Amerikkalainen Dalton Trumbo kirjoitti kirjan Johnny Got His Gun (Sotilaspoika) jo vuonna 1939, ja ohjasi siitä samannimisen elokuvan 1971. Sodanvastainen teos sai inspiraationsa Trumbon lukemasta lehtiartikkelista, joka kertoi kanadalaisesta miehestä, joka oli menettänyt kaikki raajansa 1. maailmansodassa. Raajojen lisäksi sirpalepommi on vienyt myös silmät, suun, korvat ja kielen. Aluksi Joe haluaa tappaa itsensä, mutta muuttaa mielensä ja toivoo kiertävänsä ympäri maan lasivitriinissä, näyttäen ihmisille sodan kauhujen oikeat kasvot. Tätä toivomusta ei tietenkään toteuteta, ja omassa kehossaan vankina oleva poikaparka ajelehtii toden, muistojen ja mielikuvituksensa aallokossa.
Esityksen Joe on maaninen, käy läpi menneisyyttään, suhdetta tyttöystävään, hallusinoi, juo ja juottaa yleisöllekin kuohuviiniä, etsii sormustaan, soittaa kitaraansa, laulaa. Johannes Holopainen on niin mestarillinen roolissaan, että tekee mieli alkaa itkemään silkasta tunteiden myrskystä. Hän tavoittaa Joen piinatun sielun, ja tuskan, ja kaiken sen raivon ja epätoivon. Tästä ei esitys ehkä muutu enää intiimimmäksi. Yleisö otetaan mukaan ja sitä saa tuntea olevansa läsnä, olevansa melkein orgaaninen osa esitystä.
Tämmöinen monipuolinen monologi sopii Holopaiselle paremmin kuin hyvin. Herra pääsee hyödyntämään laajaa osaamistaan eli loistavan näyttelemisen lisäksi soittamista, laulamista ja akrobatiaa lähentyvää fyysistä ilmaisua. Kun saan ruokailuvälineet käsiini, niin ihan kuin sähkövirta menisi lävitseni.
Ja Metallican One! Yksikään biisi ei sopisi tähän esitykseen enää paremmin... Niin ja sen videollahan on pätkiä ko. leffasta.
Now that the war is through with me
I'm waking up, I cannot see
That there is not much left of me
Nothing is real but pain now
I'm waking up, I cannot see
That there is not much left of me
Nothing is real but pain now
...
Darkness imprisoning me
All that I see
Absolute horror
I cannot live
I cannot die
Trapped in myself
Body my holding cell
All that I see
Absolute horror
I cannot live
I cannot die
Trapped in myself
Body my holding cell
Joe on täynnä kimalletta, Joe on raajaton. Tyttöystävä hylkää ja löytää toisen. Yhteiskunta hylkää; "teidän pyyntönne on hylätty". Rotat syövät ruumista. Taustalla erilaisia sotiin liittyviä puheita, mm. Thatcher puhuu Falklandista. Joe morsettaa, pyytää että joku tappaisi hänet. Turhaan.
Sotaa ei käydä demokratian tai isänmaan vuoksi. Kukaan mädäntyvä, haudassa makaava sotilas ei mieti että olipa hienoa kuolla maani vuoksi. Miksi sitä sitten käydään? Erinomaisen hyvä kysymys, johon taas jäimme ilman vastausta.
Lopun dervissimäinen tanssi, laulu, tekoveren ampuminen, pelkissä vihreissä kalsareissa jäi verkkokalvoille pitkäksi ajaksi. Fyysisesti ainakin hirmuisen rankan näköinen suoritus jossa esiintyjän kroppa on kovilla. Vai ottaako tämä sittenkin enemmän mielen päälle. Olen monesti aiemminkin todennut että J. Holopainen on varmaan yksi lahjakkaimpia nuoren polven näyttelijöitä, ja Sotilaspoika saa mut entistä vakuuttuneemmaksi siitä.
Jotenkin tämä esitys iski tiukemmin kuin miljoona volttia. Ja jätti mennessään valtavan ilon että saa nähdä tämmöistä. Vaikka piti sitten matkata Lappeenrantaan asti ja viettää vappuaatto teatterissa. Toivoa sopii että esitys lähtisi kiertämään vaikka pitkin Suomea? Soisin että moni muukin tämän saisi nähdä ja kokea.
Sovituksesta ja ohjauksesta vastaa mestarillisesti Essi Räisänen. Tekstin suomennos on Pentti Saarikosken käsialaa. Taitava valo- ja äänisuunnittelu täydentää Holopaisen sooloilua. Ja hei, saimme kuulla myös Hey Joen! Ja Eldankajärven jään!
Kiitos Lappeenrannan kaupunginteatteri (myös julisteesta). Ja valtavan iso kiitos Johannes Holopaiselle huikeasta esityksestä. Erityiskiitos kun jaksoit rankan illan jälkeen vaihtaa kylpytakissa pari sanaa. Toivottavasti suklaa maistui :-)
Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen, julisteen kuvan otin itse.
Näin esityksen alennetulla ystävänlipulla - kiitos Heini Hyvärinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti