Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jukka-Pekka Palo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jukka-Pekka Palo. Näytä kaikki tekstit

torstai 22. maaliskuuta 2018

Korjaamo / Kansallisteatteri 21.3.2018

Seppo Pääkkönen on minun mielestäni yksi Kansallisteatterin karismaattisimmista miesnäyttelijöistä, ellei jopa se kaikkein karismaattisin. Miehen hiljaisen intensiivinen olemus pääsee valloilleen ihan täysillä Mika Myllyahon kirjoittamassa ja ohjaamassa mainiossa uutuuskomediassa Korjaamo. Kun vielä Jukkis Palo täydentää karisma-annosta, niin kyllä sitä katsojaa hemmotellaan.


Korjaamo on aika hersyvä, mutta samalla myös ihmisluonnon syviä puolia luotaava tarina autokorjaamosta ja sen miehistä. Jallu (Jukka-Pekka Palo) on hieman konservatiivinen korjaamoyrittäjä, joka on jämähtänyt vanhoihin toimintamalleihin ja pyristelee heikosti kannattavan firmansa kuolinkorinan säestämää elämää. Lapsuudenkaveri Ola on taas saanut väliaikaisen hyllytyksen rehtorinhommistaan läpsäistyään oppilasta. Miehet eivät ole vuosikymmeniin olleet tekemisissä toistensa kanssa, mutta Jallu on kirjaimellisesti pelastanut Olan kadulta ja antanut hanttihommia korjaamosta, kunnes toinen pääsisi jaloilleen. Erilaiset sosioekonomiset taustat ja elämänurat aiheuttavat paljon jännitettä ja hykerryttäviä yhteenottoja. Miten saataisiin firma jaloilleen, ja lisää asiakkaita? Onko konkurssi vääjäämätön asia? Miten tulevat toimeen kaksi eläkeikää lähestyvää suomalaista miestä, kun heidät laitetaan samaan tilaan?


Ensi-illassa on hieman teknisiä vaikeuksia päästä alkuun, mutta se jotenkin sopii tähän näytelmään ja saa aikaiseksi leppoisan ja kannustavankin ilmapiirin pikkiriikkiseen Omapohjan katsomoon. Näitä miehiä on helppo sympatiseerata. Kumpaakin. Jallu on duunari, jolle korjaamo on koko elämä, neuvokkaan Kisu-vaimon lisäksi. Ola on käynyt läpi useamman rankan kriisin, mutta jaksaa silti olla optimistinen ja tsempata Jalluakin.

Korjaamo on sellainen pieni suuri näytelmä. Pintapuolisesti ollaan autokorjaamolla ja heitetään läppää, vähän rukataan moottoriakin, mutta kyllä tässä aika syvissä vesissä uidaan. Suomalaisen miehen mielenmaisema voi olla aika synkkäkin paikka, mutta onneksi huumoriakin löytyy (vaikkapa kun Ola treenaa Jallua käsilaukun ostossa!) Sivutaan suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, rasismia ja politiikkaa. Jallulla on duunarin identiteetti eli kaikki on aina muiden ( = korkeakoulutettujen) vikaa ja itse ei ole syypää mihinkään... Leffatriviaa (ja autotriviaakin) saadaan aimo annos Olan ja Jallun nokitellessa ja haastaessa toisiaan. Miehet kiistelevät välillä kuin vanha aviopari. Tunti ja parikymmentä minuuttia mennään yhtä soittoa, eikä väliaika keskeytä meidän tempautumista mukaan tarinaan. Ja intiimi Omapohja tuo nämä tyypit ihan likelle, ja meidät osaksi autokorjaamon miljöötä. 


Kati Lukka on laatinut täysin katu-uskottavan autokorjaamon tyttökalentereineen ja erilaisine koneineen ja moottoriöjypurkkeineen. Parikymmentä vuotta sitten tuommoisia oli Suomi vääränään, ennen kuin autonkorjaus muuttui tietokoneilla analysoitavaksi high-tec hommaksi. Tuhannet jallut ovat joutuneet joko opettelemaan uudet kuviot tai pistämään pillit pussiin. Tietynlaista kaihoa hehkuu myös Auli Turtiaisen pukusuunnittelukin. Haalarilinjalla mennään. Nostalgiaa tarjoilee myös soundtrack (ja iso kiitos kun biisilista löytyy käsiohjelmastakin!) ja Samuli Laihon musiikki muutenkin. Mieli leijuu jonnekin Amerikan takamaille, pitkien tiesuorien maailmaan, missä taivas on rajana ja alla on iso amerikanrauta. Tulee sellainen juureva meno, kuin olisi itsekin kädet rasvassa ja moottoreita rukkaamassa.


Eniten hattua nostan kaksikolle Palo & Pääkkönen. Heidän karismansa, osaamisensa ja läsnäolonsa saavat Jallun ja Olan hahmot eloon ja uskottaviksi. On silkkaa ekstaasia seurata miesten työskentelyä yhdessä. Sitä tuntee itsensä ihan etuoikeutetuksi kun saa katsella tämmöistä esitystä.

Omapohja on todellakin pieni näyttämö, joten lippujen kanssa kannattaa olla nopea. Onneksi Korjaamo jatkaa syksyllä ohjelmistossa!



Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kuolema Venetsiassa / Kansallisteatteri 14.10.2017

Näin Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa ekan kerran jo keväällä, ja se oli kyllä hirveän hieno ja upea. Yksi vuoden parhaita esityksiä. Heti tuli mieleen että haluan nähdä tämän vielä uudelleen, pienen tauon jälkeen. Nyt sitten oli mahdollisuus uusintakatsomiseen, kun teatterilla vietettiin näyttelijä Jukka Puotilan taiteilijajuhlia. Esityksiä on muuten vielä 2.12. asti, mutta lippuja saatavilla enää rajoitetusti.

Taiteilijajuhlan takia esitys oli siirretty Pieneltä näyttämöltä Suurelle. Ei lavastus nyt ihan pikkiriikkiseltä siellä näytä, eli hyvin se on sinne soviteltu. Mutta jotenkin muuten intiimi esitys pikkiriikkisen kärsii isommasta lavasta. Tai itse ainakin koin asian näin. Ehkä siihen vaikutti sekin että viimeksi istuin kohtuu edessä ja nyt kai toiseksi viimeisellä rivillä. Liian kaukana lavasta ja sen luomasta taikapiiristä. Pienempää tilaa luotiin nostamalla paloesirippu vain osan matkastaan ylös, näin näyttämön korkeus ei ollut liian häiritsevä.


Jukka Puotilaa tänne on tultu juhlimaan, ja miehen tultua lavalle ja lausuttuaan avajaisrepliikkinsä, yleisö puhkeaa aplodeihin. Mies kumartaa ja esitys jatkuu. Katsoin tätä nyt ihan toisenlaisin silmin kuin ensimmäisellä kerralla, koska nyt tarina ja näytelmä ja muu oli tuttua. Kun kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila) puhuu taiteilijan pelosta, siitä että aika loppuu ennenkuin saa kaiken valmiiksi, niin tulee sellainen fiilis että hän puhuu itsestään. Näin taiteilijajuhlassa sitä on tavallaan käännekohdassa. Ja kun on vielä käynyt läpi vakavan sairauden, ja palannut sen jälkeen esiintymään. Ehkä Puotila on pohtinut kuolevaisuutta ja taiteilijan työn rajoituksia. Minä ainakin pohdin niitä, erityisesti tänä iltana katsoessani tätä. Miten me kaikki haluamme kynsin ja hampain pitää kiinni nuoruudesta tai ainakin sen illuusiosta. Kun Aschenbach himoaa nuorta ja kaunista poikaa, ehkä enemmän esteettisistä syistä. Kun hän on parturissa meikattavana ja laitettavana. Ikäänkuin voisi pysyä nuorena, tai muuttua takaisin nuoreksi. Mutta rappio ja kuolema odottaa.


Jäi mieleeni myös lainaus "kauneus on herkän ja tuntevan ihmisen tie hengen luokse". Mutta sitten. En keksi muuta syytä kuin nämä taiteilijajuhlat mikä aiheuttaisi ylimääräistä jännittämistä. Johtui se jännittämisestä tai muusta, mutta Jukka Puotila on selkeästi epävarmempi repliikeissään kuin huhtikuun esityksessä. Valitettavasti Puotilan mikkikin pettää, mutta onneksi vasta ihan esityksen lopussa.

Kuolema Venetsiassa on erinomaisesti valittu näytelmä vanhenevalle miesnäyttelijälle taiteilijajuhlaesitykseksi. "Siinä hän istuu, mestari". Niin istuu niin, ja yleisö osoittaa seisaallaan suosiotaan.


Kansallisteatterin näyttelijäkollegat Katariina Kaitue ja Jani Karvinen toimivat taitelijajuhlan juontajina. He muistelevat Jukkaa ja tämän elämän ja uran vaiheita. Sitten näemme pienen virran onnittelijoita alan yhdistyksistä. Ensimmäisenä onnittelijana tietysti Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho (ylempi kuva). Puotilalle kannetaan kukkia ja lahjoja ja kunniamerkkejä. Teatterin henkilökunta laulaa Yö Saaristossa - ja Jani Karvonen lauloi soolon. Lopuksi herra taiteilija itse pitää lyhyen ja hauskan kiitospuheen. Pienen Tarmo Manni-imitaation jälkeen hän muistelee Teatterikorkeassa poikaporukalla päätetyistä lupauksista. Nuoret näyttelijänalut päättivät etteivät koskaan mene mainoksiin, eivätkä viihdelinjalle, eivätkä ainakaan Kansallisteatteriin! no, Puotila rikkoi kaikki nämä, ja loi itselleen menestyksekkään uran jokaisella saralla.


Ilta oli yhtä teatterialan ihmisten juhlaa myös katsomon puolella. Oli meitä tavallisia katsojiakin, lähelläni istui parikin naista jotka olivat ostaneet liput vielä samana päivänä, ihan tietämättä mistää taiteilijajuhlasta. Mutta katsomossa paikalla oli iso joukko Suomen teatterialan terävintä kärkeä. Kivaa bongailua väliajalla. Lisäksi teatterin seinälle heijastettiin valokuvia Puotilan teatterirooleista vuosikymmenien varrelta.

Mukava ilta kaiken kaikkiaan. Mahdollisuus nähdä hieno teatteriesitys uudelleen, ja myös juhlistaa yhtä hienoa näyttelijää. Kiitos Kansallisteatteri kutsusta!


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, muut omia.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Kuolema Venetsiassa / Kansallisteatteri 18.4.2017

En ole lukenut Thomas Mannin klassikkonovellia Kuolema Venetsiassa, enkä nähnyt sen pohjalta Viscontin vuonna 1971 ohjaamaa elokuvaakaan. Saatikka sitten Brittenin oopperaa. Pohjatietoni tarinasta olivat siis melko puutteelliset. Mutta aihe kiinnosti, sekä loistava tekijäjoukko. Niillä eväillä katsomaan!

Michael Baran on dramatisoinut ja ohjannut Oili Suomisen suomentaman tekstin, ja tuonut hieman uudenlaista näkökulmaa siihen. Lavalla nähdään vanheneva kirjailija Gustav von Aschenbach (Jukka Puotila), joka kamppailee luomisen tuskansa kanssa matkustaen Venetsiaan Lidon saarelle lomailemaan. Siellä kirjoittamishalut (ja vähän muutkin) syttyvät uuteen roihuun nuoren teini-ikäisen puolalaispojan myötävaikutuksella. Katsoa saa vaan ei koskea, mutta pelkät muutamat vaihdetut katseet riittänevät. Kaiken joutilaisuuden yllä leijuu lähestyvä kolera ja sen tuoma vääjäämätön loppu. Mies koittaa epätoivoisesti näyttää nuorelta ja hehkeältä nuorukaisen silmissä, mutta aika on ankara tuomari.


Tunnustan että Puotila on silmissäni hieman profiloitunut kotimaisten tv-sarjojen (joita en ole nähnyt) vakiokasvoksi ja koko kansan hömppähulluttelijaimitaattoriksi. Siten onkin mahtavaa kun saa nähdä miehen vaativassa roolissa, jonka tämä naulitsee sataprosenttisen täydellisesti. Aivan loistava 35-vuotistaiteilijajuhlarooli siis tämä! Puotila on vähäeleisen hienostunut ja ilmentää sisäisissä ristiriidoissaan kamppailevaa kirjailijaa täydellisyyttä hipoen. Miten upea, upea tulkinta! Se lopun irvokas naamio ja kaiken hauraus, huh, kylmiä väreitä...

Jukka-Pekka Palo toimii kirjailijan alter egona, tai Thomas Mannina. Eräänlaisena kertojana tai omatuntona. Ja siinä sivussa hoitelee muitakin rooleja, kuten vaporettokuskin tai parturin. Omalla tinkimättömällä tyylillään. Kolmantena henkilönä lavalla on nuori lahjakas sellisti Artturi Aalto, joka loihtii soittimestaan upeita säveliä ja hetkittäin siemailee joutilaana myös huikkaa kokispullosta. Tavallaan hän edustaa sitä kaunista nuorta miestä missä von Aschenbach lepuuttaa silmiään, mutta sitten toisaalta taas ei. Sanaakaan mies ei pukahda, vaan antaa soiton puhua puolestaan.


Tarja Simonen dekadenttinen lavastus on hieman yltäkylläinen, mutta rappioromanttisesti sopii tähän hieman ylikypsään miljööseen. Ikäänkuin kaikki olisi niin kypsää ja pehmeää, että alkaa jo tuoksua mädältä. Onko se taudin eltaannuttava löyhkä joka leijuu kaiken yllä, tukahduttaen ja pakahduttaen. Hieman semmoinen menneen maailman loisto, antiikkituoleineen ja pylväineen. Taustakangas on kuin rapistuneesta herraskartanosta, ja kattokruunukin kääritty kankaaseen. Minne asukkaat ovat poistuneet? Katosta valuu hienoa hiekkaa, kuin aika tiimalasissa, peittäen pikkuhiljaa lavaa alleen. Ja sitten se alati nouseva veden pinta! Vesialtaassa läpsytellään paljain jaloin ja kenkineen, ja pinta nousee vääjäämättä, hukuttaen kohta kaiken alleen, Venetsiassa kun ollaan. Aika kuluu...

Simone vastaa myös puvustuksesta ja se noudattelee samaa rapistuvan kaunista kaavaa. Von Aschenbach pukeutuu vaaleisiin luonnonväreihin ja silkkisen tuntuiseen pukuun, vanhan ajan herrasmies kun on. Myös Ville Toikan suunnittelemat valot antavat oman osansa hämyiseen tunnelmaan.


Kaikessa on viipyilevä ja runollinen ote, ja oivallinen musiikkivalikoima täydentää tätä erinomaisesti. Mutta yhtäkkiä Nina Hagenin vetämä My Way täräyttää aikamoisen muutoksen näytelmän verkkaisuuteen ja kauneuteen. Kuin särö peilissä.

Kieli on kaunista ja soljuvaa, runollista ja vanhahtavaa. Viipyilevä ja melankolinen tunnelma välittyy siitä samalla tavalla kuin lavastuksesta. Ohjauksen tempo on verkkainen muutenkin. Välillä on pitkiä aikoja, ettei lavalla tapahdu mitään, kaikki vain seisovat ja odottavat; kuuntelevat musiikkia. Kukaan ei puhu mitään. Tämä voisi unettaa ja vaivuttaa katsojan koomaan, mutta sen sijaan huomaan havahtuvani ja olevani entistä valppaampi. Outoa ja kiehtovaa. Sellainen jännityksensekainen odotus väijyy taustalla: tapahtuuko kauniin pojan ja van Aschenbachin välillä koskaan katseita kummempaa? Antiikin Sokrates ja Faidros käyvät dialogia kauneudesta ja rakkaudesta, ja sitä tässäkin sivutaan moneen kertaan.

Kansallisteatterin Kuolema Venetsiassa on pienimuotoinen helmi, joka jättää melankolisen ja lempeän surumielisen olon. Silti oloni on katarttisen puhdistunut ja seesteinen. Ah mitä teatteria; tämmöistä kun saisi aina! Esitykset jatkuvat onneksi vielä syksyllä!


Kuvien copyright Tuomo Manninen.Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.