Kännykkäräpsyjen sijaan tässä näytelmässä kuvataan oikeilla kameroilla ja kunnolla. On pitkän linjan ammattilaisvalokuvaaja, todellinen lehtikuvauksen grand old man (kuten käsiohjelma sanoo) Seemus (aina yhtä oivallinen Seppo Pääkkönen) sekä tämän kaksi lasta. Riikka (Pirjo Määttä) on jo valokuvaamisen lopettanut, vaikka oli todella lahjakas, mutta kaksoisveli Hannes (Tero Koponen) haluaa sotakuvaajaksi. Ennenkaikkea hän haluaa isänsä hyväksyntää ammatillisesti, ja hieman muutenkin. Keinolla millä hyvänsä. Hanneksen kunnianhimo ja kyseenalaiset keinot saavuttaa sotavalokuvauksessa meriittiä nähdään kyllä lopuksi. Tai ei nähdä, mutta asioiden kauhistuttava tola selviää katsojille.
Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä, erityisesti Seppo Pääkkönen riemastutti ärhäkkään ja kunnianhimoisen Seemuksen roolissaan.
Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä, erityisesti Seppo Pääkkönen riemastutti ärhäkkään ja kunnianhimoisen Seemuksen roolissaan.
Pimeä huone on intiimi, kolmen hengen kamarinäytelmä. Willensauna on juurikin oivallinen paikka sen esittämiselle. Pyry Hyttisen ja Aleksis Meaneyn videoseinäpainotteinein lavastus tuo valokuvat ja kuvausmaisemat todellakin silmille. Pimiön punaista valoa, salamavalon välähdyksiä. Valokuvaus tarjoaa myös valosuunnittelulle (Hyttinen) hyvin työkaluja. Varsinkin näin pienellä näyttämöllä saadaan hyvin tuotua sitä valokuvaus-tematiikkaa lähelle katsojaa. Myös Mikki Noroilan äänisuunnittelu tukee hyvin teemaa, sulkimen naksahduksineen ja muineen. Näytelmästä saa myös valokuvausvinkkejä! Auli Turtiainen on pukenut Seemuksesta trendikkään ja nuorekkaasti pukeutuvan nykymiehen.
Seemus on menevä ammattilainen mutta myös aika vaativa ja hankala. Kaikkitietävä valokuvauskonkari tyrannisoi lapsiaan, etenkin poikaansa. Hän asettaa riman korkealle, ja Hannes ei tunnu yltävän sille tasolle. Hannes haluaa päteä isänsä edessä, mutta kovin vaikea se tuntuu olevan. Mikään ei tunnu Seemukselle kelpaavan. Hanneksen poikaa ei lavalla nähdä, mutta vahvasti hänkin on läsnä.
Valokuvan on tarkoitus saada aikaan tunnereaktio katsojassa. Kuvaajalla, varsinkin sotakuvaajalla, pitää olla tietty etiikka. Pitääkö kuva ottaa siksi että maailma saa tietää esimerkiksi sodan uhreista, vai onko se taideteos? Vai uutiskuva? Onko sotakuvaaja vain valokuvaaja, sotaturisti vai journalisti? Kuvaako hän tapahtumia hotellinsa parvekkeelta ja istuu sitten illat baarissa muiden kuvaajien kanssa? Jokainen haluaa saada kuvattua juuri SEN kuvan, mikä vie maailmanmaineeseen. Muusta viis. Kuten siitä miten kuva saadaan aikaan. Todella kiinnostavia kysymyksiä ja pohdintaa.
Aleksis Meaneyn ohjaustyö tavoittaa jotain oleellista taiteen etiikasta ylipäätään. Valokuvassa pitää olla joku juju, kuten Seemus painottaa. Kuvaaja joko keksii sen jujun kuvaansa, tai sitten ei. Näytelmässäkin pitää olla juju, muuten se on tylsää, turvallista ja tavallista perusteatteria.
Valokuva on aina rajaus, ja kuvaaja päättää mitä hän jättää kuvaan ja mitä sen ulkopuolelle. Samanlaisen rajauksen tekee näytelmäkirjailija. Emme saa tietää miksi Riikka lopetti kuvaamisen, tai missä Hanneksen lapsen äiti on, tai montaa muutakaan asiaa. Okko Leo on rajannut aiheen taitavasti ja kertoo meille juurikin ne asiat mitä haluaa meidän tietävän. Muuta ei tarvita. Pimeä huone on pieni suuri näytelmä, ja tajusin sen kiehtovuuden oikeastaan vasta hieman esityksen jälkeen.
Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Seemus on menevä ammattilainen mutta myös aika vaativa ja hankala. Kaikkitietävä valokuvauskonkari tyrannisoi lapsiaan, etenkin poikaansa. Hän asettaa riman korkealle, ja Hannes ei tunnu yltävän sille tasolle. Hannes haluaa päteä isänsä edessä, mutta kovin vaikea se tuntuu olevan. Mikään ei tunnu Seemukselle kelpaavan. Hanneksen poikaa ei lavalla nähdä, mutta vahvasti hänkin on läsnä.
Valokuvan on tarkoitus saada aikaan tunnereaktio katsojassa. Kuvaajalla, varsinkin sotakuvaajalla, pitää olla tietty etiikka. Pitääkö kuva ottaa siksi että maailma saa tietää esimerkiksi sodan uhreista, vai onko se taideteos? Vai uutiskuva? Onko sotakuvaaja vain valokuvaaja, sotaturisti vai journalisti? Kuvaako hän tapahtumia hotellinsa parvekkeelta ja istuu sitten illat baarissa muiden kuvaajien kanssa? Jokainen haluaa saada kuvattua juuri SEN kuvan, mikä vie maailmanmaineeseen. Muusta viis. Kuten siitä miten kuva saadaan aikaan. Todella kiinnostavia kysymyksiä ja pohdintaa.
Aleksis Meaneyn ohjaustyö tavoittaa jotain oleellista taiteen etiikasta ylipäätään. Valokuvassa pitää olla joku juju, kuten Seemus painottaa. Kuvaaja joko keksii sen jujun kuvaansa, tai sitten ei. Näytelmässäkin pitää olla juju, muuten se on tylsää, turvallista ja tavallista perusteatteria.
Valokuva on aina rajaus, ja kuvaaja päättää mitä hän jättää kuvaan ja mitä sen ulkopuolelle. Samanlaisen rajauksen tekee näytelmäkirjailija. Emme saa tietää miksi Riikka lopetti kuvaamisen, tai missä Hanneksen lapsen äiti on, tai montaa muutakaan asiaa. Okko Leo on rajannut aiheen taitavasti ja kertoo meille juurikin ne asiat mitä haluaa meidän tietävän. Muuta ei tarvita. Pimeä huone on pieni suuri näytelmä, ja tajusin sen kiehtovuuden oikeastaan vasta hieman esityksen jälkeen.
Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti