Ensinnäkin isot aplodit kotimaiselle uutuusmusikaalille! Semmosia ei ole koskaan liikaa, siis musikaaleja, saatikka kotimaisia. Kiitettävästi tämä Suomen juhlavuosi on saanut säveltäjiä ja sanoittajia liikkeelle. Tätäkin on käsiohjelman mukaan puuhattu jo pidempään, parikymmentä vuotta.
Äidinmaa on Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin käsialaa ja tekstit siihen on loihtinut Annina Enckell. Ja kuten Äidinmaan nimestäkin voi päätellä, esityksen keskiössä ovat naiset.
Maria Sidin ohjaama näytelmä lähtee liikkeelle 1980-luvun lopulta; ollaan katsomassa vanhaa talonrötisköä ja laatimassa perunkirjoja. Mukana ovat seitsemänkymppinen Anni (Pirkko Mannola) sekä lapsenlapsi Laura (Helmi-Leena Nimmela), joka on kiinteistönvälittäjä ammatiltaan, sekä tämän videokuvaamisesta innostunut on/off poikaystävä Antero (Peter Nyberg). Talo on Annin lapsuudenkoti, ja siitä sitten siirrytäänkin kätevästi 30-luvulle, Annin nuoruuteen.
Parikymppisenä Annina nähdään Jennie von Storbacka. Tarina seurailee niin Annin kotiympäristöä kuin tehtailija Aarniheimon perhettäkin. Miten näiden perheiden tarinat kietoutuvat yhteen, sotaa ennen ja sen aikana ja jälkeenkin. Annin äiti Vieno (Maija Rissanen) toimii viinatrokarina muun kauppatoimensa ohella, ja sota-aikaankin häneltä saa ostettua kaikkea muutakin, kiitos Erkki Aarniheimon (Puntti Valtonen) yhteisten bisnesten. Juoppo Erkki kovistelee nyssyä poikaansa Veikkoa (Peter Pihlström) ja koittaa saada tytärtään Sofiaa (Vilma Kinnunen) hyviin naimisiin. Miten kuvioihin sotkeutuu Reijo Helminen (Peter Nyberg) tai paikkakunnalle kesätöihin tuleva maanmittausinsinööriopiskelija Olavi (Mikael Saari), jolla on epämääräinen tataaritausta? Ja kaikkea koittaa pitää kurissa nimismies (Tatu Siivonen). Anni haaveilee konservatoriosta ja musiikin opiskelusta, sekä häpeää äitiään. Mutta elämä kuljettaa...
Esiintyjät ovat kaikki taitavia, sekä hyviä laulajia. Erityisesti Helmi-Leena Nummela ja Maija Rissanen loistivat ja sädehtivät taas kerran lavalla. Ja nyt minulle ehkä myös hieman kirkastui mitä niin moni on hehkuttanut Mikael Saaressa (Turun kaupunginteatterin Rock of Ages-musikaalissa ei minua niinkään sytyttänyt).
Se pakollinen suomalaisen draaman kännikohtauskin tässä nähdään, nyt Puntti Valtosen tulkitsemana. Päästäisiinkö niistä joskus eroon? Tässä bonusta tuo sentään Mikki Hiiri merihädässä.
Livemusiikki on upeaa missä tahansa teatteriesityksessä. Loistavat muusikot Eeppi Ursin (piano, haitari, laulu) ja Elisa Järvelä (viulu, laulu) saavat välillä aina tukea näyttelijöistäkin. Mm. Puntti Valtonen hyppää kitaran varteen. Musiikki on ennen sotaa iloista ja huoletonta, mutta saa tummempia sävyjä myöhemmin. Hienoja duettoja. Musiikki ei kuitenkaan jää soimaan päähän esityksen jälkeen; pitäisi kuulla muutamankin kerran varmaan. Se oli sellaista suomi-iskelmää, tanssilavojen musiikkia, kaikuja ajasta jolloin tehtiin oikeaa musaa ilman koneita. Kiitosbiisinä oli sitten muusta musiikista poikkeva kasaridiskohumppa Nyt menee lujaa - aika hulvaton! Jäin pohtimaan onko tämä sittenkin "normaali" draama missä on paljon musiikkia mukana. Missä menee musiikkiteatterin ja musikaalin raja? En osaa sanoa.
Videoprojisoinnit tukevat hyvin muuten melko pelkistettyä lavastusta. Joonas Tikkanen vastaa kummastakin, sekä lisäksi vielä valoista. Valoilla saatiinkin aikaan tunnelmaa ja eroteltua tiloja taitavasti. Erika Turusen pukusuunnittelua on ilo katsoa - kaikki ne 30-luvun leningit ja myös ihanankamalat kasarivaatteet! Ja ne Veikon puvut olivat upeat!
Monenlaisia asioita ehdin miettiä esityksen aikana ja myös sen jälkeen. Esimerkiksi äidin roolia, erityisesti Vienon. Kuinka paljon hänellä on oikeutta puuttua tyttärensä asioihin? Kirjeiden piilottelu menee kyllä liian pitkälle. Voiko äiti olla ns. curling-äiti, joka lakaisee kaikki epätoivottavat asiat pois lapsensa edestä ja suojelee tätä pahalta maailmalta? Eikö jokaisen voisi antaa tehdä omat väärätkin valintansa ja virheensä itse? Vaikka kuinka haluaisi lapselleen paremman elämän kuin itsellään on ollut, niin mihin asti sitä voi ja saa mennä? Missä on avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus? Ymmärrän jollain tasolla että 30-luvun Suomessa ulkomaalaistaustaista saatettiin katsoa kieroon, mutta en silti ymmärrä Vienon ratkaisuita. Jos Vieno vihaa miehiä, niin tarviiko sitä vihaa koittaa siirtää tyttärelleen Vieno hyvittää asioita, tai ainakin koittaa, testamentillaan.
Jollain tasolla ymmärrän myös Annin ratkaisua lähettää tyttärensä sotalapseksi Ruotsiin, mutta... Pohdin paljon myös sotalasten kohtaloa ylipäätään. Kuinka monia tuhansia lapsia muuttui juurettomiksi, eivätkä sopeutuneet oikein kumpaankaan maahan enää. Tuntuiko heistä että vanhemmat hylkäsivät heidät Ruotsiin, ja jos tulivat vuosien päästä takaisin, että heidät hylättiin Suomeen. Tämä ei siis ollut mikään sellainen hilipatihippaa kevyt hömppämusikaali, vaan oikeasti aika vakavahenkinen draama, missä oli musiikkia mukana. Suuria ja tärkeitä kysymyksiä.
Äidinmaa on yksi näkökulma Suomen historiaan, ja varsinkin suomalaisten naisten historiaan. Sodan vaikutukset olivat niin kokonaisvaltaiset, ja jatkuvat edelleenkin, ihmisten elämään vaikuttaen. Onko perhettä tai sukua missä ei olisi vaiettuja asioita? Draamana tämä toimi kyllä, ja musiikki oli hyvä bonus.
Kuvien copyright Andreas Janett
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti