Kyllä hyvää näytelmää jaksaa aina katsoa, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Klassikot on klassikoita, ja siihen on syynsä, että ne jaksavat vetää katsomoita täyteen. Ja kyllä mä katsoisin tämän Näytelmän joka menee pieleen olevan sellainen moderni komediaklassikko. Sen vetovoima on havaittu Suomenkin teattereissa, kunhan Tampereen teatteri sai pään auki vuoden 2016 lokakuussa. Teknisesti melko haastava näytelmä on ihana yhdistelmä murhamysteeriä, huonoa näyttelemistä uskottavasti, slapstick-komediaa, nauruhermoja kutkuttavia tilanteita ja ovelia juonenkäänteitä. Kerta kaikkiaan viihdyttävä esitys!
Moni on kysynyt ja ihmetellyt miten jaksan käydä katsomassa tätä vuodesta toiseen ja teatterista toiseen. Ensin Tampereen teatteri, sitten Lontoossa alkuperäisversio, sen jälkeen Kouvola, Oulu, Turku, Seinäjoki, Helsinki (Svenskan), Pori ja nyt Hämeenlinnan teatteri. Ainoastaan Varkauden teatterin esitys 2018 on jäänyt väliin, se kyllä tässä jatkumossa hieman harmittaa. Mutta jokainen versio on ollut hieman erilainen, työryhmästä, ohjaajasta jne johtuen. Ja vaikka se konsepti ja pääjuttu on sama aina, niin pientä variaatiota ja vaihtelua joka teatterilla on. Onneksi! Vielä en ole kyllästynyt (vaikka Tampereella kävin katsomassa tämän useamman kerran).
Tämä on siis näytelmä missä kuvitteellinen näytelmäseurue esittää peribrittiläistä murhamysteeriä Murha Havershamin kartanossa. On ensi-ilta, ja kaikki mahdollinen (ja mahdoton) lavalla (ja vähän muuallakin) menee pieleen. Mikä enemmän ja mikä vähemmän. Hauskaa on yleisöllä ja näemmä lavallakin (kyllä siellä vähän pokka repeilee välillä). Ohjaaja Jukka Keinonen johdattelee porukkaansa suvereenisti eteenpäin, kohtauksesta toiseen. Näytelmässä ohjaajaa esittävä Janne Raudaskoski joutuu vain kiristelemään hampaitaan ja puristelemaan turhautuneena nyrkkejään, kun koko seurue möhlii kohtauksen toisensa jälkeen.
Keinonen on tuonut tähän hieman uusiakin juttuja, sellaisia pieniä ja kivoja, kuten vaikkapa valomestari Kepin (Birgitta Putkonen) ja ohjaajan sanailua. Ja toisaalta jotain (kuten kadonnut CD-levy) on jätetty poiskin. Joitain Perkinsin lunttaamia sanojakin on muutettu (esim. filantrooppi on muodossa humanoidi - humaani), taas kerran sellaisia juttuja joita esityksen ekaa kertaa näkevä ei todellakaan huomaa. Myös legendaarinen puhelimenjohdonvenytys-kohtaus on typistetty pois. Näin esitys on saatu puristettua napakkaan kahteen tuntiin, vieläpä 25 minuutin väliajalla. Alkukohtauksen yleisön osallistaminen työkalupakin nostamisella lienee jäänyt pois koronan takia (myös alkusyksyllä Porissa sama juttu).
Myös muutama roolitus on totutusta poikkeava, jos kohta ei ihan ainutkertaisesta. Hovimestari Perkins on nyt taloudenhoitaja Perkins (Katariina Kuisma-Syrjä) ja onkin mainio muutos tämä. Vanha mummelimainen ja Haversham-loppukiekaisun päästävä taloudenhoitaja on hieno rooli! Kouvolassakin nähtiin naispuolinen näyttelijä hovimestarin roolissa, mutta silloin mieheksi maskeerattuna. Hämeenlinna on saanut oikeuksien haltijalta luvan muuntaa rooli kokonaan naispuoliseksi.
Raudaskoski esitti tarkastaja Carteria Oulussakin, ja hyvin rooli sujuu taaskin. Näyttämömestarina ahkeroi turkulaisittain haastava Liisa Peltonen, herkullisen monipuolinen roolityö tämäkin. Suosikkihahmojani näytelmässä on Cecil Haversham, jonka on tarkoitus olla itseään aktiivisesti yleisölle tyrkyttävä amatöörinäyttelijän perikuva. Mikko Virtanen vetelee oivallisesti tässä, henkseleitään paukutellen. Tämän ja Jukka Peltolan esittämän Thomas Colleymooren legendaarinen miekkailukohtaus on aina hauskaa katsottavaa. Murhattu Charles Haversham (Sauli Suonpää) ja tämän kihlattu Florence Colleymoore (Sinikka Salminen) ovat kumpikin niin runsaita rooleja joissa pääsee irrottelemaan kunnolla. Varsinkin Florence on varsinainen Drama Queen.
Lavastus on teknisesti aika haastava, joten miksi keksiä pyörää joka teatteriin uudelleen. Alunperin Tampereen teatterissa nähty Marjatta Kuivaston lavastus on kiertänyt muuallakin ja nyt sitten Hämeenlinnassa. Peribrittiläinen kartanomiljöön olohuone, puupaneeleineen ja kuviollisine tapetteineen, takkaa ja massiivisia kirjahyllyjä unohtamatta. Ajoitukset ovat tosi tärkeitä teatterissa, mutta erityisesti tässä näytelmässä. Ihan millisekunnilleen aina ei onnistuta, mutta veikkaan etteivät kaikki katsojat moista huomaakaan.
Mikko Koivusalon tuttu suomennos jaksaa naurattaa kyllä edelleenkin. Harri Kuittinen on tehnyt uutta musiikkiakin, sopivan kliseistä murhamysteeriin, ja vastaa myös äänisuunnittelusta. Satu Suutarin epookkipuvut ovat kauniit, varsinkin Florence Colleymooren 1920-lukuiset asut ja Charles Havershamin turkoosi asu! Ja vihreään pukeutunut puutarhuri Arthur. Nyt ei ole menty ilmeisimmillä tweed-ratkaisuilla. Tarkastaja Carterin liian lyhyt solmio ja virkamiesmäinen puku pistävät myös silmään. Jari Vuoren valot ovat hyvin ratkaisevassa asemassa, muistakaapa tarkkailla valonheittimiä.
Vedet silmissä sai kyllä nauraa monessa kohtauksessa, esimerkiksi tilikirjanetsinnässä. Ja joka kerta kun epätoivoinen ohjaaja koittaa saada näyttelijöitään ruotuun. Arthurin ja koiransa Winstonin keskinäinen kemia on myös sanoinkuvaamatonta. Kyllä Näytelmä joka menee pieleen on sellainen hykerryttävä naurupommi joka tarjoilee kaikenikäisille katsojille hauskoja elämyksiä. Sellainen hyvän mielen esitys mikä irrottaa tehokkaasti arjesta. Lippuostoksille siis!
Esityskuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
