Näytetään tekstit, joissa on tunniste Seppo Pääkkönen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Seppo Pääkkönen. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. maaliskuuta 2018

Korjaamo / Kansallisteatteri 21.3.2018

Seppo Pääkkönen on minun mielestäni yksi Kansallisteatterin karismaattisimmista miesnäyttelijöistä, ellei jopa se kaikkein karismaattisin. Miehen hiljaisen intensiivinen olemus pääsee valloilleen ihan täysillä Mika Myllyahon kirjoittamassa ja ohjaamassa mainiossa uutuuskomediassa Korjaamo. Kun vielä Jukkis Palo täydentää karisma-annosta, niin kyllä sitä katsojaa hemmotellaan.


Korjaamo on aika hersyvä, mutta samalla myös ihmisluonnon syviä puolia luotaava tarina autokorjaamosta ja sen miehistä. Jallu (Jukka-Pekka Palo) on hieman konservatiivinen korjaamoyrittäjä, joka on jämähtänyt vanhoihin toimintamalleihin ja pyristelee heikosti kannattavan firmansa kuolinkorinan säestämää elämää. Lapsuudenkaveri Ola on taas saanut väliaikaisen hyllytyksen rehtorinhommistaan läpsäistyään oppilasta. Miehet eivät ole vuosikymmeniin olleet tekemisissä toistensa kanssa, mutta Jallu on kirjaimellisesti pelastanut Olan kadulta ja antanut hanttihommia korjaamosta, kunnes toinen pääsisi jaloilleen. Erilaiset sosioekonomiset taustat ja elämänurat aiheuttavat paljon jännitettä ja hykerryttäviä yhteenottoja. Miten saataisiin firma jaloilleen, ja lisää asiakkaita? Onko konkurssi vääjäämätön asia? Miten tulevat toimeen kaksi eläkeikää lähestyvää suomalaista miestä, kun heidät laitetaan samaan tilaan?


Ensi-illassa on hieman teknisiä vaikeuksia päästä alkuun, mutta se jotenkin sopii tähän näytelmään ja saa aikaiseksi leppoisan ja kannustavankin ilmapiirin pikkiriikkiseen Omapohjan katsomoon. Näitä miehiä on helppo sympatiseerata. Kumpaakin. Jallu on duunari, jolle korjaamo on koko elämä, neuvokkaan Kisu-vaimon lisäksi. Ola on käynyt läpi useamman rankan kriisin, mutta jaksaa silti olla optimistinen ja tsempata Jalluakin.

Korjaamo on sellainen pieni suuri näytelmä. Pintapuolisesti ollaan autokorjaamolla ja heitetään läppää, vähän rukataan moottoriakin, mutta kyllä tässä aika syvissä vesissä uidaan. Suomalaisen miehen mielenmaisema voi olla aika synkkäkin paikka, mutta onneksi huumoriakin löytyy (vaikkapa kun Ola treenaa Jallua käsilaukun ostossa!) Sivutaan suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, rasismia ja politiikkaa. Jallulla on duunarin identiteetti eli kaikki on aina muiden ( = korkeakoulutettujen) vikaa ja itse ei ole syypää mihinkään... Leffatriviaa (ja autotriviaakin) saadaan aimo annos Olan ja Jallun nokitellessa ja haastaessa toisiaan. Miehet kiistelevät välillä kuin vanha aviopari. Tunti ja parikymmentä minuuttia mennään yhtä soittoa, eikä väliaika keskeytä meidän tempautumista mukaan tarinaan. Ja intiimi Omapohja tuo nämä tyypit ihan likelle, ja meidät osaksi autokorjaamon miljöötä. 


Kati Lukka on laatinut täysin katu-uskottavan autokorjaamon tyttökalentereineen ja erilaisine koneineen ja moottoriöjypurkkeineen. Parikymmentä vuotta sitten tuommoisia oli Suomi vääränään, ennen kuin autonkorjaus muuttui tietokoneilla analysoitavaksi high-tec hommaksi. Tuhannet jallut ovat joutuneet joko opettelemaan uudet kuviot tai pistämään pillit pussiin. Tietynlaista kaihoa hehkuu myös Auli Turtiaisen pukusuunnittelukin. Haalarilinjalla mennään. Nostalgiaa tarjoilee myös soundtrack (ja iso kiitos kun biisilista löytyy käsiohjelmastakin!) ja Samuli Laihon musiikki muutenkin. Mieli leijuu jonnekin Amerikan takamaille, pitkien tiesuorien maailmaan, missä taivas on rajana ja alla on iso amerikanrauta. Tulee sellainen juureva meno, kuin olisi itsekin kädet rasvassa ja moottoreita rukkaamassa.


Eniten hattua nostan kaksikolle Palo & Pääkkönen. Heidän karismansa, osaamisensa ja läsnäolonsa saavat Jallun ja Olan hahmot eloon ja uskottaviksi. On silkkaa ekstaasia seurata miesten työskentelyä yhdessä. Sitä tuntee itsensä ihan etuoikeutetuksi kun saa katsella tämmöistä esitystä.

Omapohja on todellakin pieni näyttämö, joten lippujen kanssa kannattaa olla nopea. Onneksi Korjaamo jatkaa syksyllä ohjelmistossa!



Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Pimeä huone / Kansallisteatteri 22.11.2017

Okko Leon uutuusnäytelmä Pimeä huone sopii erityisesti kaikille valokuvauksesta kiinnostuneille. Toki kaikille muillekin, mutta hetkien dokumentoijat saanevat tästä vielä enemmän irti, ehkä. Ja kaikkihan me nykyään kuvia otamme, enimmäkseen kyllä ehkä kännykkäräpsyjä mutta kumminkin.


Kännykkäräpsyjen sijaan tässä näytelmässä kuvataan oikeilla kameroilla ja kunnolla. On pitkän linjan ammattilaisvalokuvaaja, todellinen lehtikuvauksen grand old man (kuten käsiohjelma sanoo) Seemus (aina yhtä oivallinen Seppo Pääkkönen) sekä tämän kaksi lasta. Riikka (Pirjo Määttä) on jo valokuvaamisen lopettanut, vaikka oli todella lahjakas, mutta kaksoisveli Hannes (Tero Koponen) haluaa sotakuvaajaksi. Ennenkaikkea hän haluaa isänsä hyväksyntää ammatillisesti, ja hieman muutenkin. Keinolla millä hyvänsä. Hanneksen kunnianhimo ja kyseenalaiset keinot saavuttaa sotavalokuvauksessa meriittiä nähdään kyllä lopuksi. Tai ei nähdä, mutta asioiden kauhistuttava tola selviää katsojille.

Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä, erityisesti Seppo Pääkkönen riemastutti ärhäkkään ja kunnianhimoisen Seemuksen roolissaan.


Pimeä huone on intiimi, kolmen hengen kamarinäytelmä. Willensauna on juurikin oivallinen paikka sen esittämiselle. Pyry Hyttisen ja Aleksis Meaneyn videoseinäpainotteinein lavastus tuo valokuvat ja kuvausmaisemat todellakin silmille. Pimiön punaista valoa, salamavalon välähdyksiä. Valokuvaus tarjoaa myös valosuunnittelulle (Hyttinen) hyvin työkaluja. Varsinkin näin pienellä näyttämöllä saadaan hyvin tuotua sitä valokuvaus-tematiikkaa lähelle katsojaa. Myös Mikki Noroilan äänisuunnittelu tukee hyvin teemaa, sulkimen naksahduksineen ja muineen. Näytelmästä saa myös valokuvausvinkkejä! Auli Turtiainen on pukenut Seemuksesta trendikkään ja nuorekkaasti pukeutuvan nykymiehen.


Seemus on menevä ammattilainen mutta myös aika vaativa ja hankala. Kaikkitietävä valokuvauskonkari tyrannisoi lapsiaan, etenkin poikaansa. Hän asettaa riman korkealle, ja Hannes ei tunnu yltävän sille tasolle. Hannes haluaa päteä isänsä edessä, mutta kovin vaikea se tuntuu olevan. Mikään ei tunnu Seemukselle kelpaavan. Hanneksen poikaa ei lavalla nähdä, mutta vahvasti hänkin on läsnä.

Valokuvan on tarkoitus saada aikaan tunnereaktio katsojassa. Kuvaajalla, varsinkin sotakuvaajalla, pitää olla tietty etiikka. Pitääkö kuva ottaa siksi että maailma saa tietää esimerkiksi sodan uhreista, vai onko se taideteos? Vai uutiskuva? Onko sotakuvaaja vain valokuvaaja, sotaturisti vai journalisti? Kuvaako hän tapahtumia hotellinsa parvekkeelta ja istuu sitten illat baarissa muiden kuvaajien kanssa? Jokainen haluaa saada kuvattua juuri SEN kuvan, mikä vie maailmanmaineeseen. Muusta viis. Kuten siitä miten kuva saadaan aikaan. Todella kiinnostavia kysymyksiä ja pohdintaa.


Aleksis Meaneyn ohjaustyö tavoittaa jotain oleellista taiteen etiikasta ylipäätään. Valokuvassa pitää olla joku juju, kuten Seemus painottaa. Kuvaaja joko keksii sen jujun kuvaansa, tai sitten ei. Näytelmässäkin pitää olla juju, muuten se on tylsää, turvallista ja tavallista perusteatteria.

Valokuva on aina rajaus, ja kuvaaja päättää mitä hän jättää kuvaan ja mitä sen ulkopuolelle. Samanlaisen rajauksen tekee näytelmäkirjailija. Emme saa tietää miksi Riikka lopetti kuvaamisen, tai missä Hanneksen lapsen äiti on, tai montaa muutakaan asiaa. Okko Leo on rajannut aiheen taitavasti ja kertoo meille juurikin ne asiat mitä haluaa meidän tietävän. Muuta ei tarvita. Pimeä huone on pieni suuri näytelmä, ja tajusin sen kiehtovuuden oikeastaan vasta hieman esityksen jälkeen.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.