Tällä kertaa Hamlet sijoittuu sairaalan psykiatriselle osastolle. Mikäs siinä, hyvinhän se sinnekin istuu. Samalla voi pohtia paljon tätä mielenterveysteemaa - onko Hamlet hullu oikeasti, vai esittääkö vaan. Ovatko äiti Gertrude ja isäpuoli/setä Claudius hänet sinne sulkenut? Ja ovatko kaikki muut henkilöt olemassa vain Hamletin päässä, muita potilaita vai häntä vierailuilla tapaavia tuttuja?
Marja Myllyniemen dramatisoima, sovittama ja ohjaama Hamlet on monella tapaa hieno kokemus. Matti Rossin suomennoksen kieli istuu hyvin niin nykymaailmaan kuin sairaalamiljööseen. Runollisempi mitta vaihtuu puhekieleen lennossa, ja takaisin yhtä nopsaan. Hamletia on tullut nähtyä eri versioina kymmeniä kertoja mutta ei siihen kyllästy, koska jokainen tulkinta on niin täysin omansa. Aina siitä saa uutta irti. Tälle kertaa olivat sisarukset rokkimies Laertes (Aleksi Rantanen) ja metsänkeijumainen Ofelia (Killa Keränen) melkoisen intiimeissä tunnelmissa. Mielenkiintoinen tulkinta mitä en muista ennen lavalla nähneeni. Laerteksen mustasukkaisuus saa siis tästä oivan taustakertomuksen! Ja Ofeliuksen hevoskohtaus juuri ennen kuolemaa, ooh!
Mustiin sonnustautunut Emppu Jurvanen on ihan loistava Hamlet! Ei ole helpoimpia rooleja tämä Tanskan prinssin rooli. Sanoja, sanoja, sanoja - niitä on paljon, ja vallan oivallisesti nuori mies homman hoitaa. Sellainen intensiteetti tässä on läsnä. Hyvä! Ja se hulluuden esittäminen.
Äänisuunnittelu oli mielenkiintoista. Kaikuva äänimaisema oli juurikin hieman aavemainen ja sairaalatilaan sopiva. Välillä äänet värisivät samassa tahdissa valojen kanssa. Hamletin isän haamu oli toteutettu sykkivillä ja väreilevillä valoilla (ja toki Samu Tolvasen matalalla äänellä), ja se toimi yllättävän hyvin. Pidin myös musiikista; sellaista syntikkapoppia, jylheitä urkusaundeja ja ujeltavia ääniä muutenkin. Äänistä ja valoista vastasi Mikko Myllyniemi. Niinkin simppelillä tavalla toteutettu efekti kuin taskulamppu ja vesipullo - tuloksena todella kauniita ja näyttäviä visuaalisia valokuvioita. Lopussa perinteinen miekkailu on korvattu näyttävällä puukeppitaistelulla, sekin toimii hyvin.
Pukusuunnittelu, tai oikeastaan se koko visuaalinen puoli, on silmää miellyttävää. Sairaalamaailmasta viestittävät valkoiset takit ja avainkaulanauhat, ja sitten on tämmöistä kasarirockestetiikkaa. Claudius (Miikka J. Anttila) punaisissa leopardihousuissaan ja kultakäädyin koristeltu pimatsu-Gertrude (Hanna-Leena Henriksson) ovat näyttävä pari. Korskeudessaan, riettaudessaan (se panokohtaus kesken sairaalavierailun!) ja itsekeskeisyydeessään on turha tulla selittämään että Hamletin hyvinvointi heille mitään merkitsisi. Loistavat roolityöt molemmilla. Laertes valkoisissa vaatteissaan ja kynsilakassaan on kasarirockin ruumiillistuma. Vahvat silmämeikit kaikilla lisäävät tätä rockestetiikkaa.
Ja potilailla maalatut iirikset luomien päällä, todella creepyä!! Rävähtämättä ikuisuuksia katsojaa tuijottaen. Kampaukset (erityisesti Ofelia ja Gertrude) on tosi upeat myös. Marjo Maulaa saa kiittää koko tästä visuaalisesta puolesta. Lavastuksessa hyödynnettiin hyvin radioantenneja, vanhoja puhelinten luureja ja kulahtanutta näppistä.
Hamletin kaveri Horatius (Samu Tolvanen) on ruutupujoliivissään, otsakiehkuroissaan ja solmukkeessaan kömpelö ja käsiävääntelevä. Hyvin näytelty tämäkin. Onko hän nyt sitten kuitenkin Hamletin puolella, vai tätä vastaan? Onko ylipäätään kukaan sitä miltä näyttää? Ja mitä Gertruden ja Hamletin vanhan frendin Rosencranzin (jota Ilmari Huhtanen mainiosti näyttelee) välillä on, vai tykkääkö Hamletin äiti vaan kaikista miehistä noin ylipäätään? Ja eikö Ofelia siksi kelpaa Hamletille koska on vain lääkärin tytär ja Hamlet sentään prinssi?
Vaikka Hamlet ei olekaan mikään komedia, niin tässä on monia hauskoja juttuja. Sokeasti ja svengaavasti laulaen etenevä haudankaivajakolmikko on lystikäs, ja koko hautakohtaus on sopivan napakka. Monesti se on liian pitkitetty ja hidastempoinen. Eikä tartte aina olla pääkallojakaan rekvisiitaksi; kaasunaamari voi ajaa saman asian. Tätä ei ole sijoitettu varsinaisesti mihinkään tiettyyn aikaan, mutta silti kännykät ovat mukana aktiivisesti. Sähköshokkikohtaus on muuten myös upeasti toteutettu! Ja se Olla vain eikö olla -puhe heti sähköhoidon jälkeen, hieno veto! Gonzagon murha -näytelmä on hienosti toteutettu valtavine myrkkynassakoineen ja hillittömän urkumusiikin säestämänä! Hieman epäselvästi artikuloiva Polonius (Eero Rantaniemi) tulvii neuvoja reissuun lähtevälle Laertekselle; toinen ei meinaan millään päästä matkaan.
Hattua tarttee nostaa tälle koko innokkaalle ja heittäytyvälle näyttelijäpoppoolle! Hamletin esitykset Hämeenlinnassa jatkuvat vielä 9.4. asti, ja esityksiä on vain sunnuntai-iltapäivisin. Hyvä päivä vierailla, koska suurin osa teattereista lomailee sunnuntaisin.
Esityskuvien copyright Mikko Myllyniemi, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti