkään (Niklas Åkerfelt) ei osaa oikein tehdä mitään. Poikaa piilotellaan ja häpeillään, kun kotona käy Gregorin esimies tai uusi vuokralainen (Anna Stenberg kokomustissaan).


Kaikki tämä tapahtuu rappeutuneessa huoneessa, missä on nuhruista ja rähjäistä ja ankeaa. Kuvastaako koko porukan mielentilaa... Ja onko Gregor oikeasti muuttunut koppakuoriaiseksi, vai onko hän masentunut, sairastunut jollain tapaa, jonka perhe kokee noloksi ja häpeälliseksi. Vai tapahtuuko kaikki tämä vain hänen omassa päässään. Gregor voisi olla ulkomaalainen tai homo tai joku muu vähemmistön edustaja. Mene ja tiedä mitä Kafka ajatteli. Voihan tämän tulkinta spekulatiiviseksi fiktioksikin...

  

Esiintyjät ovat kaikki melkoisia ilmestyksiä. Valkoiseksi kalkitut kasvot, valkeat peruukit, nykivät robottimaiset liikkeet, karikatyyrimäiset ilmeet. Tulee mieleen jotkut Doctor Who-sarjan alien/robotti/systeemit. Pelottavaa. Mutta kutkuttavan mielenkiintoista ja kiehtovaa. Hahmot puhuvatkin nykien ja toistaen samoja lauseita, kun jumittunut LP-levy. Ja voi hitsi miten hienoja liikkeitä tässä on! Ei pelkästään se huonekaluilla tasapainoileva Gregor, vaan kaikki muutkin. Hienoja synkronisoituja liikkeitä.


Musiikki on myös hypnotisoivaa. Välillä kuulemme hyönteisten siritystä... Kaikin puolin tästä tulee unenomainen fiilis, hieman ehkä pahan unen oloinen. Jo itse tarinakin on outo, ja sitten tämä esitys oli oudon kiehtova ja kaunis. Ja olihan sitä huumoriakin mukana (varsinkin teatraalinen äiti).

Karoliina Koiso-Kanttila vastasi kauniista puvuista ja Pirjo Ristola hiuksista ja maskeerauksesta. Erik Salvesenin yksinkertainen mutta erittäin toimiva lavastus oli kaunis.

Kaikessa absurdiudessaankin todella upeaa!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Yoshi Omori