Näytelmä joka menee pieleen / Hämeenlinnan teatteri 7.11.2020

Kyllä hyvää näytelmää jaksaa aina katsoa, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Klassikot on klassikoita, ja siihen on syynsä, että ne jaksavat vetää katsomoita täyteen. Ja kyllä mä katsoisin tämän Näytelmän joka menee pieleen olevan sellainen moderni komediaklassikko. Sen vetovoima on havaittu Suomenkin teattereissa, kunhan Tampereen teatteri sai pään auki vuoden 2016 lokakuussa. Teknisesti melko haastava näytelmä on ihana yhdistelmä murhamysteeriä, huonoa näyttelemistä uskottavasti, slapstick-komediaa, nauruhermoja kutkuttavia tilanteita ja ovelia juonenkäänteitä. Kerta kaikkiaan viihdyttävä esitys!

Moni on kysynyt ja ihmetellyt miten jaksan käydä katsomassa tätä vuodesta toiseen ja teatterista toiseen. Ensin Tampereen teatteri, sitten Lontoossa alkuperäisversio, sen jälkeen Kouvola, Oulu, Turku, Seinäjoki, Helsinki (Svenskan), Pori ja nyt Hämeenlinnan teatteri. Ainoastaan Varkauden teatterin esitys 2018 on jäänyt väliin, se kyllä tässä jatkumossa hieman harmittaa. Mutta jokainen versio on ollut hieman erilainen, työryhmästä, ohjaajasta jne johtuen. Ja vaikka se konsepti ja pääjuttu on sama aina, niin pientä variaatiota ja vaihtelua joka teatterilla on. Onneksi! Vielä en ole kyllästynyt (vaikka Tampereella kävin katsomassa tämän useamman kerran).

Tämä on siis näytelmä missä kuvitteellinen näytelmäseurue esittää peribrittiläistä murhamysteeriä Murha Havershamin kartanossa. On ensi-ilta, ja kaikki mahdollinen (ja mahdoton) lavalla (ja vähän muuallakin) menee pieleen. Mikä enemmän ja mikä vähemmän. Hauskaa on yleisöllä ja näemmä lavallakin (kyllä siellä vähän pokka repeilee välillä). Ohjaaja Jukka Keinonen johdattelee porukkaansa suvereenisti eteenpäin, kohtauksesta toiseen. Näytelmässä ohjaajaa esittävä Janne Raudaskoski joutuu vain kiristelemään hampaitaan ja puristelemaan turhautuneena nyrkkejään, kun koko seurue möhlii kohtauksen toisensa jälkeen. 

Keinonen on tuonut tähän hieman uusiakin juttuja, sellaisia pieniä ja kivoja, kuten vaikkapa valomestari Kepin (Birgitta Putkonen) ja ohjaajan sanailua. Ja toisaalta jotain (kuten kadonnut CD-levy) on jätetty poiskin. Joitain Perkinsin lunttaamia sanojakin on muutettu (esim. filantrooppi on muodossa humanoidi - humaani), taas kerran sellaisia juttuja joita esityksen ekaa kertaa näkevä ei todellakaan huomaa. Myös legendaarinen puhelimenjohdonvenytys-kohtaus on typistetty pois. Näin esitys on saatu puristettua napakkaan kahteen tuntiin, vieläpä 25 minuutin väliajalla. Alkukohtauksen yleisön osallistaminen työkalupakin nostamisella lienee jäänyt pois koronan takia (myös alkusyksyllä Porissa sama juttu).

Myös muutama roolitus on totutusta poikkeava, jos kohta ei ihan ainutkertaisesta. Hovimestari Perkins on nyt taloudenhoitaja Perkins (Katariina Kuisma-Syrjä) ja onkin mainio muutos tämä. Vanha mummelimainen ja Haversham-loppukiekaisun päästävä taloudenhoitaja on hieno rooli! Kouvolassakin nähtiin naispuolinen näyttelijä hovimestarin roolissa, mutta silloin mieheksi maskeerattuna. Hämeenlinna on saanut oikeuksien haltijalta luvan muuntaa rooli kokonaan naispuoliseksi.

Raudaskoski esitti tarkastaja Carteria Oulussakin, ja hyvin rooli sujuu taaskin. Näyttämömestarina ahkeroi turkulaisittain haastava Liisa Peltonen, herkullisen monipuolinen roolityö tämäkin. Suosikkihahmojani näytelmässä on Cecil Haversham, jonka on tarkoitus olla itseään aktiivisesti yleisölle tyrkyttävä amatöörinäyttelijän perikuva. Mikko Virtanen vetelee oivallisesti tässä, henkseleitään paukutellen. Tämän ja Jukka Peltolan esittämän Thomas Colleymooren legendaarinen miekkailukohtaus on aina hauskaa katsottavaa. Murhattu Charles Haversham (Sauli Suonpää) ja tämän kihlattu Florence Colleymoore (Sinikka Salminen) ovat kumpikin niin runsaita rooleja joissa pääsee irrottelemaan kunnolla. Varsinkin Florence on varsinainen Drama Queen.

Lavastus on teknisesti aika haastava, joten miksi keksiä pyörää joka teatteriin uudelleen. Alunperin Tampereen teatterissa nähty Marjatta Kuivaston lavastus on kiertänyt muuallakin ja nyt sitten Hämeenlinnassa. Peribrittiläinen kartanomiljöön olohuone, puupaneeleineen ja kuviollisine tapetteineen, takkaa ja massiivisia kirjahyllyjä unohtamatta. Ajoitukset ovat tosi tärkeitä teatterissa, mutta erityisesti tässä näytelmässä. Ihan millisekunnilleen aina ei onnistuta, mutta veikkaan etteivät kaikki katsojat moista huomaakaan. 

Mikko Koivusalon tuttu suomennos jaksaa naurattaa kyllä edelleenkin. Harri Kuittinen on tehnyt uutta musiikkiakin, sopivan kliseistä murhamysteeriin, ja vastaa myös äänisuunnittelusta. Satu Suutarin epookkipuvut ovat kauniit, varsinkin Florence Colleymooren 1920-lukuiset asut ja Charles Havershamin turkoosi asu! Ja vihreään pukeutunut puutarhuri Arthur. Nyt ei ole menty ilmeisimmillä tweed-ratkaisuilla. Tarkastaja Carterin liian lyhyt solmio ja virkamiesmäinen puku pistävät myös silmään. Jari Vuoren valot ovat hyvin ratkaisevassa asemassa, muistakaapa tarkkailla valonheittimiä.

Vedet silmissä sai kyllä nauraa monessa kohtauksessa, esimerkiksi tilikirjanetsinnässä. Ja joka kerta kun epätoivoinen ohjaaja koittaa saada näyttelijöitään ruotuun. Arthurin ja koiransa Winstonin keskinäinen kemia on myös sanoinkuvaamatonta. Kyllä Näytelmä joka menee pieleen on sellainen hykerryttävä naurupommi joka tarjoilee kaikenikäisille katsojille hauskoja elämyksiä. Sellainen hyvän mielen esitys mikä irrottaa tehokkaasti arjesta. Lippuostoksille siis!

Esityskuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Maratontanssit / Hämeenlinnan teatteri 19.9.2020

Yhdysvaltalaisen Horace McCoyn romaani (ja siitä tehty elokuva) Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?) on jäänyt lukematta ja katsomatta. Enkä ensin edes oivaltanut että kyseessä on sama teos, koska Hämeenlinnan teatterin Maratontanssit ei kuulosta siltä että olisi tekemistä hevosten kanssa. Vaan eipä toki ole alkuteoksellakaan. Toki Maratontanssit nimenä kuvastaa teosta paremmin kuin tuo kryptinen hevosiin liittyvä... Vaan mistä oikein on kyse?

Maratontanssit sijoittuu Amerikkaan 1930-luvun lamavuosiin. Tapana oli järjestää viikkokausia kestäviä tanssimaratoneja, joista voittajaparille oli luvassa valtava jättipotti. Niinpä köyhät ja syrjäytyneet ottivat osaa "helpon" voiton toivossa. Vaan helppoa ei homma todellakaan ollut. Tanssia yötäpäivää, aina vajaan kahden tunnin jälkeen oli 10 minuutin lepotauko. Tämmöisen tahdin päälle oli tapana pitää vielä juoksukisoja, missä hävinnyt pari tippuu kisasta pois. Raakaa peliä, mutta pääsylippunsa lunastaneille katsojille piti keksiä kaikenlaista hupia. Näytelmässä järjestetään myös (feikki)häät ja rikollisen pidätystä, kunnes kaikki päättyy kapakkatappelusta harhautuneeseen luotiin ja kuolemantapaukseen. Ja koska kilpailu keskeytetään (47 päivän tanssimisen jälkeen), kukaan ei saa rahoja. Seuraukset ovat ikävät.

Vaikka alkuperäisteksti onkin jo vuodelta 1935, niin täysin tätä päivää tässä kuvataan. Nykyään ankea nuhruinen tanssisali on vaihtunut tosi tosi-tv:n studioon ja 1000 dollarin palkinto halpaan julkisuuteen. Siinä missä näytelmän ihmiset ovat laman runtelemia ja todella epätoivoisia ihmisiä, niin nykyään tosi-tv -julkisuuteen pyrkivät huomionkipeitä tyrkkyjä. Surulliseksi vetää, kummassakin tapauksessa. Ja aina taustalla on joku systeemi, koneisto, järjestelmä joka käyttää toisia hyväksi ja vetää rahat välistä. Maratontansseissa hommaa pyörittää lipevän sliipattu MC Rocky Gravo (Jussi Lampi) joka usuttaa kilpailijoita toisiaan vastaan, leyhyttelee seteleitä köyhien edessä houkuttimina lisänöyryytyksiin ja on kaikinpuolin helppoheikkimäinen yleisönkosiskelija. Kilpailijoista yhden parin tarina nousee keskiöön, nimittäin lupsakankiltin Robertin (Jarkko Tiainen) ja pahasuisen ärhäkän Glorian (Birgitta Putkonen). Nämä toivovat että katsomoon osuisi Hollywoodin kykyjenetsijä, joka nostaisi heidät tähdiksi. Vaan eipä näin käy, tietenkään. Kaikilla muillakin on syynsä osallistua kilpailuun, mutta krooninen rahantarve kummittelee kaikilla taustalla.

Kovasti kaksijakoinen näytelmä Maratontanssit on. Toisaalta kivaa viihdettä kansalle, monipuolista musiikkia mainion livebändin (Antti Paranko orkestereineen vauhdissa) säestyksellä (iskelmää, rokkia, bluesia). Vaan sitten toisaalta ahdistavia ihmiskohtaloita, epätoivoa, synkkyyttä ja kurjuutta. Ihmisten hyväksikäyttö saa mielen matalaksi. Ero tosi-tv:n välillä on selkeä: nämä ihmiset ovat mukana enimmäkseen epätoivosta, eivätkä helpon julkisuuden. Kun tunteja kuluu niin tunteetkin alkavat kuumeta, pinnat kiristyä ja monenlaista säätöä kilpakumppanien kesken esiintyy. Jossain 912 tunnin jälkeen paikalle pelmahtaa Äitien Moraaliyhdistyksen edustajat paheksumaan ja vaatimaan kilpailuiden lopettamista. Perusteina on tanssimaratonin halpamainen ja ihmisarvoa alentava luonne. Eivätkä naiset vallan väärässä ole, vaan sujuvasti jauza jauzaansa hokeva MC rouvat käännyttää pois.

Esko Elstelän suomennos on sujuvaa ja Ilkka Heiskanen ohjaa tätä väkimäärää varmaotteisesti. Poliisikuulustelu ja siihen johtaneet tanssit limittyvät sopivasti ja sujuvasti. Näytelmässä on välillä huumorinpilkahduksiakin, mutta on tämä kyllä surkeaa ja synkkää. Tuovi Rantasen vauhdikkaat koreografiat ovat isossa osassa, koska tässä tanssitaan paljon ja monenlaista. Juha Mäkipään lavastuksen hienot massiiviset mainosjulisteet seinillä luovat hienon kehystyksen tanssihallille.

Ajan henkeen on tehty hienot puvut (Anne Laatikainen) ja kampaukset/maskit (Liisa Sormunen ja Niina Kangas) - esiintyjien asut on hieman ankeaita, köyhän ja halvan näköistä. Jotkut tanssijat saavat sponsoreita ja heidän myötä myös mainoskuosisia vaatteita (miksi tämä aspekti on jätetty tosi-tv -jutuista pois?).

Ensembleen on koottu hyvä ja heterogeeninen joukkio erilaisia tyyppejä. Hyviä roolitöitä kautta linjan. Antti Peltolan aluksi hyvinkin joviaali Mario nousee sieltä esille. Myös Peltolan ällölipevä groovy gospelrokkipastori saa hymyn huulille.

Ei mikään hilpeä ja hauska parituntinen, mutta kiinnostava muistutus siitä missä tosi-tv:n juuret ovat. Hyvä teatteriesitys synkkyydestään huolimatta. Ja selviäähän ihan lopuksi miten hevosten ampuminen liittyy tähän kaikkeen.


Esityskuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Frankenstein / Kuninkaallinen nukketeatteri 7.11.2019

Vihdoinkin! Oli yritystä käydä katsomassa tämä Kuninkaallisen Nukketeatterin Frankenstein Hämeenlinnassa jo edellisellä kierroksella eli vuonna 2014. En enää muista syytä miksi en silloin päässyt, mutta sen muistan että sain hienon koottavan Sibelius-esityksen hyvitykseksi. Mutta onneksi nyt tärppäsi! Esitystä on hieman muokattu ja virtaviivaistettu uuteen tulemiseensa, mm. Victor Frankensteinin perhe on tiputettu kokonaan pois. Mukana on oikeastaan vain Frankenstein (Hannu Räisä) ja hänen Hirviönsä (Antti Kemppainen), sekä loistava livemuusikko Antti Polameri. Sekä tietenkin joukko Hannu Räisän suunnittelemia nukkeja.

Puhetta ei ole runsaasti, mutta musiikki ja hienosti näytellyt roolit riittävät mainiosti. Tarinasta on karsittu paljon pois, eihän tämä muuten mahtuisi noin neljäänkymmeneen minuuttiin. Esityksen jälkeen pääsimme vielä keskustelemaan tekijöiden kanssa nukeista, nukketeatterista, Frankensteinista, Taidetestaajista jne. Tämähän on yksi 8-luokkalaisten Taideteataajat-hanketta.

Markku Pätilän (ja työryhmän) laatima lavastus on näppärä liikuteltavine elementteineen. Alussa on tietysti Frankensteinin laboratorio: kirjoja, luurangon osia, sähkölaitteita, anatomisia kuvia ja hienoja nukkekaava-kuvia. Frankensteinin nukke on punatukkainen ja yrmyn näköinen tiedemies, pukeutuneena kuin vanhan kirkonmiehen asuun. Nukettajat ovat mustissa, mustat harsopäähineet päässä. Kaikesta tulee mieleen viehättävä vanhanaikaisuus ja kotikutoisuus. Hyvällä ja nostalgisella tavalla. Perinteistä nukketeatteria on myös kohtaus missä Hirviö tapaa vanhan miehen ja toimittaa näille polttopuita. Mutta hienosti tähän esitykseen on yhdistetty likipitäen tanssia lähentelevää fyysistä teatteria. Kun Hirviö opettelee elämään, koittaa pyydystää perhosta ja kohtaa oravan, silkkaa nykytanssia. Hirviö on naamionsa kanssa rujo ilmestys, joka koikkelehtii halki maailman, etsien ystävää, repaleisissa vaatteissaan. Pukusuunnittelu on Aino Kiven käsialaa. Mutta kaveria ei löydy ja mihinkään hän ei ole tervetullut. Erilaisuus on ihmisille liikaa.

       

Esitys on Mary Shelleyn alkuteoksen tuntevalle aikuiskatsojalle riemastuttava namupala. Ääniefektit (a'la Harri Neuvonen) tuovat kivan lisän, ja ukonilma sateineen vie meidät Hirviön synty-yöhön. Kellariluukusta saadaan lisää rakennusosia. Shakespeare mainitaan (no kai nyt kun on pääkallo hollilla). Paljon kaikkea pientä ja kiinnostavaa.

Mittakaava on hyvin toimiva, kun Frankenstein on n. 120 cm pitkä nukke ja tämän Hirviö aikuinen mies.

Lopun takaa-ajo halki maailman ja sen eri hyvinkin tunnistettavien paikkojen on vauhdikkaan musiikin säestämää. Vaan ei ole onnellista loppua tällä. Ikäsuositus on 10+, ja varmaan ihan hyvä. Ei tästä nyt aikuinen painajaisia näe, mutta eihän tarina ole mikään lastenjuttu kuitenkaan. Erilaisuus, yksinäisyys ja toisten hyväksyminen ovat tärkeitä teemoja.

Kuninkaallisen Nukketeatterin - joka muuten viettää kymmenvuotissynttäreitään tänä vuonna - Frankenstein ei ole pelkästään nukketeatteria, vaan mehevä yhdistelmä myös tanssia, fyysistä teatteria, naamioteatteria, ja livemusaa. Musiikista vielä erillismaininta, että se tuo ihan oman ulottuvuuden esitykseen! Toinen erikoismaininta Antti Kemppaisen elastiselle ja rujonsöpölle Hirviölle ja sen liikkumiselle. Oli kyllä kiinnostava esitys monellakin tavalla!


Kuvien copyright Heli Saarinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Naisia hermoromahduksen partaalla / Hämeenlinnan teatteri 30.9.2017

No nyt on väriä, vauhtia, räväkkyyttä ja tarttuvia rytmejä tarjolla Hämeenlinnan kaupunginteatterissa! Almodovarin leffana tunnettu Naisia hermoromahduksen partaalla sai Suomen kantaesityksensä 14.9. ja esitykset jatkuvat vielä ensi maaliskuulle asti. Nyt jos koskaan kannattaa suunnata Hämeenlinnaan, olit nähnyt leffan tai et. Sen verran mukaansatempaava tämä Maiju Sallaksen ohjaama musikaali oli.

Tapahtumapaikkana on Madrid ja tarinassa käydään läpi tragikoomisia naiskohtaloita, jotka kiertyvät toisiinsa. On miehiäkin tottakai, hehän ovat monesti kaiken pahan alku ja juuri. On näyttelijätärtä, mallia, siivoojaa, lakimiehiä, äitejä, terroristejä ja vaikka ketä. Värikäs hahmogalleria saattaa aluksi vaikuttaa sekavalta, ja miten nämä muka kaikki liittyvät samaan tarinaan, mutta kyllä käsikirjoittaja Jeffrey Lane saa langat solmittua yhteen. Naisten kohtaloiden keskipisteessä tuntuu olevan ketkumainen Iván (Lasse Sandberg) joka on lipevä joka suuntaan, mutta ah niin hurmaava. Jälkeensä jää rikkinäisiä sydämiä - mutta kosto elää!

Sinikka Salminen (Pepa), Katariina Kuisma-Syrjä (Lucia), Lotta Huitti (Marisa), Liisa Peltonen (Candela) ja Birgitta Putkonen (Paulina) säihkyvät ja säkenöivät elämänmakuisina naisina. Jens Walentinssonin vauhdikkaissa koreografioissa pääsevät sääret säihkymään ja korot kopsaamaan. Lauluäänet soivat suloisesti ihan joka iikalla, römeä-äänistä taksikuskia (Mikko Töyssy) myöten. Hämeenlinnan teatterilla on kova joukko laulu- ja tanssitaitoisia näyttelijöitä ja tässä heitä kanssa hyödynnetään mainiosti. Mm. Johanna Reilin ja Maiju-Riina Huittinen vetävät monta pienempää roolia täysin suvereenisti. Ja sitten on Petja Lähde kaksoisroolissaan muusikkona ja monessa roolissa esityksessäkin.

Tässä Madridissa nappaillaan valiumia ja sotketaan sitä soppaankin, paljasta pintaa vilautellaan, ja on tässä aika näyttäviä ja hulvattomia takaa-ajokohtauksiakin. On mammanpoikaa ja tyhmiä poliiseja ja paljon puhelinsoittoja (huom. aikana ennen kännyköitä!). Pikkutuhmuuksia ja tulipaloja. Putoavia kenkiä ja korkokenkiä ja tanssikenkiä ja ylipäätään kenkiä! Jätettyjä naisia, hulluja naisia, viisaita naisia, bimboja naisia ja kaikenlaisia naisia. Niitäkin jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Lattaritemperamentti nostelee päätään!

Kaikkea tätä ihmissuhdesoppaa hämmentää Antti Parangon johtama erinomaisesti svengaava 6-henkinen bändi, jonka soittajat on sijoitettu lavan molemmille laidoille yläilmoihin. Bändin pukeutuminen noudattaa samaa värien kyllästämää linjaa kuin Eira Lähteisen upean nerokas lavastus ja Satu Suutarin huikean iloitteleva puvustus. Hauskoja yksityiskohtia on paljon (mm. yhdessä kohdassa Almodovarin leffajulisteet). Silmäkarkkia kyllä vaativampaankin makuun. Mustavalkoruudullinen lattia toimii myös katseenvangitsijana. Lisäksi lavalle tuo lisäeloa monipuolisen hieno Veikko Pullin videosuunnittelu.

Musiikkihan on iloinen cocktail lattarisävelmiä. En oikeastaan pidä tämänkaltaisesta musiikista, enkä kuuntelisi sitä kotona. Mutta en voisi kuvitella muunlaista musaa tämmöiseen elämäniloiseen ja värikkääseen musikaaliin. Vaikka tässä on oikeasti aika dramaattisiakin tapahtumia, niin iloiset tanssirytmit vievät meitä eteenpäin emmekä jää vellomaan murheisiin.

Meno on hulvatonta koko 2,5 tunnin ajan, eikä kyllä jätä kylmäksi ketään. Eihän tästä voi kun tykätä!



Kuvien copyright Tapio Aulu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suomi sataa ja tuulee / Hämeenlinnan teatteri 17.3.2017

Kotimaisia uusia musikaaleja, tai ainakin musiikkipitoisia teatteriesityksiä, tuntuu nyt putkahtelevan esiin kuin sieniä sateella. Hienoa! Hämeenlinnan teatterin panostus Suomi100-vuoteen on Henna-Maija Alitalon ja Kirsi-Kaisa Sinisalon käsikirjoittama kantaesitys Suomi sataa ja tuulee. Materiaalia on haalittu haastatteluista ja työpajoista ja yhdessä tekstiä on työstetty koko tuotantoporukan kanssa.

Olisin varmaan muutenkin mennyt tätä katsomaan, mutta koska musiikista vastaavat vanhat YUP-miehet eli Petri Tiainen sävellyksistä ja Jarkko Martikainen sanoituksista, niin se toimi minulle tosi isona porkkanana. Eikä tarvinnut pettyä miesten musiikkiin. Se oli monipuolista ja monipolvista, vaihdellen afrikkalaisista sävyistä (Jokainen Korhonen on Afrikasta) aina kantrihenkiseen rallatukseen monenlaisista pätkätöistä (Camelia en osta -katso ja kuuntele video siitä). Ja esimerkiksi Mikko Töyssyn vetämä Monet kovat kännit (sen videonkin voit katsoa) riipaisee tehtaiden ja tuotantojen lakkauttamista käsittelevällä tekstillään. Ja saa muuten hillittömän väliaplodit!

Räsymattoja pesevät naiset kertovat samalla millainen on suomalainen nainen, ohhoh (Suomalainen nainen)! Ja siitä heti jatketaan kuulemaan millainen on sitten se mies eli Suomalainen mies on sorretuin (upeasti Matti Leinon tulkitsemana). Kyllä mä kuulen niitä YUP-vaikutteita, kaikenlaisia koukkuja ja jippoja. Sekä todella osuvia, iskeviä ja hauskasti riimitettyjä sanoituksia. Moni biisi voisi olla YUP:n nostalgialevyltä tai Martikaisen soolotuotantoa :-)

Ari Nummisen ja Kirsi-Kaisa Sinisalon ohjaama näytelmä tarjoaa hieman erilaista näkökulmaa Suomi100 juhlintaan. Nyt ei käydä kronologisesti Suomen historiaa, merkkihenkilöitä ja tapahtumia läpi. Periaatteessa ehkä joo, mutta ei sitten kuitenkaan. Kaikkien sotiemme veteraani (Pekka Heikkinen) toimii oppaanamme ja kertojanamme koko esityksen ajan. Eri sodat, niin Suomen käymät kuin muuallakin maailmassa soditut, väijyvät koko ajan taustalla. Sotaveteraanit, sotaa pakoon lähteneet, sotalapset. Mutta ei tämä esitys mihinkään sota-asioihin vellomaan jää, mutta se toimii hiljaisena muistutuksena siitä miten paljon sodat maailmaa ja yhteiskuntaa muovaavat.

On niitä suomikliseitäkin, mutta pienehköinä ripauksina. Maitokärryillä paikalle rahdattu ja tuohella vuorattu puhujapönttö on mainio! Muuten esityksessä pohditaan suomalaisuutta, millaisia olemme, mistä tulemme ja minne menemme. Samaani ja tiedemies selostavat näitä käsi kädessä. Esityksessä pohditaan enemmän nyky-Suomea ja millaista täällä on elää vuonna 2017. Mutta juuria ja perinteitä unohtamatta. Ja kurkistetaan myös tulevaisuuteen kun mummot ja papat valtaavat koko maan... Muistisairaudet on meidän tulevaisuus. Vai onko? Tämä esitys ei ole jatkuvaa hilpeää hilipatihippaa, vaan aika pessimistisen oloinenkin välillä. Onneksi mies tulevaisuudesta eli Otto Rantanen tuo pienen optimistisen tuulahduksen tullessaan! Koko tunneskaala on kyllä käytössä.

Eira Lähteisen Sibelius-monumentistä muistuttava lavastus vanerisine kaarielementteineen ja Jari Vuoren upeasti hehkuvat valot luovat hyvät raamit. Taidokas ja monimuotoinen näyttelijäjoukko muuntautuu nopeasti poliitikoista maahanmuuttajiin ja vanhainkodin asukkaasta toimittajaksi. Ei voi kun hattua nostaa. Ja koska henkilöhahmoja on kauhean iso määrä niin pukuja myös. Anne Laatikainen on pieteetillä suunnitellut nämä monenlaiset asut. Sitten tässä on hirveän hilpeitä ja näyttäviä tanssikoreografioita (kiitos Ari Numminen!).

Lavan vasemmassa laidassa frakeissaan soittava kolmihenkinen bändi (Antti Paranko, joka vastasi myös laulujen sovituksesta, Lauri Malin sekä William Suvanne) taitaa kaikki mahdolliset (ja mahdottomatkin) instrumentit. Erityisesti tykkäsin kun mukana oli paljon huilua!

Teksti on hyvin ajankohtainen ja sisältää sopivassa suhteessa yhteiskuntakritiikkiä ja huumoria. Möllöströmmi kansanedustaja Mikko Matikka (Mikko Töyssy) haluaisi mieluummin jakaa kondomeja kuin karkkia tummahipiäisille virpojille. Jo mainittujen Alitalon, Leinon, Heikkisen, Rantasen ja Töyssyn lisäksi estradilla nähdään myös Lotta Huitti, Maiju-Riina Huittinen ja Anneli Ranta. Koko 8-henkinen poppoo on niin laulu- kuin tanssitaitoistakin!

Esityksessä kuultiin hieman myös Sibeliusta ja suomalaista runouttakin. Kalevalaa, Jylhää ja loistava Jorma Etton Suomalainen vuodelta 1964! Joka alkaa osuvasti näin:

Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla,
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.

Olin katsomassa esitystä arkipäivän matineassa ja yleisössä oli paljon vanhempia ihmisiä sekä myös iso joukko maahanmuuttajataustaisia nuoria. En tiedä mikä heidän suomenkielentasonsa on, ja kuinka paljon dialogista ja muusta he saivat irti. Mutta selkeästi reaktioista päätellen Matti Leinon näkeminen näyttämöllä herätti tunteita. Samoin jos naiset olivat vähemmissä vaatteissa. Ja kaikki maahanmuuttaja- ja pakolaisroolit.

Esitys on hyvä päättää osuvaan biisiin Nuorenkalpea Suomi ja sen osuvat sanoitukset:

Se on selvinnyt aiemmin
ja pärjää vastakin
vaikka nuori on ja sijainti 
niin kovin syrjäinen

Kiitos kovasti koko Hämeenlinnan porukka. Oli myös hurjan kivaa kun väliajalla odottikin yllättävästi leivoskahvit! Hämeenlinnan teatteriin on aina tosi kotoista tulla.


Kuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet / Hämeenlinnan Miniteatteri 12.2.2017

Ensimmäinen vierailuni Hämeenlinnan Miniteatteriin, mutta ei varmaankaan viimeinen. Miten minä tänne sitten löysin? No, missä Shakespeare, siellä minä. Joten kiitosta vaan alunperin bloggaajakollegaguru Talle, joka tästä vinkkasi, jo viime vuoden puolella kun kävi katsomassa.

Tällä kertaa Hamlet sijoittuu sairaalan psykiatriselle osastolle. Mikäs siinä, hyvinhän se sinnekin istuu. Samalla voi pohtia paljon tätä mielenterveysteemaa - onko Hamlet hullu oikeasti, vai esittääkö vaan. Ovatko äiti Gertrude ja isäpuoli/setä Claudius hänet sinne sulkenut? Ja ovatko kaikki muut henkilöt olemassa vain Hamletin päässä, muita potilaita vai häntä vierailuilla tapaavia tuttuja?

Marja Myllyniemen dramatisoima, sovittama ja ohjaama Hamlet on monella tapaa hieno kokemus. Matti Rossin suomennoksen kieli istuu hyvin niin nykymaailmaan kuin sairaalamiljööseen. Runollisempi mitta vaihtuu puhekieleen lennossa, ja takaisin yhtä nopsaan. Hamletia on tullut nähtyä eri versioina kymmeniä kertoja mutta ei siihen kyllästy, koska jokainen tulkinta on niin täysin omansa. Aina siitä saa uutta irti. Tälle kertaa olivat sisarukset rokkimies Laertes (Aleksi Rantanen) ja metsänkeijumainen Ofelia (Killa Keränen) melkoisen intiimeissä tunnelmissa. Mielenkiintoinen tulkinta mitä en muista ennen lavalla nähneeni. Laerteksen mustasukkaisuus saa siis tästä oivan taustakertomuksen! Ja Ofeliuksen hevoskohtaus juuri ennen kuolemaa, ooh!

Mustiin sonnustautunut Emppu Jurvanen on ihan loistava Hamlet! Ei ole helpoimpia rooleja tämä Tanskan prinssin rooli. Sanoja, sanoja, sanoja - niitä on paljon, ja vallan oivallisesti nuori mies homman hoitaa. Sellainen intensiteetti tässä on läsnä. Hyvä! Ja se hulluuden esittäminen.

Äänisuunnittelu oli mielenkiintoista. Kaikuva äänimaisema oli juurikin hieman aavemainen ja sairaalatilaan sopiva. Välillä äänet värisivät samassa tahdissa valojen kanssa. Hamletin isän haamu oli toteutettu sykkivillä ja väreilevillä valoilla (ja toki Samu Tolvasen matalalla äänellä), ja se toimi yllättävän hyvin. Pidin myös musiikista; sellaista syntikkapoppia, jylheitä urkusaundeja ja ujeltavia ääniä muutenkin. Äänistä ja valoista vastasi Mikko Myllyniemi. Niinkin simppelillä tavalla toteutettu efekti kuin taskulamppu ja vesipullo - tuloksena todella kauniita ja näyttäviä visuaalisia valokuvioita. Lopussa perinteinen miekkailu on korvattu näyttävällä puukeppitaistelulla, sekin toimii hyvin.

Pukusuunnittelu, tai oikeastaan se koko visuaalinen puoli, on silmää miellyttävää. Sairaalamaailmasta viestittävät valkoiset takit ja avainkaulanauhat, ja sitten on tämmöistä kasarirockestetiikkaa. Claudius (Miikka J. Anttila) punaisissa leopardihousuissaan ja kultakäädyin koristeltu pimatsu-Gertrude (Hanna-Leena Henriksson) ovat näyttävä pari. Korskeudessaan, riettaudessaan (se panokohtaus kesken sairaalavierailun!) ja itsekeskeisyydeessään on turha tulla selittämään että Hamletin hyvinvointi heille mitään merkitsisi. Loistavat roolityöt molemmilla. Laertes valkoisissa vaatteissaan ja kynsilakassaan on kasarirockin ruumiillistuma. Vahvat silmämeikit kaikilla lisäävät tätä rockestetiikkaa.

Ja potilailla maalatut iirikset luomien päällä, todella creepyä!! Rävähtämättä ikuisuuksia katsojaa tuijottaen. Kampaukset (erityisesti Ofelia ja Gertrude) on tosi upeat myös. Marjo Maulaa saa kiittää koko tästä visuaalisesta puolesta. Lavastuksessa hyödynnettiin hyvin radioantenneja, vanhoja puhelinten luureja ja kulahtanutta näppistä.

Hamletin kaveri Horatius (Samu Tolvanen) on ruutupujoliivissään, otsakiehkuroissaan ja solmukkeessaan kömpelö ja käsiävääntelevä. Hyvin näytelty tämäkin. Onko hän nyt sitten kuitenkin Hamletin puolella, vai tätä vastaan? Onko ylipäätään kukaan sitä miltä näyttää? Ja mitä Gertruden ja Hamletin vanhan frendin Rosencranzin (jota Ilmari Huhtanen mainiosti näyttelee) välillä on, vai tykkääkö Hamletin äiti vaan kaikista miehistä noin ylipäätään? Ja eikö Ofelia siksi kelpaa Hamletille koska on vain lääkärin tytär ja Hamlet sentään prinssi?

Vaikka Hamlet ei olekaan mikään komedia, niin tässä on monia hauskoja juttuja. Sokeasti ja svengaavasti laulaen etenevä haudankaivajakolmikko on lystikäs, ja koko hautakohtaus on sopivan napakka. Monesti se on liian pitkitetty ja hidastempoinen. Eikä tartte aina olla pääkallojakaan rekvisiitaksi; kaasunaamari voi ajaa saman asian. Tätä ei ole sijoitettu varsinaisesti mihinkään tiettyyn aikaan, mutta silti kännykät ovat mukana aktiivisesti. Sähköshokkikohtaus on muuten myös upeasti toteutettu! Ja se Olla vain eikö olla -puhe heti sähköhoidon jälkeen, hieno veto! Gonzagon murha -näytelmä on hienosti toteutettu valtavine myrkkynassakoineen ja hillittömän urkumusiikin säestämänä! Hieman epäselvästi artikuloiva Polonius (Eero Rantaniemi) tulvii neuvoja reissuun lähtevälle Laertekselle; toinen ei meinaan millään päästä matkaan.

Hattua tarttee nostaa tälle koko innokkaalle ja heittäytyvälle näyttelijäpoppoolle! Hamletin esitykset Hämeenlinnassa jatkuvat vielä 9.4. asti, ja esityksiä on vain sunnuntai-iltapäivisin. Hyvä päivä vierailla, koska suurin osa teattereista lomailee sunnuntaisin.


Esityskuvien copyright Mikko Myllyniemi, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Elämä janottaa / Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri 20.7.2016

Onhan näitä nähty, jonkun tietyn bändin tai artistin biisien ympärille rakennettuja näytelmiä, tai musiikkiteatteria tai musikaaleja. Nyt oli aika saada sellainen Lapinlahden Lintujen musiikin ympärille. Kuten näissä yleensäkin, tarina itsessään on aika heppoinen. Mutta kyllä nämä biisit jaksavat edelleen huvittaa, moni saa jalankin hieman vipattamaan.

Vuonna 1989 asuin maapallon toisella puolella (Australiassa), mutta seurasin kyllä Suomen musiikkielämää mm. Soundin ja Rumban sekä kaverien avulla. Nettiähän ei siihen aikaan ollut. Muistan nähneeni Lapparit keikalla mm. Mikkelin Dinosaurockissa kesällä 1989 kuitenkin; se oli hauska performanssi. Nimenomaan performanssi, ei keikka. Musiikkiaan en ole oikeastaan kuunnellut moneenkymmeneen vuoteen, mutta muistin kyllä suurimman osan biisejä. Mulla saattoi aikoinaan ollu yksi Lappareiden cd:kin hyllyssä.

Koko bändi oli varmaan yhtä paljon teatteria kuin musiikkiakin, eli kaikki eivät osanneet laulaakaan niin kaksisesti. Semmoinen oman aikansa Kummeli. Olihan porukassa ihan oikeita näyttelijöitä ja ihan oikeita muusikoita, ja sitten niitä muitakin :-) Ja parasta bändissä oli varmaan tekemänsä 3 tv-sarjaa, ne kyllä hyllystä löytyvät.

Mutta joo, Elämä Janottaa on lähtöisin kahden Lapparimiehen eli Mikko Kivisen ja Tapio Liinojan kynästä. Ja heistä ensiksimainittu vielä vastaa ohjauksestakin. Ja viimeksimainittu näyttelee mukana.

Kunnon kasarimenoa tässä onkin; puheet, olkatoppaukset, kännykkä, neonvärit, jumppatrikoot ja vaatteet nyt ylipäätään! Elina Vättö vastaa puvuista, kiitos! Jos itse muistaa kultaiset kasariajat, niin tästä saa varmaan enemmän irti. Paljon sellasia irtovitsejä ja heittoja; ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Mitä ainakin meikäläinen muistaa. Ja komppaan näytelmän alun kommenttia, eli miten The Nights of Iguanan kitaristi Puka Oinonen on söpö - niin oli! Koko bändi oli ihan huippu. Ja sittemminhän Puka liittyi Lappareihin :-D

Tarina on varsin heppoinen - stadin kingi Morgan joutuu kesäksi maalle, ja siellä sitten tutustuu kaikenlaisiin enemmän ja vähemmän pöljiin kyläläisiin, ja löytää naisenkin. Siihen on sitten koitettu sovittaa Lappareiden biisejä, joista toiset toimii tarinassa paremmin, ja toiset ei.

Ne maalaistyypit on sitten aika herkullisia hahmoja. On junttien pappa-Tunturijengi, jotka räkii ja pärrää. Ja heidän "johtajansa" Matti (Kalle Pylvänäinen) käsin tussatussa Iron Maiden farkkuliivissään, jolla on kanssa suunnitelmia Ainon suhteen. On hehkeä Aino-neito (aina ihastuttava Helena Rängman). On koko kylän omistaja Johansson (aika vähän laulava Tapio Liinoja), joka on itseriittoisempi kuin kukaan muu maailmassa. On opettaja-Helena (Tuula Penttilä), jolla on Salaisuus. Ja kaikkia muitakin tyyppejä. Morgan (Otto Kanerva) huomaa ettei maalla olekaan niin kamalaa, mutta onneksi kesän lopulla pääsee takaisin kaupunkiin. Sivuhahmoista tykästyin tosi paljon Aimoon (aivan törkeän hyvä Ilmari Huhtanen) ja myös Miikka Anttilan esittämät tyypit iskivät.

Tässä oli mukana myös kaikenlaisia paikallisvitsejä Sunny Car Centeristä naapurikuntien mollaamiseen (Riihimäeltäkään ei ole kuulemma tullut muuta hyvää kun lasi). Joista tietty paikkakuntalaiset saivat enempi irti kun tämmöinen satunnainen kävijä. Ai niin, onhan tässä esityksessä mukana myös Lapparien tv-sarjoista tutut messuavat munkit! Mutta jotenkin se kokonaisvaikutelma esityksestä oli sarja irtonaisia sketsejä, jotka on tungettu yhteen ja toivottu parasta. Yksi huippukohta siellä kyllä on, eli työpaikkahaastattelu kitaran ja tulkin välityksellä! Ihan huikea! Muutenkin nelihenkinen bändi soittaa ja laulaa varsin mallikkaasti; kiitos heille siitä.

Katsomossa oli aika viileä istua, kun sinne ei paistanut aurinko (paitsi eturiveihin) ja mun takana sattui istumaan ns. omituinen käkättäjä. Jota kaikki kääntyivät katsomaan aika ajoin, niin kovaa tämä vanhempi rouvashenkilö nauraa räkätti ja käkätti, jokaisessa mahdollisessa välissä. Takana istuvaa seuruetta tuntui kovasti myös häiritsevän mukana ollut pyörätuolikatsojien ryhmä, mistä saattoi kuulua ylimääräisiä ääniä jossain vaiheessa.

Isot bonuspisteet Hankkijan lippiksestä ja TRAKTORISTA!!!

Ei tämä nyt mikään maailman paras kesäteatteriesitys ikinäkoskaan ole, mutta hauskoja (ja nostalgisia) hetkiä monia! Esityksiä on 13.8. asti ja lippuja saa suoraan teatterilta tai Ticketmasterilta.


Kuvien copyright Matti Rajala
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sakespearen Kootut Theokset / Hämeenlinnan kesäteatteri 8.8.2012

Keskiviikkona Hämeenlinnan kesäteatterissa, tuttu paikka viime kesältä. Siellä meni Teatteri Siperian ja Hämeenlinnan Kesäteatterin yhteistuotanto Sakespearen Kootut Theokset. Alunperin jo 1987 esitetty The Complete Works of William Shakespeare (Abridged) on brittiläisalkuperää, tietenkin. Porukka Jess Borgeson, Adam Long ja Daniel Singer on se alkuperäissakki jotka tämän tekivät ja esittivät. Nyt asialla olivat Miika Muranen ohjaajana ja Tuukka Huttunen, Mikko Nousiainen ja Teemu Palosaari rooleissa.

Mikko Nousiainen nyt on tuttu leffoista ja sarjoista. Teemu Palosaari ilahdutti meitän keväällä Lahden Kaupunginteatterin Pikku Vampyyrin pääroolissa. Tuukka Huttunen oli tutunoloinen, mutta en nyt muista mistä. Tarttee sanoa että kaikista kesän teatterikokemuksista tämä oli ehkä hauskin. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin että Shakespeare on niin lähellä sydäntä...

 

Lavan vasen reuna, keskiosa ja oikea reuna.

Ajatuksena on esittää KAIKKI Shakespearen näytelmät kolmen hengen voimin, kahdessa tunnissa. Ja kyllä se toteutuikin. Hulvatonta, ajankohtaista ja äärimmäisen hauskaa. Ennen väliaikaa vedettiin jo kaikki näytelmät ja väliajan jälkeen jäi aikaa Hamletille.

Mä olen nähnyt tän esityksen jossain muodossa monta vuotta sitten, tai ainakin jonkun vastaavantapaisen. Tää olisi kyllä kiva nähdä englanniksikin.

Erityisesti Teemu Palosaari teki vaikutuksen. Miten se ei näyttänyt lainkaan nuorelta Hugh Jackmanilta pikku Vampyyrissä??

Kirkan Lahje / Hämeenlinnan Kesäteatteri 21.7.2011

Hämeenlinnan kesäteatterissa on nyt käyty, ensimmäistä kertaa elämässä. Miljöö oli vallan tavattoman hieno, vanhoja tammia ja muita jaloja puita... Esitys oli synttäri/valmistujaislahja työkavereilta - iso kiitos!!

Mä en ole mikään suuri Kirka-fani, enkä edes pieni. Esitys oli rakennettu Kirkan biisien varaan. Jotenkin tuli mieleen taannoinen Sappeen Tankki täyteen. Ehkä se oli lavastus ja livebändi, sillä tämäkin sijoittui autokorjaamoon. Ja livebändi veivasi Kirka-hittejä. Varsinaisia näyttelijöitä oli 3 ja 2 tanssijaa.

Itse tarina oli aika ohkoinen. Se kertoi pojasta joka varttui Kirkan musiikin tahdissa jne... Paras kohtaus oli kyllä syntymä :-) Tatuoitu kalju karpaasi pullahtaa äidistään pelkissä vaipoissa ja virkatussa myssyssä :-)

Laulavat näyttelijät olivat kyllä hyviä; Ria Kataja, Tatu Siivonen ja Petja Lähde. Joista varsinkin viimeksimainittu osasi LAULAA.

Juu, mutta kiitos seurasta Tuulalle, jonka kesäteatteriannostus on varmaan tämän ja Sappeen esityksen jälkeen moneksi vuodeksi kyllästetty :-)