Lipunmyynnin idylliä
Katsomo ulkopuolelta
Paljon aika herkullisia hahmoja oli mukana kaikenkaikkiaan. Kalastaja Valte (mainio Tero Kinnunen) asuu neljän tyttärensä kanssa ja on aluksi vastahakoinen hankkimaan sähköä taloonsa. Hommaa kyllä piisaa neitien kaitsennassa. Vanhin Maikki (Virpi Vähätalo) on kyllä luvattu jo vaimoksi vauraan talon isännälle Paavolle (Samu Laine), mutta yhtenä kantona kaskessa on tämän hankala sisar Toini (Merja Mäkelä). Toinen tytär Mirkku (raikas Reetta Hulmi) on myös hieman luvattu kauppamies Petteri Isakssonille (Osmo Sillanpää), mutta monttöörien paikalle tulo sotkeekin nämä kuviot tyystin. Varsinkin Reino (varsin karismaattinen Tomi Hulmi) vie Mirkun sydämen, onnettomin seurauksin. Kyllähän se alusta asti on kaikille muille selvää että miehellä on vaimo ja kolme poikaa. Mutta Mirkku unohtaa venäläisellä IC-moottoripyörällä suhaavan Petterin, ja lankeaa Reiskan pauloihin. Tietenkin. Mä olisin kyllä ennemmin langennut Vikin pauloihin, mutta se onkin kokonaan toinen juttu.
Mirkku ja Reino riiustaa
Kalastajan naapurissa kartanossa asuu leskirouva Dagmar (aivan mahdottoman mainio Sirkka Salo) ja tämän aika tylynoloinen sisar Ellen (Susanna Salo-Kimppa). Kolmas vanharouva on kartanon palvelija Iida (loistava Eila Laine), jonka mielestä sähkö ja salama ovat sama asia. Dagmar jaksaa jatkuvasti ylistää kaikille miten ihmeellinen hänen edesmennyt miehensä Erik oli. Mutta sitten paljastuukin jotain, mikä vetää Ellenin mukaan kuvioihin, ja viilentää siskosten välit lopullisesti. Ei varmaan ole vaikea arvata kyseessä olevan vuosikymmeniä vanhan kolmiodraaman... Mun takana istuva mies totesi jossain vaiheessa Ellenistä jotta "kolkko tyyppi".
Mutta Dagmar on edistysmielinen ja vastaa ehkä esityksen parhaista kommenteista. Sherryn ääressä tapahtunut keskustelu tämän ja monttööri-Reinon kanssa on helmi. Miehiä on kuulemma Dagmarin mukaan kahdenlaisia: niitä jotka valehtelee, ja niitä jotka valehtelee vähemmän. Niin ja kun Valte piiskaa tytärtään Mirkkua (kun tämä on ollut yöjalassa), niin Dagmar siihen että "ei rakkautta voi ruoskia pois". No ei kyllä...
Monttööriporukka kortteeraa kartanossa ja siinäkin sakissa on mukana monenlaista säheltäjää. Kuka on enemmän viinaanmenevä, kuka löytää pysyvämmän kortteerin karjalaisevakkojen luota naapurista. Reiskan vaimon paikallepölähtäminen pistää miehen selkä seinää vasten ja ehkä jopa ruotuun. Reinon selityksenä syrjähypylleen oli vaimon haluttomuus, joopa joo. Onnellista loppua ei oikein ole tässäkään tarinassa, ja langanpätkiä jää hieman auki. Paavo saa sentään Maikkinsa, ja lopulta Valten taloonkin otetaan ne sähköt. Tosin kun Valten hieman kehitysvammainen Kaisu-tytär (hyvin roolinsa vetävä Tiia Kinnunen) pelästyy elokuvaesitystä ja päättää vetää muuntajasta pahan sähkön pois (oli muuten taiten tehty kohtaus se), niin mahtoikohan se ollakkaan niin viksu idea.
Kaisu näkee elämänsä ekan appelsiinin!
Plussaa siitä että tässä esityksessä ei juostu alasti puskissa, tai ylenpalttisesti muutenkaan liikuttu navanalusvitseissä. Hyvää huumoria oli paljon, pikkutuhmaakin, ja viina virtasi hetkittäin. Mutta henkilöhahmot olivat elämänmakuisia, ja näyttelijät kaikki oikeinkin laadukkaita. Rekvisiitta oli kovin autenttisen oloista 50-luvulta, erityisen sympaattinen yksityiskohta yhtiön autona toiminut Nalle-Sisu lava-auto. Ja vanhat lastenvaunut! Kyläläisten suhtautuminen sähkön ihmeisiin oli liikuttavaa, miten se sillälailla ilmaantuu ja katoaa napista painamalla. Puvustus (Sirkka Salon käsialaa) oli myös todella kaunista katsottavaa. Miljööstäkään ei voi valittaa, meinaan Köyliön Torpparimuseon pihapiiriin oli rakennettu toimiva ja kiva katsomo (katettu!) ja museon rakennusten ympärille näyttämö, vain pienillä lisäsäädöillä. Ja enpä ole ennen törmännyt maantien kiertotiehen teatteriesitysten aikana. Lisäpisteet ilmaisista käsiohjelmista ja fiksusti rakennetuista jalkatelineistä katsomossa. Niin ja siitä että lippukassalle kävi pankkikortti.
Väkeä on lavalla kuin pipaa ja koko kylä tuntuu olevan tavalla tai toisella mukana näytelmän esittämisessä. Autonkin sai parkkeerata naapuritalon tuvan ikkunan alle. Tämmöstä on suomalainen kesäteatteri parhaimmillaan - koko kyläyhteisö mukana!
Loppukumarrukset
Kyllä oli kaikenkaikkiaan tosi miellyttävä teatterireissu. Jota ei ainakaan haitannut upea kesäinen keli. Tänne voisi siis tulla toistekin. Lopun kruunasi pikainen ja miellyttävä juttutuokio Kulmalan Juhan kanssa, kun tämä sattui nojailemaan katsomon alaosaan poislähtiessäni. Odottaen toki parempaa seuraa, mutta joutuikin mun kanssa juttusille, sorry vaan. Kiitos Juha (olisi vaan pitänyt ottaa kuva todistusaineistoksi). Ja huom. teatterien roolittajat. Herra Kulmala on ihan vapaana vielä ensi talvikaudella! Oiskohan jotain musikaalia jossain vailla karismaattista esiintyjää?
Monttöörit Reino ja Viki eli Tomi Hulme ja Juha Kulmala
Hetkittäin pätkivät mikrofonit (ja ehkä hieman kömpelöt mikit muutenkin) häiritsivät. Oi mistä saisi pieniä, huomaamattomia ja toimivia mikkejä suomalaisiin kesäteattereihin??
Viralliset kuvat: Simo Nummi
muut kuvat: ihan omia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti