Bonfire - The Wandering Bands of Storytelling Sapiens / Helsingin kaupunginteatteri 27.2.2019

Helsinki Dance Companyn uusin tanssituotanto koki ensi-iltansa helmikuun lopulla, tällä kertaa HKT:n Studio Pasilassa. En olekaan hetkeen siellä käynyt. Ohjaajana & koreografina nuori, palkittu ja kehuttu Ima Iduozee, jonka töitä en ole jostain ihmeellisestä syystä ennen nähnyt! Hienoa että tämäkin aukko sivistyksessä on nyt paikattu, ja vielä näin hienolla teoksella. Bonfire:The Wandering Bands of Storytelling Sapiens oli kuudelle tanssijalle loihdittu matka ihmiskunnan historiaan ja tarinankerronnan myytteihin.

Täytyy sanoa että olen HDC:n superiso fani, ja edellinenkin teos Huonosti vartioitu tyttö oli huikean hieno. Varauksetta olen kaikista näkemistäni HDC:n pitänyt kuin hullu puurosta, paitsi täytyy sanoa että Aikuisten joulukalenteri toissa vuonna ei ihan kauheasti iskenyt.

Mutta siis Bonfireen. Kautta aikojen ihmiset ovat kerääntyneet nuotion taikapiiriin kertomaan ja kuulemaan tarinoita. Sitähän mekin nyt teemme, katsomme millaisia tarinoita Iduozee työryhmineen on päättänyt meille kertoa. Tunnissa ehtii kokea melkomoisen matkan, ja kyllä tanssin avulla kommunikointi sujuu oivallisesti. En toki kaikkea ymmärrä, mutta koen sellaisia valaistumisen hetkiä, että näinhän tämä menee. Välillä mennään hitaasti, välillä nopeasti. Tanssijat tulevat ja menevät ja putkahtelevat esille, välillä uusissa asuissa, välillä aika niukasti puettuina. Alkukotomainen savanni ja viidakko muuttuukin kukkasohvaksi ja siinä lötköttäviksi ja hedelmiä pupeltaviksi tyypeiksi. Semmoinen ihmisen kehityskaari matkivasta apinasta sohvaperunaksi on kiinnostava. Aluksi Sofia Hilli valottaa ihmisten ilmaantumista maan kamaralle, kunnes siirtyy itsekin tanssimaan.

Yksi esityksen hienoimmista hetkistä oli Jyrki Kasperin, Mikko Paloniemen ja Heidi Naakan tanssikohtaus kolmistaan. Nostoja, sujuvia liikkeitä ja kolmiodraaman aineksia. Huikean kaunista katsottavaa.

Tykkäsin kovasti miten valon määrä kasvoi ajan kuluessa. Muutenkin Erno Aaltosen valot olivat tärkeät. Valoa kansalle joka pimeydessä vaeltaa. Vilkkuvat ja välkkyvät strobot. Alussa outo olento kamppailee kankaan alla, kuin sikiö kohdussa, tai kuin joku tuntematon alkueliö, ja pääsee sieltä lopulta vapaaksi maailmaan. On niin hämärää ettei yksityiskohtia erota kunnolla. Erittäin elastinen ja jäntevän hoikka Justus Pienmunne saa itsensä kyllä tuhannelle mutkalle.

Ja on tässä lauluakin! Inka Tiitinen laulaa kaiken tanssin lomassa. Iduozee on tehnyt myös Ikuisuuteen-biisin, joka on hieman outo ja absurdi, mutta hieno. Videosuunnittelu (Iduozee ja Aaltonen) on aika oleellisessa osassa teosta. Välillä ne ovat kuin maalauksia jotka heräävät henkiin, ja välillä ne sykkivät levottomasti.

Entäpä sitten Laura Väinölän varsin eksoottiset esiintymisasut! Hörhelöä, paljasta pintaa, alusasua, punaista hansikasta, mustaa huntua. Vaikuttavaa tämäkin, mutta aika hupsuilevaa. Aaltosen ja Väinölän lavastuskin on aika originellia ja antaa hyvän taustan tanssijoille.

Tanssijat ovat kaikki jotenkin orgaanisia, osana luontoa ja osana maailmankaikkeutta. Katsojan mielikuvitus laatii omia skenaarioitaan siitä mitä nämä kokevat ja tekevät. Kokonaisuus oli erikoinen ja kiehtova, molempia yhtäaikaa. En muista nähneeni näin moniuloitteista teosta hetkeen, siis se vuoristorata että tunsin ymmärtäväni ja sitten en taaskaan. Vaikka välillä oli nopeampaakin musiikkia, tanssibiittiä ja jytkettä, jäi Ville Karbellin äänisuunnittelusta ja musiikista päällimäiseksi mieleen hypnoottisuus ja transsimaisuus. Tunnin jälkeen unesta herääminen tähän todellisuuteen oli raskasta; olisin halunnut ehkä jäädä tarinankerronnan ääreen vielä. Ajantajukin katosi; yhtä hyvin esitys olisi voinut kestää kymmenenkin tuntia.

Bonfire on myös aika salaperäinen teos, ja jos mielit päästä osalliseksi tarinankerronnan jatkumoa niin hanki liput pian. Esityksiä ei nimittäin ole enää kuin kuusi.


Kuvien copyright Katri Naukkarinen (ylin) ja Henriikka Koskenniemi (muut).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Huonosti vartioitu tyttö / Helsinki Dance Company & Helsingin kaupunginteatteri 10.10.2018

Koreografi Jyrki Karttunen todellakin osaa hommansa. Taas kerran mies on iskenyt kätensä kultasaaviin ja kauhoo sieltä meille onnekkaille katsojille aarteita ihailtavaksi. Usein olen tämän tainnut jo todeta, mutta totean taas uudelleenkin: mies on ihan nero! Ja kun nämä Helsinki Dance Companyn tanssiteoksensa ovat vielä niin hauskoja, kujeilevia ja absurdin hömpähtäviäkin! Aina on joku pikku juju tai jippo joka viihdyttää. Niin nuorempia kuin vanhempiakin katsojia. Uusin teos Huonosti vartioitu tyttö sai ensi-iltansa lokakuun alussa Helsingin kaupunginteatterilla, ja herätti kovasti iloa ja hurmiota ainakin tässä katsojassa.

Tanssiesitys perustuu vanhaan klassikkobalettiin 1700-luvulta, La Fille mal gardée, joka kuuluu edelleenkin monen talon balettiohjelmistoon. Itse näin muutama vuosi sitten (keväällä 2015) Royal Ballet -version tästä, ja päärooleissa tanssivat Steven McRae ja Natalia Osipova. Itse tarinasta ei ole kauheasti jäänyt mieleen, mutta muistikuva on humoristinen ja värikäs esitys (tämä on kyllä saatavilla DVD:lläkin, että kirjastoista saattaa löytyä).

No sitä oli tämä Karttusenkin moderni versio Huonosti vartioitu tyttö. Tosin alkuperäisteoksesta ei ole kauheasti jäänyt jäljelle, kenties vain joku teoksen ydinajatus tai henki, ja päähenkilö. Hän on yksinäinen tyttö/nainen, tällä kertaa amerikkalaishenkisellä 1950-luvun autiolla huoltoasemalla. Kenties unelmoimassa poispääsystä ja lähtöä tehden. Tytölle seuraa pitää, ja jollain tavalla vartioikin, neljä yksisarvista. Tiedättehän, sellaisia ihania, pastellinvärisiä, suloisenpörheitä mielikuvitusolentoja. Tai historiallisia fantasiaolentoja. Tai jotain. Nyt neljän hienon miestanssijan esittäminä, vaikka aika sukupuolettomia nuo pastellipörhöt olivatkin. Upeat Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Johannes Purovaara sekä Jyrki Karttunen hupsuttelivat itsensä suoraan katsojien sydämiin. Kaikenlaiset perinteisemmät balettikuviot ja hevosmaiset laukka-askeleet sujuivat yhtä taiten. Ja laulu myös - We are unicorns on takuuvarma hitti syysbileisiin.

      

Mutta esityksen kiistaton päätähti oli kyllä ilmiömäinen Heidi Naakka. Upea tanssija kaikinpuolin, joka pääsi suureen rooliin ja näyttämään osaamisrepertuaarinsa kaikkia puolia. Mikä kansainvälisen tason punapää! Tuttuun tapaan sädehtivissä Karoliina Koiso-Kanttilan suunnittelemissa puvuissa. Siinä missä yksisarviset hörheltävät samoissa trikoissaan koko esityksen ajan (no välillä tosin pukien bikineitä tahi teddykarvaisia rotseja ylleen) ennättää Naakka vaihtaa asua monen monta kertaa. Toinen toistaan häikäisevämpiä luomuksia. Mikä kultalameecatsuit! Ja jaksan taas ihmetellä miten noin korkeilla koroilla voi kukaan tanssia, mutta ammattilaiset osaa! Välillä toki mennään paljain jaloinkin.

Musiikkikaan ei ole alkuperäistä, paria lainausta lukuunottamatta, vaan Aleksi Sauran loihtimaa. Musiikki on kyllä upean kuuloista. Ja ei tässä ihan mykkiä tosiaan olla, välillä siellä lauletaan ja välillä jotain muuta. Ja kyllä Jukka Huitilan huoltoasemalavasteissa ja valojen alla kelpasi tanssia.

Koko yksisarvisnelikko tanssii hienosti yhteen ja välillä kukin saa oman pienen soolonsakin. Kasperin pikkupoikamainen soolo ja Paloniemen sleazyhenkinen numero. Sekä tämä duetto Naakan kanssa, ouuuu miten kuumottavaa! Lisäksi yksisarviset viskelevät tyttöä miten päin haluavat, aivan henkeäsalpaavia heittoja ja keinutuksia. Huh! Esitys lähentelee jo sirkusakrobatiaa näissä kuvioissa. Välillä naisesta kuoriutuu esiin sirkustirehtööri ja yksisarviset muuntuvat nauhojen avulla sirkuksen ratsuiksi. Hienoa nauhojen käyttöä muutenkin; miten ei ne mene solmuun!

Hieman minua hämmensi miksi kaikki yksisarviset oli maskeerattu Johnny Deppin näköisiksi? Milja Mensonen vastasi koreista kampauksista sekä maskeerauksista.

Ei tämä silti pelkästään vaahtokarkkimaisen pehmeää ja iloista ole. Sähköt alkavat huoltoasemalla räpsyä ja hieman pelottaa. Alkaako todellisuus nostaa päätään ja unelmien yksisarviset vajota unholaan? Onko tytön otettava jenkkiletukka alleen ja karautettava ahdistava asema taakseen jättäen tiehensä? Ja unohtaa samalla ankeaan arkeen lohtua ja toivoa paremmasta tuoneet yksisarviset? Läksiäislahjaksi tyttö puetaan sateenkaarenkirjavaan hörsömekkoon ja pörrökenkiin! Epäonnistuivatko ruotsalaisella aksentilla puhuneet taruolennot vartiointitehtävissään - vai mahdollistivatko he tytön hengissäpysymisen?

Paljon kysymyksiä, ja ei sitä reilussa tunnissa saada kaikkeen vastauksiakaan. Ennenkaikkea Huonosti vartioitu tyttö on ihana irtiotto katsojalle omasta arjesta. Tätä voi todellakin suositella kaikille, varsinkin innovatiivisen ja kauniin tanssiteoksen ystäville. Iloa ja huumoria elämään, aina 28.11. asti HKT:n Pienellä näyttämöllä. Iso kiitos loistava työryhmä, taas kerran.


Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aikuisten joulukalenteri / Helsingin kaupunginteatteri 15.11.2017

Tämän esityksen näkemisestä on kulunut jo viikko. Ja edelleen on hieman sekava olo. Ensimmäistä kertaa jouduin aavistuksenomaisesti pettymään Helsinki Dance Companyn työhön. Siis en nyt ehkä varsinaisesti pettymään pettymään, mutta odotuksiin ja aiempiin teoksiin ja työryhmään peilaten. Tämä porukka on tehnyt NIIN huikeita juttuja viime vuosina, että niihin nähden Aikuisten joulukalenteri tuntuu... ei nyt ihan välityöltä mutta kuitenkin. Ihan samalle tasolle ei ylletä kuin mitä minä toivoin/odotin/haaveilin/uskoin. Olen kai asettanut rimani tälle porukalle niin kovin korkealle :-) Sillä Aikuisten joulukalenterihan oli oikeasti mitä mainiointa viihdettä, hienoa katsottavaa ja tanssin taikaa.

Odotukset ja odotukset. Jos oli itsellä odotuksia esityksestä, niin jouluhan se vasta ihmisissä odotuksia herättääkin. Se on meille monille hankalaa ja ristiriitaista aikaa. Toisaalta sen pitäisi olla se ihana idyllinen perhejuhla, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Mutta todellisuus on usein jotain ihan muuta: stressiä, kiirettä, loskaa, riitaa ja pohjaan palaneita pipareita. Jos joulu on stressinaihe meille tavallisille tallaajille, millaista se on näiden joulun oikeiden toimijoiden mielestä. Siis Lucia-neidon ja Joulupukin ja Pähkinänsärkijän ja muiden. Heillä luulisi olevan vielä hankalampaa... Terapian tarpeessa on heistä todellakin yksi jos toisenkin.

Onneksi jouluterapeutti Leo-Matti "Aivo" Kurkiainen (Jyrki Karttunen) voi auttaa! Tämän 24-osaisessa jouluterapiassa käydään läpi traumoja, avataan solmuja ja koitetaan löytää sisäisiä voimavaroja joulutraumojen käsittelyyn. On hahmoterapiaa, liiketerapiaa ja ties vaikka mitä. Kaamean ällöpositiivinen markkinamiesterapeutti on oikea kävelevä klisee ja aivan oivallisesti Karttunen tämmöiseen rooliin solahtaa. Lipevyyspisteistä täydet!

Joulu on siis hyvä lähtökohta monipuoliselle tanssia ja teatteria yhdistävälle teokselle. Nyt saa irrotella ja kunnolla. Niin esiintyjät kuin penkeistään ylösnostettu yleisökin. Pääsimme Suomi100 -tanssin lisäksi huutelemaan wau/bravo/buu/shut-up -mantraakin moneen väliin, heittelemään erilaisia tunnetiloja ja sanoja esiintyjille improvisoitaviksi ja ylipäätään osallistumaan mukaan. Yhteisöllisyys on selkeästi päivän sana. Harmi kun Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei oikein ollut paras mahdollinen miljöö tälle. Liian iso ja korkea ja kolkko. Vaikka yleisö kolmelta sivulta pyöreää lavaa ympäröikin, niin liian kaukana olimme.

Avautumisnalle Gustav oli mukana terapiatyössä, samoin terapeutin apurina toimiva Joulun Taika (Emilia Nyman). Gustavin lisäksi näemme koko joukon ihania pehmolelujakin (omaan käteeni osui söpö pieni pastellinvärinen lohikäärme minkä olisin halunnut pitää).

Pääsin seuraaman tämän teoksen harjoituksia kolmenakin eri kertana, ja hyvin on taas siitä tämä muokkautunut. Toki kun osa jutuista on improa ja yleisöltä saatujen juttujen varassa, niin ei mikään ole kiveen hakattua kuitenkaan. Vielä aika loppusuoralla kokoonpanossa tapahtui muutoksia (Karttunen korvasi alkuperäisterapeutti-Klemettilän ja ohjausta viimeistelemään tuli mukaan Kari Heiskanen) ja tämä toki varmaan muutti teosta vielä entisestäänkin. Mutta oli kiva kuiteskin jotain tuttuja juttuja sieltä huomata silti. Monet kohtaukset olivat lyhentyneet ja tiivistyneet huomattavasti. Ja jostain oli jätetty yleisön osallistamiset pois kokonaan.

Tavallaan se on todella hienoa, että teos elää ja hengittää ja muuntuu jatkuvasti, mutta esiintyjille varmaan aika haasteellista. Näin katsojana sitä prosessia on ääreiskiinnostavaa seurata. Iso kiitos HKT:n ja HDC:n yleisötyölle että mahdollistatte tämän!

Jyrki Karttunen on noussut mun ihan suosikkikaartiin suomalaisista nykykoreografioista. Tykkään teosten huumorista ja ilon pilkkeestä. Ja kun on päässyt seuraamaan sitä työskentely/harjoitusprosessia muutamia kertoja, niin yhteisöllisestä tekotavastakin. Tanssijat pääsevät mukaan hyvin aktiivisesti teoksen valmistumiseen. Tanssillisesti tämäkin teos oli nautinto katsojalle.

Koko esiintyjäkaarti on ensi-illassa hienossa iskussa. Kuulemme kauniita laulusuorituksia, näemme upeita tansseja ja kyllä tässä saa nauraakin. Varsinkin Heidi Naakka nousi sieltä upeasti esiin häikäisevillä sooloillaan ja hienolla italia-aksentillaan Lucia-legendaa avaten. Jyrki Kasper oli hellyyttävä Pähkinänsärkijä, jolla oli upea hepulimainen imuroinnin vastaisku kiukuttelutanssi soolonaan. Myös Mikko Paloniemi vetäisi Joulutonttuna huikeat kuviot. Nissepolkka-rap! Ja entäpä sitten miestanssijatrion havajilaiskuviot; huh mikä eleganssi!

Mikko Vihma oli ihana köriläs-Joulupukki ja Leenamari Unho taas Jouluenkelinä riemastuttava. Tiina Peltosen Joulukuusi sulostutti koko terapiasessiota. Osa tästä sakista on taustoiltaan enemmän tanssijoita ja osa näyttelijöitä, mutta Aikuisten joulukalenterissa nämä roolit katoavat kokonaan ja kaikilta sujuu kaikki! Toki tanssijoilla on teknisesti vielä haastellisempia tanssikuvioita mutta osaavatpa nuo laulaakin. Helsinki Dance Company on kyllä varsinainen aarreaitta mitä tulee tekijöiden ammattitaitoon. Toivottavasti se saa jatkaa toimintaansa vielä pitkään.

Monenlaiset joulukliseet, -perinteet ja myytit saavat huutia - ja terapeuttisen näkemyksen. Ilmentävätkö kovat paketit kovia arvoja ja pehmeät pehmeitä? Miltä se joulu oikein tuntuu? Miltä tuntuu työskennellä vain yhtenä päivänä vuodessa - mutta sillon onkin sitten helkkarinmoinen kiire? Ja ennenkaikkea, mitä kalenterin viimeisestä luukusta paljastuukaan?

Laura Dammertin pukusuunnittelu on omaa luokkaansa. Terapeutin väliajalla väriä vaihtava joulukuosinen puku, Pähkinänsärkijän vaaleanturkoosi tinasotamieskuosinen potkupuku lohikäärmehuppuineen, joulupukki peruspunaisissaan, kullanvärinen hipsteritonttu kippurakärkisine tossuineen, Joulukuusen upea vihreä kimalluspuku... Silmäkarkkia ja tarkoin mietittyjä juttuja. Pukujen pitää myös toimia tanssin pyörteissä. Lucia-neidon upea rouva Trump-look on tyrmäävä ja sellaista pikkutuhmaa otetta on muuallakin siellä ja täällä. Kyllä tätä pikkujouluyleisöjen kelpaa katsella. Ja myös kuunnella, koska musiikilla on hyvin suuri rooli!

Voisin kuvitella että Aikuisten joulukalenteri toimisi erityisen hyvin sellaisille katsojille keillä ei ole kauheasti kokemusta tanssillisista esityksistä. Sellainen matalan kynnyksen teos, missä ei katsojan tarvitse käsitellä mitään vakavampia juttuja, senkun vaan katsoo. Silti tässä tulee ikään kuin sivussa pohdittua niitä jouluhärdellien tylsempiäkin lieveilmiöitä. Vaivihkaa ja kuin puolisalaa.

Luulenpa että mun tarttee mennä katsomaan tämä vielä toinen kerta, koska omat joulutraumani eivät saaneet vielä ihan kaikkea tarvitsemaansa terapiaa. Suosittelen kaikille muillekin, ja pian, sillä esitykset loppuvat 11.12.!


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Myrskyluodon Maija / Helsingin kaupunginteatteri 24.8.2017

Paluuta remontoituun Helsingin kaupunginteatterin taloon olikin jo odotettu. Kaksi vuotta evakossa Linnanmäen Peacockin suoraan sanottuna aika kamalissa tiloissa riitti. Ainakin katsojalle. Ja veikkaan että henkilökuntakin palasi riemumielin väistötiloistaan kotitaloon ja kunnostettuihin tiloihin.

Tunnustan että itse Myrskyluodon Maija ei niinkään ihan hurjan kauheasti kiinnostanut. En ole lukenut Anni Blomqvistin kirjoja, TV-sarjasta on hämärä muistikuva, Nokialla näin esityksen muutama vuosi sitten. Musiikki, ainakin se teemakappale, on toki tuttu ja riipaisevan tunteisiin käyvä. Mutta halusin nähdä tämä monestakin syystä! Ensinnäkin pääsee ensimmäisten joukossa tutustumaan uusittua teatteritaloa. Toisekseen tähän koreografiat teki Jyrki Karttunen. Ja kolmanneksi lukuisia muita pienempiä syitä.

Ja kyllä kannatti lähteä! Lasse Mårtensonin musiikki edellä mennään, ja kylläpä se onkin hienoa musiikkia. Maija Vilkkumaa on tehnyt ihan toimivat sanoitukset, ja Arttu Takalo sovittanut. Iso orkesteri lavan alla soi mahtipontisesti, raikkaasti, hempeästi, mitä kukin tilanne ja kohtaus vaativatkaan. Eeva Kontu johtaa varmaotteisen tarkasti, kuten aina. Omalle paikalleni seiskariville ainakin äänet olivat hyvässä tasapainossa ja musiikki ei myöskään pauhannut liikaa. Myös esiintyjien mikit toimivat ja miksaus, eli ei valittamista.

Ja kun on lavallinen hyviä esiintyjiä, niin toimiihan se! Laura Alajääski Maijana on se majakanlailla valaiseva lyhty joka loistaa joka sopukkaan. Alajääski on hurmannut minut monessa esityksessä ja tämä ei ole poikkeus. Valtava lavakarisma, hieno ääni, ilmeikkäät kasvot ja loistava näyttelijä. Hänen Maijansa kasvaa nuoresta ja ujosta tytöstä vahvatahtoiseksi ja toimeliaaksi naiseksi, joka taittuu vaan ei taivu suurenkaan surun ja murheen alla. Hieman vaisuna vastaparina minulle uusi tuttavuus eli Aaro Wichmann. Siis ei vaisu muuten, päinvastoin, mutta Janne nyt vaan jää jotenkin taustahenkilöksi Maijan kasvutarinassa. Hyvä laulaja ja esiintyjä Wichmann on, ja habitukseltaankin sopiva kalastajamiehen rooliin.

Pääparin lisäksi myös Maijan vanhemmat Vestergård (Eero Saarinen) ja Saara (Leena Unho) olivat rooleissaan passelit. Saarinen on jotenkin ihanan lämminhenkinen saaristolaismies, ja Unho hieman turhankin napakka äiti. Myrskyluodossa naapuripariskunta Tobias (Jukka Nylund) ja Anna Ulla (Raili Raitala) ovat hyvää tarkoittavia ihmisiä, ja Nylund & Raitala aina NIIIIIIN taitavia ja ihanaäänisiä. Mikko Vihma on aika överi isotilallinen Millangård.

Mutta Maijan lisäksi kyllä on toinenkin henkilö joka varastaa mun sydämeni nyt totaalisesti tässä. Nimittäin lapsia hauskuuttava ja tarinaa iskevä kiertävä suutari Pelle (Antti Timonen). Riemastuttava tyyppi, ja Timonen kyllä pääsee irroittelemaan roolissa kunnolla. Kerrassaan valloittava suoritus! Myös Maijan ja Jannen iso lapsikatras on sympaattinen ja ovat paljon esillä, myös laulaen.

Joukkokohtaukset isolla sakilla ovat kyllä näyttäviä, ja isosta joukosta lähtee ääntäkin komeasti. Lava on iso, mutta hyvin se täytetään. Suutari Pelle hauskuuttaa ja muutamat muut kohtaukset. Nauratti myös Oolannin sodan laivojensiirtelykohtaus, mutta ei tämä kyllä mikään komedia ole, ja enemmän oli haikeita ja surullisia tunnelmia kuin hilpeitä. Mutta onneksi Seppo Parkkinen on dramatisoinut mukaan myös mukaviakin asioita, eikä pelkkää suurta draamaa! Enteet ja uskomukset voivat vahvasti Myrskyluodolla ja muualla, ja niitä on saatu ujutettua hienosti mukaan. Punapukuiset vainajat yhdessä kuoleman airuen kanssa.

Mutta sitten on Helsinki Dance Companyn blondivoittoiset tanssijat, joihin silmä tuppasi hakeutumaan enemmän melkein kun muihin lavallaolijoihin. Mainiota porukkaa, ja tässäkin meinasivat varastaa show'n moneen otteeseen. Sellaisia pieniä jippoiluja ja hauskoja juttuja puuhattiin, milloin rihvelitaululla, leipälapiolla tai milloin tehtiin sammakko. Ja entäs sitten upeasti liihottavat lokit! Nukettaminenkin siis sujuu, ja lokit olivat varsin elävänoloisia. Tanssijat ovat mukana orgaanisesti koko esityksen ajan, millon erilaisina luonnon henkinä, tuulena tai aaltoina. He kuljettavat tarinaa eteenpäin, vievät vainajat ja siirtelevät tavaroita. Iso kiitos taas kerran siis Karttusen luotsaamille upeille tanssijoille ja taitaville koreografioille - kyllä mä alan sen liikekielen sieltä hyvin jo tunnistaa!

Lisäksi on mainiota että tanssijoillakin on puherooleja, ja muutakin funktiota kuin pyöriä taustalla. Jyrki Kasper Maijan ensimmäisenä rakkaana on hyvä (joskin tämä on toki pieni rooli) ja Mikko Paloniemi on sekä Maijan siskon Annan nuoruudenrakkaus Per että mystinen Marras. Tämäpä on muikean kutkuttava hahmo. Hännystakissaan taustalla vaanien, koska pitää omansa noutaa. Tanssi kuoleman kanssa saa ihan uusia ulottuvuuksia. Se on Marras kun viekoittelee Maijan pienen pojan mereen, ja sama heppu vie myös rakkaan Valborg-kummin. Välillä herra polttelee piippua, koska kiirehän ei ole. Kaikilla on joskus se oma tanssihetkensä tämän Marraksen kanssa.

Lavastuksen heppoisuudesta on moni valittanut, ja miten nyt ei oteta kaikkea irti hienoimmasta ja uusimmasta tekniikasta. Ei makeaa mahan täydeltä. Kyllä niiden supertehosteiden aikakin vielä tulee. Mutta miksi kaikkea hifistelyä Myrskyluodon saaristolaismaisemiin tarttee tuodakaan. Minusta Katariina Kirjavaisen meri- ja saaristolaishenkinen, aika yksinkertainenkin lavastus on ihan toimiva. Punaiset mökit, mäntypuisine koristeineen, myrskyävä meri. No okei, ne lipuvat pilvet oli ehkä vähän kökköjä, mutta ei nekään mua mitenkään häirinneet. Ja Peacockin koulunäytelmälavasteiden jälkeen kaikki on luksusta! Pyöröä käytetään ehkä jo minun makuuni hieman liikaakin, mutta ehkä tämäkin on Peacockin jälkeisen ajan alkuhuumaa (ainakin toivon niin)? Riitta Anttonen-Palo vastaa ison konkkaronkan pukusuunnittelusta ja onhan se aika sinivoittoista, mutta ihan näyttävää.

Langat yhteenvetävä loppu oli näyttävä isoine kaljaaseineen. Ihmisten jähmettyminen takaisin alkuasetelmaan toimi. Kyllä ohjaaja Kari Rentola on luonut työryhmineen oikein kelpo musikaalin.

En siis varsinaisesti keksi valituksen sanaa esityksestä, oikein toimivaa perusmusikaalia. HKT osaa nämä hommat vaikka unissaan. Siis musikaalit.

Ensi-iltayleisö oli aika julkkispainotteista, mm. Tarja Halonen puolisoineen ja Tellervo Koivisto istuivat edessäni viitosrivillä. Iso kiitos teatterille että kaikki kutsuvieraat saivat kuohuviinimaljat alussa sekä ihanat väliaikatarjoilut. Saaristolaisteemaan sopivat tottakai.

  

Mulla oli ilo osallistua aiemmin samana päivänä tunnin mittaiselle opastetulle teatterikierrokselle asiakkuusvastaava Mikko Peltoniemen johdolla. Ihan hirveästi yleisölle näkyvät tilat eivät ole muuttuneet, ehkä raikastuneet ja "ilmavoituneet" hieman. Mutta toki kaikki mahdollinen tekniikka on uusittu (ja onkin nyt Pohjoismaiden uusin ja hienoin!) sekä henkilökunnan tilat on uusittu sitten isommin. Mikä hienointa niin aikataulussa kun budjetissa pysyttiin!

Museoviraston tarkka valvonta aiheutti omia kommervenkkejään, mutta kekseliäs remppaporukka taisi venyä ihmeisiinkin välillä. Ja on näillä pehmeillä penkeillä ja isoissa jalkatiloissa nyt hyvä istuskella. Kaikkien 924 katsojan. Pelkkiä kehuja siis remontin tulokselle täältä.

Sen sijaan moitin törkeän hintaisia käsiohjelmia (8 euroa on paljon, vaikka onkin paljon kiinnostavaa taustatietoa mukana, ja folioidut kannet) ja lippujen hintoja. Jos halvimmat paikat teatteriin ovat 73 euroa, ja kalleimmat 97 (okei, eläkeläiset saavat 3 euroa alennusta ja opiskelijat hieman enemmän) niin se lähentelee jo riistoa. Väliajalla vilkasin että tyrnileivos maksoi 9 euroa. Mutta ilmeisesti aika monella on varaa maksaa tämmöisiä summia, koska liput Myrskyluodon Maijaan ovat myyneet niin hyvin.

Harmittaa vaan kun tämmöiset hinnat karsivat kyllä monia vähävaraisia teatterin ystäviä kokonaan katsomosta pois. Mutta tästä aiheesta (eli teatterilippujen hinnoista) tulossa lähipäivinä ihan oma postaus. Ainiin, ja se teatterin edustan parkkipaikka on nyt sitten remontin aikana muuttunut maksulliseksi 24 h :-(


Esityskuvien copyright Tapio Vanhatalo, teatterikuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jemina - The Great American Show / Helsingin kaupunginteatteri & Zodiak 22.3.2017

Nyt on jotain komeaa, kimaltavaa, kantaaottavaa ja kaunista tarjolla kaikelle kansalle. Jemina - The Great American Show lunasti kaikki odotukset, ja tarjosi vähän bonustakin. 

Uskalsin toivoa räväkkyyttä, upeita koreografioita, vahvaa kommentointia amerikkalaiseen elämänmenoon, vertaansa vailla olevaa pukuloistoa - ja sain kaiken sen. Jos menet katsomaan vain yhden esityksen tänä keväänä, olkoot se tämä!

Jyrki Karttunen vastaa koko Jemina-konseptista, ja tietysti koreografioista. Mutta nyt mukana on myös Heidi Räsänen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa. Kymmenen tanssijaa ja aivan älytön määrä kohtauksia, kuvioita, juonenkäänteitä - aikamoinen paketti. Mutta huoli pois, hyvin toimii!

Helsinki Dance Companyn, Helsingin kaupunginteatterin ja Zodiak - uuden tanssin keskuksen kanssa tehty kimppahanke on kaikinpuolin hersyvä kokonaisuus. Taitava tanssiryhmä maestro/koreografi Jyrki Karttusen johdolla venyy semmoisiin suorituksiin, että huh. Pukuvaihtoja on ihan järkyttävä määrä, ja Karoliina Koiso-Kanttilan suunnittelemat asut pitäisi palkita jollain performanssi-Oscarilla. On paljettia ja kimalletta, mutta myös maskuliinisia cowboy-ruutupaitoja, hääpukuja, pikkutyttöjen lyhyempääkin lyhyempiä helmoja. On toppatakkia ja tuulipukua, sulkakoristeisia päähineitä ja erilaisia satuhahmoja. Jakkupukuja ja ammustehtaan työntekijöiden ruutumekkoa. Cheerleadereita ja prinsessahäitä. Just name it! Silmäkarkkia koko rahalla.

 

Kaapelitehtaan Pannuhalli on sisustettu Jukka Huitilan toimesta viehättäväksi yökerhoksi kattokruunujen, pienten pöytäryhmien ja punaisten kankaiden avulla. Siellä viidellä eri lavalla, ja vähän niiden ulkopuolellakin, kelpaa esiintyjien. Huitila on suunnitellut myös näyttävät valot. Tuttuun tapaan Tuomas Fränti vastaa äänisuunnittelusta ja musiikista - ja siellä onkin kaikenlaista ihanaa helmeä joukossa. Ja musiikkityylejä laidasta laitaan.

Eihän tämä mikään "pelkkä" tanssiteos ole, vaan ihana sekametelisoppa. Stand-uppia, burleskia, performanssitaidetta, cabareeta, dragshow'ta ja vaikka mitä. Yltäkylläisyys pursuilee, mutta pysyy hyvin raameissa. Juuri kun tuntuu että mopo lähtee käsistä, niin palataankin ruotuun. Vaikka hetkittäin on tarjolla tiivitäkin kannanottoja, niin liian vakavaksi homma ei mene missään vaiheessa. Pilke säilyy silmäkulmassa. Maailma on mennyt niin kamalaksi paikaksi, että eihän tässä voi kun nauraa. Moneen muurahaispesään sohaisten saattaa aina saada aikaiseksi jotain kuhinaa.

 

Jakkupukuinen First Lady saattaa joutua salamurhatuksi turvamiehistä huolimatta, mutta Jemina ei kuole koskaan. Muuttuu vain moneksi. Noitatohtorin avulla sitä voi herätä uudelleen henkiin. Esityksessä kierrätetään ja muokataan uusiksi paljon erilaista satuperinnettä. Ja onpahan muuten yksi perhanan upea lohikäärmekin! Välillä myös edellisen Jemina-esityksen (Jeminan monta elämää) tyyppejä putkahtaa lavalle, ja hahmoja myös Jyrki Karttusen aiemmista koreografioista vuosien varrelta. Mutta kuka on hirviö? Minttusuklaat juova Maire vai nukketeatterimies Sebastian? Tuttuun tapaan Meryl Streep saa osansa. Ja sitten on taas ihan paras tyttösetäarmeija kirsikkapaidoissaan ja rintaliivirotaatiotansseineen.

On vaikea poimia suosikkejaan ja kohokohtia, koska kaikki on vaan niin upeaa katsottavaa. Mä nostan hattua koko työryhmän lahjakkuudelle ja monipuolisille koreografioille. Vaatevaihdot menee sujuvasti (kulissien takana käy kyllä varmaan aikamoinen sutina). Lämmin kiitos tanssijat Auri Ahola, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Kalle Pulkkinen ja Kaisa Torkkel. Olitte ihan parhaita, koko konkkaronkka. 

Erityismaininta Mikko Paloniemen hehkeälle kapakkaruusulle ja Heidi Naakan nilja-Sebastianille. Ja Jyrki Karttusen eri aksenteille (täydestä menee niin germaanisena tyttösetäupseerina kuin ranskalaisena haute coiture-spesialistina). Jos joskus tanssityöt teiltä loppuvat, niin voitte heittämällä perustaa jonkunlaisen performanssi/viihderyhmän.

 

Oli muuten hauskaa kuunnella yleisön kommentteja ja katsella reaktioita. Meidänkin pöydässä istui muutama nainen, jotka kuvittelivat tanssijoista suurimman osan olevan miehiä. Ehkä on siis hyvä ravistella hieman ihmisten perinteisiin tottuneita käsityksiä sukupuolten stereotypioista. Tämä jos mikä antaa siihen oivallisia välineitä.

Esitys tarjoaa paljon naurua (jopa kyynelten läpi) mutta kyllä tämä onnistuu liikuttamaankin kovasti. Lopuksi esiintyjien kuoriuduttua muotinäytösluomuksistaan ja keräännyttyään paljaimmillaan yhteen... Siihen vielä Jeminan koskettava pohdinta: If the Russians love their children too. Silmiä pitää pyyhkiä.

 

Kaikkea tarjoillaan yltäkylläisesti, ja katsojan vastuulle jää mitä hän ottaa kotiin viemiseksi tästä performanssitaiteen buffetpöydästä. En voi uskoa että kukaan ainakaan jää nälkäiseksi, paitsi korkeintaan santsikierrokselle. Esityksiä on vain 8.4. asti, ja luultavasti tämä Jemina show ei enää palaa! Tiedät siis mitä tehdä...

Kuvien copyright Marko Mäkinen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jemina on täällä taas!

Tänään on vihdoin se päivä kun ihana diiva, tanssilegenda ja monitahoinen Jemina on taas ilonamme! Nimittäin Jeminan uusi show saa ensi-iltansa Kaapelitehtaan Pannuhallissa illalla. Jemina - The Great American Show! Konfetteja, hurraahuutoja ja vaaleanpunaisia ilmapalloja!

Minulla on ollut ilo ja kunnia kuulua Team Jeminaan tämä alkuvuosi. Eli olemme päässeet seuraamaan harjoituksia ja viemään Jeminan ilosanomaa eteenpäin. Porukan ensimmäinen kokoontuminen oli jo joulukuun alussa Leipätehtaalla. Kuohuviinilasillisilla nostimme maljat tälle ihanalle porukalle!

Itse pääsin harjoituksiin kaksi kertaa helmikuussa, mutta valitettavasti kaksi viimeisintä helmi-maaliskuun taitteessa jäivät muun elämän vuoksi väliin. On aina superkiinnostavaa päästä katsomaan miten työryhmä harjoittelee, miten esitys saa muotoaan. Nämä avoimet harjoitukset ovat olleen aina perjantaisin, tanssijoiden viimeinen viikkotunti ennen vapaata. Ymmärrettävästi siinä vaiheessa takki on usein ollut jo aika tyhjä. Harjoituksissa on ollut hauskaa, sekä tanssijoilla että katsojilla. Semmoinen yhdessä tekemisen ilo on välittynyt hyvin jokaisesta.

Harjoituksissa nähtiin hääkohtauksen treenausta. Morsiamia ainakin piisasi! Iloinen cheerleader/paraatitunnelma ja klassisia kysymyksiä: "aukeaako jalat toisella pussyllä?". Ekoissa harkoissa oli mukana myös yksi alaikäinen katsoja, ja hän lähti huoltajansa kanssa pois ennenkuin alettiin puhumaan sen enempiä pussyistä. Esityshän on K18, osittain A-oikeuksin varustetun esityspaikkansa takia, ja osittain myös sisällön vuoksi. "Make me great again, look how I die, yeah!". Ekoissa harkoissa (siis tämän meidän Team Jeminan ekoissa harkoissa, toki tanssijat olivat jo koko viikon treenanneet) oli myös Keijun ja Mörön nukketeatteriesitys Sebastian-nimisen miekkosen johdolla. Tanssija Heidi Naakka solahtaa sikamaisen nukeilla leikkivän miehen nahkoihin mutkatta. Tekstit tehtiin impropohjalta ja murre tuli Heidin kotiseuduilta Kajaanista.

     

Sitten kaivetaan korkokengät esiin! On kiehtovaa nähdä miten tanssijan koko olemus ja liikekieli muuttuu kun pitääkin tanssia korkeilla koroilla. Varsinkin miehillä, jotka niillä vähemmän ovat tottuneet kävelemään. Tosin tarttee todeta että jokainen näistä esityksen miestanssijoista liikkuu korkkareissa paremmin kuin minä kuunaan. Että ei se sukupuolesta ole kiinni. Rantapallojen kanssa kikkaillaan näppärästi korot jaloissa.

Esityksessä liikutaan paljon niin sukupuoliroolien rajamaastossa kuin leikitellään stereotypioilla ja sukupuolilla yleensäkin. Jollain tavalla tämä on myös sellainen trumpismin ja ylipäätään populismin vastaisku. Ollaanko ihan amerikkalaisuuden ytimessä, se jää nähtäväksi. Kuulemma viimeisimmissä harkoissa oli kuvauskielto ja ei niistä saanut oikein mitään hiiskahtaakaan.

     

Tanssiryhmän harjoitukset alkoivat helmikuun alussa, mutta sitä ennen Karttunen oli käynyt jokaisen kanssa jo kuvioita ja asioita läpi. Uusi teos on aina haasteellinen, mutta tässä on vielä tanssijoita useasta eri porukasta, joten kaikki eivät välttämättä ole tehneet yhteistyötä ennen. Osa porukkaa on Zodiakista, osa HDC:n vakkareita ja sitten on vielä yksi opiskelijakin TeaKista. Yksi kysymys mitä käytiin koko tanssijaryhmän kanssa läpi oli tämä: Jos olisit toista (vastakkaista) sukupuolta niin millainen olisit? Jokainen sai pohtia tätä ja luoda omaa hahmoaan sen perusteella.

Tarinarunko oli toki olemassa ennen harjoituksia. Paljon erilaisia fragmentteja, joista sitten poimitaan aineisto lopulliseen esitykseen. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, niin jotain juttuja mitä me pääsimme harjoituksissa näkemään, ei nähdä koskaan valmiissa esityksessä. Esitys muotoutuu lopulliseksi vasta harjoitusten aikana.

Tähä asti muuten kuvat olivat 10.2. harkoista, loput kuvat on otettu 17.2.

Toisissa harkoissa viikkoa myöhemmin tehtiin ihan erilaisia juttuja. Suuri muotinäytös esittelee erilaisia kaloja. Tanssija Jyrki Kasper totesi että kuluneella viikolla on kirkastunut muutama kohtaus. Kaikilla on hyvät fiilikset; harjoituksissa nauretaan paljon, mutta opetellaan myös paljon askelia. Mikko Paloniemi toteaa että ryhmässä ja musiikin kanssa on tehtävä kompromissejä. Esitykseen on tulossa todella paljon pukuvaihtoja. Luvassa on ainakin 128 pukua!

Mies Jeminan takana, vai pitäisikö sanoa Jeminan alter-ego eli Jyrki Karttunen vastaa monesta. Sen lisäksi että hän on koko konseptin isä ja tekee koreografiat, niin hän myös tanssii mukana. Jeminan roolissa tottakai. Muuten tekijätiimi on pitkälti tuttua Karttusen ja HDC:n monesta aiemmasta esityksestä. Tuomas Fränti vastaa musiikista ja äänisuunnittelusta sekä Karoliina Koiso-Kanttila puvustuksesta. Lisäksi Jukka Huitila lavastaa ja suunnittelee valot ja Heidi Räsänen toimii ohjaajana sekä käsikirjoittajana.

Eilen oli muuten Ylen sivuilla juttua Jeminan toisesta tulemisesta; kannattaa lukea.

       

Minulla on täysi luotto tähän taitavaan porukkaan ja uskon että esityksestä tulee sekä hauska että kiinnostava, yhteiskunnallista kantaaottavuutta unohtamatta. Esityksiä on 8.4. saakka, ja uskallankin jo ennen ensi-iltaa suositella sitä kaikille hyvän viihteen ja tanssitaiteen ystäville. Jemina on kerännyt itselleen melkoisen fanijoukon ja en usko että kenenkään tarvitsee pettyä.

Kiitos mahdollisuudesta olla mukana Team Jeminassa - on ollut hienoa seurata tanssiteoksen muodostumista. Innolla odotan tätä iltaa kun näen sen vihdoin valmiina lavalla, kaikessa värikkyydessään ja loistossaan!


Kuvat olen ottanut itse.

Keijukaisneuvos Koo / Helsinki Dance Company & Helsingin kaupunginteatteri 29.1.2017

Toista kertaa katsomassa STOAssa Keijukaisneuvos Koota ihanine viikonpäivineen. Koska tämä vaan on ihan kauneinta ja parasta katsottavaa. Jyrki Karttunen on osunut jonkin asian ytimeen tällä teoksellaan.

Tällä kertaa sitä saattoi vaan nojata taaksepäin ja nauttia, kun teos oli jo tuttu. Enää ei tarvinnut jäädä monttu auki ihailemaan kutakin tanssijaa, vaan saattoi antautua täysillä ihanuuden pariin. Lapsikatsojat (ja yleisössä istunut Jorma Uotinen) bongailivat ilkikurista Lauantaita, joka putkahteli näkyville milloin mistäkin.

Väsynyt Maanantai-prinsessa ei jaksaisi (mä niin samaistun), Tiistai taas haluaisi mieluummin olla supersankari pöytäliinaviitassaan. Keskiviikko on metsänhenkimäinen haaveilija. Fauni-Torstai lurittelee lemmestä ja tankotanssinsa on niin hieno ja ilmava. Perjantai on hajamielinen hupsu, suorastaan hattarapäinen keiju. Peikkotyttö-Lauantai haluaakin lopulta vapaapäivän, joten siirrymme suoraan Keijukaisneuvos Koon suosikkipäivään eli Sunnuntaihin. Ja sitten laitetaankin jalalla koreasti yhdessä. Ilmojen halki käy Sunnuntain tie.

Se Keskiviikon ja Lauantain nyrkkeilymatsi on jotain niin hauskaa, vikkeline jalkatöineen!

Tanssijat ovat niin hienoja, sekä viikonpäivinä että varjohahmoinakin. Ja ne kaikki upeat valot, kauniit puvut, musiikki, lavastuksen pienet yksityiskohdat, ja kauniit koreografiat. Ei voi kun vaipua penkkiin ja nauttia. Moni muukin on nauttinut. Elämä on ihanaa -blogin Mannilainenkin kävi viime viikolla saamassa annoksensa keijupölyä.

Tässä satumaailmassa viihtyvät niin lapset kuin aikuisetkin. Voi kun voisin jäädä vaikka viikoksi tähän Koon luomaan paratiisiin. Valitettavasti esitykset ovat loppusuoralla; niitä enää 4. Toivotaan että Koo ja päivät palaavat iloksemme vielä monena vuonna!


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Team Jemina tulee!!

Nyt on muuten luvassa kimallusta ja glitteriä ensi keväälle. Nimittäin Diivojen Diiva eli Jemina palaa estradeille maaliskuussa! Tällä kertaa Kaapelitehtaan Pannuhuoneelle loistavassa spektaakkelissa nimeltään The Great American Show!!

Minulla on kunnia kuulua mahtavaan Team Jeminaan eli ihan erityislaatuiseen sisäpiiriin, jonka tehtävä on seurata Jeminan show'n taivalta ensi-iltaa kohti ja raportoida siitä someen ja muualle. Meitä tiimiläisiä on yhteensä 8 ja teemme parhaamme välittääksemme Jeminan kimaltavaa ilosanomaa kaikelle kansalle tulevien kuukausien aikana. Porukka on hyvinkin erilaisista taustoista ja jo heti ekassa tapaamisessa juttu luisti ja ideoita pursusi. Haa! Tästä tulee vielä hauskaa...

Ensimmäinen tapaamisemme porukan kanssa oli HKT:n harjoitus/väistötiloissa Leipätehtaalla. HKT:n yleisötyövastaava Mirja Neuvonen ja markkinointisuunnittelija Petra Bühler olivat siellä pinkin kuohujuoman kanssa valmiina. Ja sitten paikalla oli toki mies Jeminan takana (ihan kirjaimellisestikin) eli Helsinki Dance Companyn taiteellinen johtaja Jyrki Karttunen.

 

Jyrki hypisteli Jeminan iltapukukangasta tiiviisti

Kuulimme ajatuksia Jeminan uudesta tulemisesta, työryhmän jäsenistä ja ylipäätään mitä kaikkea lennokkaita suunnitelmia meillä olisi saada Jeminalle mahdollisimman paljon uusia ystäviä. Karttunen haluaa Jeminan roolissa ja esityksissä yhdistää dragin, stand-upin, improvisation ja trash/kitsch/roskaviihteen nykytanssiin. "Nämä pistettiin pataan ja sieltä tuli Jemina". Jemina tykkää leikitellä sukupuolirooleilla, ja uudessa versiossa roolit heittävätkin kokonaan ympäri.

Jemina the Great American Show saa ensi-iltansa siis 22.3. ja luvassa on (ainakin näin alustavasti) kaikkea todella amerikkalaista. Saluunakohtauksia, Jumalan kohtaaminen taivaassa, salamurhia, häät, sairaala... Jäämme mielenkiinnolla odottamaan mitä lahjakas tanssiporukka (osa on HDC:n ja osa Zodiakin riveistä) koreografinsa kanssa saa vielä aikaan pitkän harjoitusprosessin aikana.



Kuvien copyright minä, paitsi ryhmäkuva Petra Bühler ja promokuva HKT.