Suurenmoista! / Tampereen komediateatteri 4.4.2018

Voin kyllä taata, että tämän vinkeämpää tulkintaa et tule kuunaan kuulemaan Mozartin Taikahuilun Yön kuningattaren aariasta! Nimittäin kuin amerikkalaista laulajatar Florence Foster Jenkinsiä esittävä Leena Rousti kiekaisee, niin siinä melkein jo rappaus ropisee katosta,. Ja jos katsojilla olisi kristallilasit käsissään, niin helinällä särkyisivät nekin. Mutta hauskaa sitä "laulua" oli kuulla, ja jopa tämmöinen sävelkorvatonkin kuuli että nyt menee pieleen. Ja isosti.

Florence Foster Jenkins oli ilmeisesti omasta mielestään upea sopraano, joka konsertoi ja levytti aika ahkeraan ennen kuolemaansa 1944. Kenenkään muun mielestä hän ei sitten osannutkaan laulaa, vaikka kukaan ei sitä hänelle suoraan koskaan rohjennut sanoakaan. Suosittu hän silti oli, oliko sitten se huonosti laulaminen tarpeeksi viihdyttävää. Onhan siinä jotain tavattoman hienoa, että tekee omaa juttuaan mihin uskoo ja mitä rakastaa, ja muiden todellisista ajatuksista viis. Jenkinsillä oli onneksi rahaa toteutella omia visioitaan.

Peter Quilter on laatinut näytelmänsä Suurenmoista! (Glorious!) Jenkinsin elämästä, ja nyt sitten saimme nauttia tästä musiikkipitoisesta komediasta Tampereen komediateatterissakin. Elokuviakin aiheesta on tehty, mutta en ole nähnyt niistä edes sitä Meryl Streepin tähdittämää. Panu Raipian ohjauksessa ja Oskari Löytösen lavasteissa kelpasi näyttelijäporukan esiintyä. Tarina alkaa kun pianisti Cosme McMoon (Aku Sajakorpi) tulee työhaastatteluun - ja hänet pestataan saman tien Jenkinsin uudeksi säestäjäksi. Vaikka alussa hänenkin on ilmeisen vaikeaa pitää pokkaa Jenkinsin avatessa ääntään, niin nopeasti Cosmekin oppii myötäilemään ja hymistelemään, ja pitämään totuuden itsellään. Naisen laulutaidottomuus on yleinen salaisuus, jonka kaikki tuntuvat tietävän (paitsi toki nainen itse) mutta asiasta ei puhuta. Rouva Jenkinsillä on varaa levyttää ja järjestää konsertteja. Yleisön hän toki valitsee itse, ja jos nyt joku satunnainen nauraja vahingossa paikalle osuukin, niin kateellisten elämöntiä se vain on. Kadehdin kyllä tämän diivan rajatonta itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin!

Leena Rousti on tavattoman hieno laulaja ja esiintyjä muutenkin, ja aivan nappivalinta Jenkinsin rooliin. Hän onnistuu tekemään naisesta hieman hömelön vaikutelman, joka pyöreine silmineen vaikuttaa hieman yksinkertaiselta. Elina Vätön suunnittelemissa diivamaisissa vaateparsissa hän on kyllä varsinainen drama queen ja taitelijanero. Ja on varmasti todella vaikea laulaa noin pieleen, jo ihan teknisestikin. Aku Sajakorpi oli myös ilmiömäisen hyvä pianistimiehenä, joka tulee imetyksi Jenkinsin karisman taikapiiriin. Hieman peräkammarin pojan oloinen on tämä tyyppi. Parhaana ystävättärenä Marjut Sariola nauttii sherryä ja raahaa valkoista pikkukoiraansa pitkin lavaa. Bimbo se on tämäkin nainen, mutta hieman eri tavalla. On vaikea keksiä palvoiko hän Jenkinsiä ja tämän laulutaitoja näin paljon - vai onko kyseessä vain hyvä näyttelijätyö. Jenkinsin viinaan- ja naisiinmenevänä brittimiesystävänä loisti iki-ihana Ilmari Saarelainen. Immu oli kyllä mainio pienessä roolissaan. Pienissä kaksoisrooleissa nähdään vielä Miia Räikkönen, joka säkenöi varsinkin meksikolaisena espanjaa pajattavana topakkana kotiapulaisena.

Ja pakko kehua vielä toistamiseen niitä Elina Vätön pukuja, kertakaikkisen lumoavia luomuksia!

Tarinahan on aika höttöinen, seuraamme pienen siivun Jenkinsin elämää sieltä loppupäästä. Harjoittelua ja konsertoimista, pieniä arjen sattumuksia. Suurin hauskuus saadaan selkeästi irti muutamista lauluosuuksista, ja miten pieleen ne menevät. On tässä muutamia dramaattisia hetkiä ja lopusta jää positiivinen olo, vaikka hieman kaihoisakin. Ei sitä vajaassa kahdessa tunnissa kummia kerkeä. Mutta jäi tästä ainakin tälle katsojalle iloinen ja hyvä mieli, ja ennenkaikkea se tsemppausviesti: kyllä sitä voi ja kannattaa tehdä asioita mistä itse tykkää! Florence Foster Jenkins uskalsi elää kuten halusi.


Kuvien copyright Peera Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kevytkenkäinen nainen / Tampereen työväen teatteri 26.9.2017

Jaahas. TTT:n Kevytkenkäinen nainen (A Round-Heeled Woman) on näytelmä vanhemman naisen tarpeesta kokea vielä kerran seksiä miehen kanssa kenestä pitää. Ennenkuin täyttää 67. Tässä on lähtökohta ja sitten reilut pari tuntia seurataan naisen seikkailuita kirjeenvaihtoilmoitukseen vastanneiden miesten parissa.

Jane Juskan ilmeisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuva näytelmä esittelee meille Janen. Vanhenevan naisen joka on omistanut elämänsä äidinkielenopettajan työlle, vapaaehtoistoiminnalle - ja elänyt ilman seksiä kolmekymmentä vuotta. Kirjat, ja varsinkin Anthony Trollopen kirjat itsellisine sankarittarineen, tuovat lohtua ja seuraa. Jopa niinkin paljon että että Janen suosikkisankaritar neiti MacKenzie ilmaantuu viktoriaanisissa röyhelöissään kommunikoimaan Janen kanssa. Neiti Mackenzieltä Jane saa vertaistukea ja keskusteluseuraa.

   

Sitä muuta seuraa ilmaantuu sitten kirjallisuuslehden seuranhakuilmoituksen jälkeen. Kaikenlaisia könsikkäitä jotka eivät ole kuulleetkaan Trollopesta ja ajattelevat vain seksiä, tissejä, rakastajatarta, omaa kirjaansa ja ties mitä. Miehiä jotka ovat valehdelleet ikänsä tai muita tärkeitä tietoja. Janella on kolme kriteeriä potentiaalisille miesystäville: ei republikaaneja, ei ukkomiehiä eikä mitään kauhean poikkeavaa. Ja kas kun heti jo ensimmäinen treffiseuralainen on tissifanaatikko taksikuski, joka taatusti äänestäisi Trumpia.

Jane tapaa myös sivistyneen ja fiksun miehen, mutta valitettavasti tämä on muka aivan liian nuori 33-vuotiaana. Harmi. Menneisyyden "haamut" putkahtelevat esille mitä yllättävimmistä paikoista ja opimme lisää Janen ongelmallisesta äitisuhteesta sekä mitä on tapahtunut hänen kadonneelle pojalleen.

Sinällään Jane Juskan ja Jane Prowsen kynäilemässä näytelmässä ei ole mitään vikaa, ja nauroinkin moneen kertaan. Silti en tullut tempautuneeksi teatterin taikamaailmaan millään tasolla. Maarit Pyökärin ohjaus on kyllä varmaotteista ja näyttelijätkin osaavat hommansa. TTT:n Suuri näyttämö on ehkä hieman liian suuri tälle näytelmälle, mutta kyllä Pirjo Liiri-Majavan lavastus sen täyttää. Sinikka Sokka on reipas Jane, joka koittaa olla positiivinen lukuisien pettymyksienkin jälkeen. Hän on selvinnyt epäonnistuneesta avioliitosta, muodonmuutoksestaan ja lapsensa katoamisesta - ja sinnittelee nyt sitten seksinetsinnässäkin.

    

Ilmari Saarelainen ja Esko Roine tekevät lukuisia enemmän ja vähemmän niljakkaita rakastajarooleja, vuosikymmenien kokemuksen tuomalla rutiinilla. Samuli Muje on sopivan ryhdikäs toisena Trollope-fanina, joka nyt sattuu pitämään vanhemmista naisista. Teija Auvinen ja Minna Hokkanen tekvät monia rooleja, myös Janen kikattavina ystävättärinä. Teatterin nuori kiinnitys Verneri Lilja koittaa omalla tavallan paikata hänen ja äitinsä välejä.

Musiikkia käytetään monipuolisesti, ja siitä plussaa!

Ei tämä ihan mun teekupillinen ollut, mutta sinällään hienoa että hieman tabusta aiheesta eli vanhemman naisen seksitarpeesta tehdään näytelmä. Aino Piirolan suomentama teksti on suorapuheista ja hetkittäin aika räväkkääkin, ja asioista todellakin puhutaan niiden oikeilla nimillä. Itsensä hyväksyminen on tärkeää, missä iässä hyvänsä.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kultalampi / Hämeenlinnan teatteri 10.2.2016

En ole koskaan tätä elokuvaa nähnyt, joten juonesta tai mistään muustakaan ei ollut mitään aavistusta. Mutta Ernest Thompsonin kynäilemä lämminhenkinen ja pienimuotoinen Kultalampi nappasi hyvin mukaansa, ja piti otteessaan loppuun asti. Vanha pariskunta on tullut taas kerran kesän viettoon Kultalampeen. Niinkuin kymmenet vuodet aiemminkin. Tällä kertaa ilmassa on vaan jotain haikeuden ja luopumisen tuntua.

Norman Thayer (ihanaakin ihanampi Ilmari Saarelainen) ja tämän hieman nuorempi vaimo Ethel (Johanna Reilin) ovat yhteen hioutuneet, lämpimästi toisiaan rakastava pari. Näyttelijöiden välinen kemia on huomattavaa ja aina välillä molemmilla pettää pokkakin. Tässä on elämäniloa ja -lämpöä vaikka muille jakaa! Sellaista leppoisaa sanailua ja huulenheittoa "nyt varovasti nainen, otan sinusta huomenna eron". Paikalle pölähtää myös hekotteleva postinkantaja Charlie (Lasse Sandberg), jota Norman kuvailee mieheksi jonka pään läpi näkyy tapetti.

Pariskunnalla on myös 42-vuotias Chelsea-tytär, jonka kirjeen Charlie tuo. Chelsea olisi tulossa isän 80-vuotispäiville ja toisi tullessaan uuden hammaslääkäripoikaystävän! Samalla käy myös ilmi että Charlie on ollut (ainakin nuorempana) ihastunut Chelseaan.

Mansikanpoimintaepisodin jälkeen katsojallekin alkaa selvitä, että Normanin muisti ei ole ihan entisensä, tämä nimittäin eksyy lähitienoolle.

Syntymäpäivät koittavat ja Chelsea (Maija Siljander) saapuu paikalle. Isän ja tyttären välit ovat huomattavan viileät. Tytär kutsuu isää etunimellä eivätkä he halaa lainkaan. Mukana on Bill Sr (Mika Piispa) ja Bill Jr (Otto Rantanen). Joista jälkimmäinen onkin pieni yllätys Kultalammen isäntäväelle. Naisväki ja Bill Jr lähtevät rannalle, ja isä ja vävykokelaan kanssa sanailemaan. Seuraa hauska keskustelu nukkumisjärjestelyistä ja moraalista ja seksistä. Ensimmäisen näytöksen päätteeksi Chelsea pyytää voisiko Bill Jr jäädä maalle kuukaudeksi hoitoon ...

Toisessa näytöksessä eletään sitten mökillä pojan kanssa. Norman-pappa ja Bill tekevät anivarhain lähtöä kalaan, Ethel keskustelee kuikkien kanssa ja metsästää hämähäkkejä pölyhuiskalla. Leppoisaa, rentoa ja vaivatonta. Chelsea palaakin "yhtäkkiä" hakemaan poikaa kotiin, mutta yllättäen kuukausi onkin jo kulunut. Poika on solahtanut kuin huomaamatta osaksi Normanin ja Ethelin arkea. Pojasta on selkeästi tullut tosi tärkeä Normanille, kalakaverina ja muutenkin.

Ongelmallista isä-tytärsuhdetta ruoditaan taas, ja Chelsea tunnustaa että Kultalammessa hän taantuu aina takaisin pullukkatyttäreksi - talo inspiroi siihen. Chelsea kokee ettei hän ole ollut "hyvä poika" isälleen; ei ollut kalakaverina sopiva, tai muutenkaan. Isä ja tytär eivät osaa puhua toisilleen, ja jopa pelkäävät toisiaan. Isä epäilee Chelsean juuri Brysselissä solmittua avioliittoakin: "päteekö se tässä maassa". Postinkantaja-Charlie pölähtää paikalle; muistelevat Chelsean kanssa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, Charlien ihastumista Chelseaan. Ja laulavat!

Sitten kesä on jo ohitse, Norman ja Ethel pakkaavat tavaroita ja hyvästelevät Kultarantaa. Kunnes maailma pysähtyy Normanin saadessa sydänoireita. Huh! Katsojankin oma sydän pomppaa kurkkuun, ei nyt!

Monenlaisia ihmissuhteita tässä pohditaan: ikääntyneen pariskunnan välinen, lämmin suhde, isän ja tyttären viileät välit, tyttären ja nuoruudenkaverin nostalginen suhde, ja myös vanhan miehen ja nuoren pojan orastava ystävyys.

Kaikki näyttelijät ovat just passeleita rooleissaan, mutta kyllä Immu Saarelainen vie taas kerran sydämeni ihan kokonaan. Kyllä toisilla on sitä lavakarismaa! Kirsi-Kaisa Sinisalo vastaa taitavasta ohjauksesta.

Kaikenkaikkiaan Kultalampi on tosi lämminhenkinen ja rakastatteva komedia. Ei ihme että kaikki näytökset, niin Hämeenlinnan kaupunginteatterilla kuin yhteistyökumppanin Riihimäen teatterillakin, olivat loppuunmyytyjä jo ennen ensi-iltaa. Mutta tämä jatkuu syksyllä, ja siirtyy Hämeenlinnassakin pieneltä Verstas-näyttämöltä suurempiin tiloihin. Suosittelen lämpimästi!

Iso kiitos Hämeenlinnan teatterille mainioista ensi-iltajärjestelyistä - ja tarjoiluista!


Kuvien copyright Ako Loponen ja Kari Paukola
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.