Jossain pohjoisessa / Kotkan kaupunginteatteri 23.4.2016

Tämä näytelmä on kuin novellikokoelma. Pieniä tarinoita pienen kylän asukkaista ja elämästä Jossain Pohjoisessa. Vaikka John Carianin alkuteoksen nimi on Almost, Maine, niin hyvin tämä kääntyy Suomenkin oloihin. Kylän nimi vaan on Melkein eikä Almost. Melkein kylä.

Näytelmä pitää sisällään yksitoista lyhyttä väläystä, tai kohtausta. Ihmisistä, jotka tuntevat toisensa tai joilla on joku linkki johonkin toisen tarinaan tyyppiin. Alku ja loppu kiertyvät nätisti yhteen, saaden koko kertomuksen pyörähtämään täyden ympyrän, kuin maapallon.

Neljä näyttelijää, jotka vaihtavat rooleja kirjaimellisesti lennosta. Toni Harjajärvi, Tomi Alatalo, Ella Mustajärvi ja Johanna Kuuva. Loistavia kaikki tyynni!

Talvinen maisema lavalla, pari puuta, lunta, oikealla puinen mökki. Taustalla tähtitaivas, revontulineen. Ollaan jossain rauhallisessa ja kaukaisessa paikassa, vähän sivistyksen reunamailla. Tässä on herkkiä, koskettavia ja vinksahtaneitakin juttuja. Outoja kohtaamisia revontulten alla. On nainen joka on lääpällään mieheen, mutta tämä on pikemminkin torjuva ja välttelevä. On hörhö nainen, joka tulee telttailemaan miehen pihaan, jättämään juuri kuolleelle miehelleen hyvästejä. On baarissa (Vino Hirvi!) istuva Jaska, joka kohtaa polttareitaan viettävän exänsä. Tämä kertomus riipii sydäntä. Tomi Alatalon ilmeet ja eleet kertoo ihan kaiken Jaskan mielenmaisemasta. Puhuu vaan itsestään ja bisneksistään, ja on kovin, kovin onneton. Mutta lopussa ehkä silti ripaus toivoa?

Entäpä nainen joka haluaa palauttaa kaiken rakkauden takaisin mitä mies on hälle antanut? Konkreettisesti, sitähän meinaan piisaa, säkkikaupalla. Ja entäpä vastine? Huh. Joskus pieni pussukka voi kuitenkin sisältää paljon suurempia asioita kuin miltä päällepäin näyttäisi. Entäpä kongenitaalista analgesiaa sairastava mies, ja nainen joka polttaa silitysraudalla käteensä? Millainen tarina siitä syntyy kun mies opiskelee "asioita jotka voivat satuttaa" kirjasta. Ja "asioita mitä tulee pelätä". Hetkittäin slapstick-mäistä komiikkaa, mutta haikeansurullisella pohjavireellä.

Ramin ja Topin keskustelut deittailun haasteista on kanssa aika liikuttavan koomista. Vertaileeko kukaan oikeasti kellä on paskimmat treffit? Ja se miesten absurdi retkahtaminen, voih!

Toinen sydäntä riipivä suosikkini ehkä on kertomus naisesta, joka pyyhältää taksilla miehen mökille, ja siellä asuukin ventovieras. Miten tämä kertomus sitten keriytyy auki kuin villalankakerä. Nainen (Unelma) oli vihdoinkin keksinyt että hän rakastaakin Toivoa, mutta mies on muuttanut pois. "Ihmisistä pitää pitää kiinni tai ne häviää". Voi, tässä lopuksi hajosi omakin sydän.

Jossain pohjoisessa on kyllä mieltä lämmittävä ja samalla sydäntä pakahduttava näytelmä. Kiitos Tommi Kainulaiselle ansiokkaasta (ja Suomeen sopeutetusta) käännöksestä ja Snoopi Sirenille ohjauksesta. Niin, ja semmoinen kotoinen puvustus pitkine kalsareineen ja toppavaatteineen oli just passeli, kiitos siitä Iita Torvinen (joka vastasi myös lavastuksesta). Taustalle lävähtävät pelikortit lisähahmoineen herättivät myös suurta hilpeyttä.

Tämmöisiä pieniä suuria näytelmiä soisin näkeväni lisääkin!


Kuvien copyright Snoopi Siren.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ystävät Hämärän Jälkeen / Kotkan kaupunginteatteri 29.4.2015

Yksi kevään odotetuimpia esityksiä omassa teatterikalenterissa oli eittämättä Kotkan kaupunginteatterin Ystävät Hämärän Jälkeen. John Ajvide Lindqvistin alkuperäiskirja oli ihana kun sen aikoinaan joskus luin. Tomas Alfredsonin ohjaama ruotsalaisleffaversio oli myös kaunis. Ja näin tämän teatteriversion Lontoossa joulukuussa 2013 - ja se oli ihan LOISTAVA! Aivan hirveän hienoa siis että tämä saatiin Suomeenkin.

Tämä oli lisäksi samalla ensimmänen vierailuni ikinä Kotkan kaupunginteatteriin. On ihanaa päästä tutustumaan "maakuntateattereihin", ja löytää uusia näyttelijöitä ja näkökulmiakin. Kotkan teatteri on pieni ja intiimi ja kotoinen. Tässä esityksessä on tehty yhteistyötä Kotkan nuorisoteatterin kanssa.

Kyllä kotkalaiset ovat hyvin tavoitettaneet niin kirjan kuin elokuvan (kuin Lontoon versionkin) hengen ja tyylin. Samalla realistinen ja arkinen näytelmä, mutta se yliluonnollinen elementti tunkee mukaan kuin huomaamatta. Periaatteessa perinteinen koulukiusaustarina, missä kiusattu saa vahvan kaverin tuekseen, mutta vampyyriaspektilla.

Kalle Kurikkala (vierailemassa LAMKista) oli tosi, tosi loistava kiusattuna Oskarina. Epävarma, haavoittuva ja yksinäinen. Ja kovin lapsellinen. Kunnes Oskar löytää ystävän. Ei haittaa että Eli (Ella Tepponen) on hieman erikoinen persoona, tai ettei tämä haluakaan olla Oskarin ystävä aluksi. Myöhemmin Oskar haluaa olla ritari joka pelastaa Elin lohikäärmeeltä. Mutta mitäs jos Eli onkin se lohikäärme?

Ehkä Eli on hieman liian feminiininen, kun mielestäni pitäisi olla sukupuolettomampi. Mutta muuten Tepponen tekee hienon roolin! Oskarin erilaisuutta kiusaajiinsa korostetaan hyvin vaatteilla. Siinä missä nämä ovat mustiin pukeutuneita, on Oskarilla (selkeästi äidin ostamia) värikkäitä vaatteita. Oskaria pikkupossuksi nimittelevä kiusaajaporukka on loistava - hyvin pojat ovat tavoittaneet koulukiusaajan olomuodon. Micke (Sami Rikka) on ollut aiemmin Oskarin kaveri, ja koittaa aluksi hieman lientää toisten kiusaamista. Kaveriporukan johtohahmo Jonny (Konsta Lippo) on ärsyttävän hyvä, tosi nilkki (onneksi sille käy huonosti, kiäh, kiäh).

Karkkikauppias Kurt (Jarkko Sarjanen) on kuin sirkustirehtööri - värikäs, ulospäinsuuntautunut, hieman ehkä pelottavakin klovnimaisella tavalla. Erinomainen Anne Niilola on Oskarin juopohko äiti, joka toki tarkoittaa hyvää pojalleen, mutta ei osaa oikein kohdata tämän arkea ja ongelmia. Omatkin yksinäisyyden tunteet käsiteltävinä. Oscarin isäkään (Jarkko Sarjanen) ei osaa olla tueksi pojalleen.

Oskar ja Eli karkkikaupassa, vaikka Eli ei voikaan syödä karkkia. Syö silti, voidakseen vain pahoin myöhemmin. Kaksi yksinäistä reppanaa, jotka ovat löytäneet toisensa. "Tykkäisitsä musta sitten jos mä en olisi tyttö?". Oskar taitaa silti ihastua, ja kyselee opettajaltakin vastauksia mistä tietää kun on rakastunut. Ope Avila (Mikkomarkus Ahtiainen) on hämillään, kun Oskar pohtii jos rakkauden kohde ei olekaan tyttö. Mutta luovii tilanteesta läpi vetoamalla, että se helpottaa kun tulee vanhemmaksi. Niin, helpottaa jos helpottaa. Mikään ei silti auta, nämä lapset kiintyvät toisiinsa, erilaisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi).

Elin miesavustaja Håkan (Kari Kukkonen) on surullisen hahmon ritari. Rakastunut ja epätoivoinen ja valmis aika äärimmäisiinkin tekoihin toisen puolesta. Tulee surku koko tyyppiä.

Paljon upeita pieniä kohtauksia. Lopun uimahallikohtaus on tehty taiten, paljolti ääni- ja valotehosteilla. Ei sillä tavalla superpelottava, mutta dramaattinen. Ja junassa matkaava Oskar ja matka-arkku!! Wau!

Kohtaukset ovat sujuvia ja nopeatempoisia. Mikrofonit hieman vääristävät ääniä ja taas mietin tarvitaanko näinkin pienessä tilassa välttämättä mikkejä? Esityksessä käytetään paljon erilaisia (video)projisointeja, jotka sopivat hyvin tähän. Lavastuksen puut eivät ole mitään perinteisiä koivuja (sitä skandinaavista aspektia ei meille suomalaisille tarvitse niin korostaa) vaan epämääräisiä puita. Karkkikauppa on sirkusmainen ja värikäs; loistava kontrasti muuten ehkä hieman valjumpaan värimaailmaan. Haljummat värit toki sopii tähän kuin nenä päähän. Kauniista valoista siis kiitos Essi Santalalle ja lavastuksesta Lucie Kuropatovalle (joka suunnitellut myös puvut).

Musiikki on tässäkin näytelmässä isossa roolissa, välillä piinaavaa pianomusiikkia ja välillä muuta. Snoopi Siren vastaa ohjauksen ohella musiikkidramaturgiastakin. Toisena ohjaajana Pia Lunkka. Brittiversiossa Olafur Arnalds oli säveltänyt varta vasten esitykseen musiikin ja se olikin hyytävän sopivaa. Tuomas Timosen käännös on sujuvaa (lueskelin brittiversion tekstiä hieman uudelleen, ja hyvin uskollista on!).

Jos missasit tämän keväällä niin hyviä uutisia, sillä esitykset jatkuvat syksyllä (11.9. alkaen). Suosittelen ehdottomasti retkeä Kotkaan ja nauttimaan! Sopii monen ikäisille (teatteri suosittelee K13), meidänkin näytöksessä oli paljon koululaisia. Tekisi itsekin mieli mennä katsomaan uudelleen.

Ystävät Hämärän Jälkeen on sellainen esitys mikä herättää pohtimaan erilaisuutta eri kanteilta, sen hyväksymistä, ulkopuolisuutta, syrjäytyneisyyttä. Olit sitten nuori poika, vampyyri, koulukiusaaja, tai joku muu. Aina joku on ulkopuolinen, ja aina on joku joka käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Bravo Kotkan kaupunginteatteri!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Snoopi Siren
teatterin kuva oma.