Kansallisbaletin tähtihetkiä / Tampere-talo 25.5.2019

Kansallisbaletin Muumipeikko ja Taikurin hattu jäi välistä kun sitä esitettiin Helsingissä kaksi vuotta sitten keväällä. Joten aivan mainiota että se oli nyt mukana, kun baletti vieraili Tampere-talolla kahden esityksen verran kautensa päätökseksi. Ja aivan mahtavaa ylipäätään kun Kansallisbaletti nähtiin taas Tampereellakin!

50 minuuttin mittainen baletti aloitti illan. Etukäteen mietin miten ihmeessä pulleat muumihahmot taipuvat balettiin. Yllättävän hyvin sanoisin. Tanssillisesti tämä ei ollut mikään ihmeellinen tai vaativa teos, mutta varsinkin katsomossa olleille lapsille oivallinen tutustumismatka baletin saloihin. Pikku Myy (Emilia Števik) oli juurikin sopivan napakka, Nuuskamuikkunen (Giuseppe Martino) eteerisen itämainen ja Nipsu (Ruan Cruíghton) aina ikuinen väliinputoaja.

Muumiperhe oli kokonaisuudessaan kömpelöä sakkia, mutta kummasti Muumimamma (Charlotte Schauman-Mäki) joraa ja jalka nousee. Hahmoilla on muumimaiset kypärät päässä, joten siellä puvun sisällä voisi tanssia kuka hyvänsä. Ja kun ei tässä oikein virtuoottisella tanssillakaan pääse briljeeraamaan. Muumipeikko (Jani Talo) ja Niiskuneiti (Mai Komori) ovat liikuttavia nuoren lempensä pauloissa ja Muumipappa (Linas Kavaliauskas) huitoilee keppinsä kanssa.

Kun Mörkö (Ville Mäki) lipuu estradille sydämessäni läikähtää. Se on aina ollut yksi suosikkihahmoistani Muumilaakson porukasta (ja edes joku jääkiekkohömpötys ei muuta Mörköä mielessäni). Mörkö ei sitten kyllä tanssi, se vain lipuu. Uhkaavasti. Tuomas Kantelisen elokuvamainen musiikki muuttuu iloisen kukikkaasta synkäksi ja mahtipontiseksi. Voi väärinymmärrettyä Mörkö-ressukkaa! Mutta Muumimamma tanssiipa Mörkön kanssa ja antaa tälle sydämen! Mörkö lipuu pois lavalta selvästi onnellisemman näköisempänä. Ihanaa!

Hyvin sensuelli Pantteri (Valeria Quintana) tanssahtelee jazzahtavan musiikin tahdissa. Ja sitten on itse Taikuri (Maksim Tšukarjov), upeassa punaisessa viitassaan ja raitahousuissaan! Hyvin John Williams-mainen musiikki saattelee Taikuria. Onpas maaginen ilmestys. Duetto Pantterin kanssa on varsin viettelevä, nostoja ja heittoja sisältävä. Niin ja se Rubiini (Hanako Matsune) mikä Taikurilta on kateissa, kyllä sekin löytyy. Tästä teoksesta on muuten jätetty Tiuhti ja Viuhti kokonaan pois, siis Rubiinin löytäjät. En tiedä miksi. Niin mutta tässä on sitten joukko kukkasia.

Anna Kontekin lavastus ja projisoinnit loihtivat Muumilaakson lavalle ihan melkein konkreettisesti. Näyttävää. Ja Erika Turusen puvustus on hyvin uskollisen näköistä Tove Janssonin maailmalle.

Ihan hauska ja kiva esitys, mutta vähän tylsä. Koreografi Kenneth Greve taituroi Kansallisbaletin urallaan joukon hienoja juttuja, mutta taiteellisesti Muumipeikko ja Taikurin hattu ei kyllä kuulu niihin. Tanssijoiden taidot jäävät sinne muumipukujen sisään.

Väliajan jälkeen olikin sitten vuorossa joukko lyhyempiä herkkupaloja Kansallisbaletin ohjelmistosta. Omat kohokohtani olivat ilman muuta ne kaksi missä tanssi Atte Kilpinen. Ensin Abigail Sheppardin kanssa huikean upeassa pas de deuxissa Sylviasta. Sylvia oli monellakin tapaa yksi tämän kevään parhaista esityksistä, ja se teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Ja tämä tanssi, siitä aika lopusta, on niin kaunis. Sylvia ja Aminta kohtaavat vuosien jälkeen, ja päätyvät taas haikeaan eroon. Riipaisevan kaunista tanssia ja musiikkia. Vaan on tämä hauskakin, suorastaan hilpeä. Jälleennäkemisen riemu ja ilo, ja sitten kaiho ja sydämen pakahtuminen. Kumpikin tanssija antaa kaikkensa. Pyyhin roskia silmistäni. Upeaa upeaa!

Emrecan Tanışin koreografioima Isra on myös kappale kauneinta tanssia mitä voi olla. Hyvin eri tavalla kuin Sylvia-pätkä. Atte Kilpinen on zombiemainen vahanaama, jota Linda Haakana ja Johan Pakkanen viskovat ja riepottavat miten sattuu. On tämä taas huikeaa nähdä! Kulmikasta ja kaunista tanssia, ja samalla niin sulavaa. Alun videopätkät ovat oudon eroottisia ja muutenkin tässä on sellainen kolmen keskeinen intiimi tunnelma. Ehkä jopa S/M-teemoja? Ja se Aten soolo-osuus lopussa, huimaa! Pari lasta tuntui tykkäävän katsomossa tosi paljon kumisen oloisesta Kilpisestä, ainakin nauruntyrskähdyksistä päätellen.

Toisen näytöksen kuitenkin aloitti hieno joukkokohtaus Greven Lumikuningatar-baletista. Joukko puolialastomia hevimiehiä rummuttavan musiikin säestyksellä. Saunakohtaus. Lapin velhona häärää Nicholas Ziegler ja hänellä on joukko maahisia siinä maanalaisessa saunassa. Tykkäsin! Alkukantaista ja vahvaa. Joukossa oli yksi niin valtava karpaasi, että siinä jäisi moni jätti kakkoseksi. Tartteekin ottaa selvää kuka se oli!

Pas de deux baletista Anna Karenina (tanssijoina Tiina Myllymäki ja Michal Krčmář) oli ehkä hieman vaisu esitys, vaikkakin esitti kreivi Vronskin ja Anna Kareninan intohimoa. Teknisesti hienoa tanssia, mutta ei nyt lähtenyt lentoon upean Sylvian jälkeen mitenkään päin. Isran jälkeen lavalla piipahti uudelleen Michal Krčmář, vetämässä hyvin pienen pätkän Gopak, Ostrapin variaatio baletista Taras Bulba. Ukrainalaiseen kansantanssiin pohjautuvaa. Huh mitä hyppyjä - komeaa katsottavaa! Tätä oli kyllä katsonut enemmänkin kuin tämän lyhyen väläyksen.

Illan päätti katkelma Prinsessa Ruususesta, päätähtenään Aurora (Eun-Ji Ha) ja tämän ulkomaalaisten prinssien kosiolaumansa. Ihan kivaa katsottavaa, mutta ei nyt saanut sydäntäni sykkimään lainkaan kiivaammin. Kaunista ja klassista, mutta ei sykähdyttävää. Upeat puvut!

Kokonaisuutena hieman vaihtelevantasoinen parituntinen. Tällä kertaa nämä modernimmat jutut veivät pisimmän korren, ja "klassikot" eivät olleet niin inspiroivia. Mutta ihana oli nähdä monia suosikkitanssijoitaan lavalla, ja saada hyvä tanssikausi päätökseen näin! Kiitos Kansallisbaletti vierailusta - ja hyvää kesää tanssijoille ja henkilökunnalle!


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalevalanmaa / Kansallisbaletti 14.11.2017

Näitä Suomi 100-juhlavuoden esityksiä on jo niiiiiin nähty, mutta kyllä mä oikeastaan olen kaikista näkemistäni tykännyt. En ole sillä tavalla niin ronkeli. Mutta tarttee sanoa että tämä Kenneth Greven massiivinen kiitos ja kunnianosoitus satavuotiaalle Suomelle eli Kalevalanmaa on kyllä sieltä parhaasta päästä, ellei ihan jopa paras juhlavuoden spektaakkeli. Esitys mikä ihan jokaisen suomalaisen tulisi nähdä. Suuria tunteita, parhaat mahdolliset esiintyjät ja hirveän hienoa tarinankerrontaa. Mitä sitä voisi ihminen muuta toivoa?

Mukaan on tanssijoiden, Nick Daviesin johtaman oopperan orkesterin & kuoron lisäksi valjastettu muutamia oman alansa huippuja, myös kansainvälisellä mittapuulla. Kimmo Pohjonen haitarissa ja Värttinä laulu- ja kantelehommissa, Mikki Kunttu lavastuksen, valaistuksen ja projisointien suunnittelijana sekä Erika Turunen puvustustaikurina. Musiikki on hykerryttävä ja nostalginen potpuri kaikkea mahdollista, ja säveltäjä Tuomas Kantelinen on toiminut neuvonantajana musiikillisissa asioissa. Huipputiimi siis. Mutta on sitä ennenkin menty metsään, vaikka olisi millaisia mestareita tekemässä. Nyt ei mennä, kaikkea muuta.

Odotukset olivat korkealla, ja kyllä niihin vastattiinkin. Ensimmäinen näytös sukelsi heti syviin vesiin. Suuria ja pakahduttavia tunteita ja kurkkuani kuristi monessa kohtaa. Ja itkuhan se silmiin tuli, jo paljon ennen sotakohtauksia. Kun homma toimii, se toimii. Satuin esitykseen, jossa pääroolit miestanssijoilla oli miehitetty kotimaisilla suosikeillani: Samuli Poutanen Väinämöisenä, Jani Talo Lemminkäisenä ja Frans Valkama Ilmarisena. Kaikki kolme virtuoosimaisia ja upeita tanssijoita. Ja ne Poutasen ihmeelliset kierrehypyt!!

Kalevalanmaa ei kerro ainoastaan Kalevalasta, vaikka ei sen tunteminen ainakaan pääpiirteissään varmaan haittaa tee. Vaan se kertoo meistä suomalaisista, jotka tätä Kalevalanmaata asustamme - ja olemme asuttaneet jo tuhansia vuosia. Matkalle meidät johdattavat kiistelevät vahtimestari (Teemu Tainio) ja näyttämömies (Jouka Valkama). Että niinkun ollaanko me samanlaisia vai erilaisia? Yleisökin saa osallistua, kun herrat tenttaavat kellä on mökki ja kuka on käynyt Kanarialla. Makkaraa ja kossua olen sentään minäkin nauttinut. Kaukaa menneestä, tarkemmin ottaen 11000 vuoden takaa, lähdetään liikkelle. Historian ja myyttien alkuhämärästä. Kun jää ja lumi peitti maan.

Keskeltä tätä kuuluu alkukantainen valittava ääni, joka tulee haitarista. Uljas soturi heiluu miekkoineen ja hienoine nahkaruutuhousuineen (jotka tuovat mieleeni jotenkin kalansuomut!), kas Väinämöinenhän se siinä! Kalevalan henkilöt heräävät esiin, Aino (Linda Haakana) ja tämän varjo (Valeria Quintana) tanssivat kauniisti, ja sitten nähdään lavalla lauma upeita hirviäkin! Hyytävän upea Pohjan akka Louhi (Rebecca King) ja tämän mustanpuhuvat tyttäret ovat kuin karanneita gootti-fetisistien bileistä. Tyrmäävää!

Ensimmäisen näytöksen aikana näemme Kalevan ja Pohjan väkeä, upeita joukkokohtauksia, värikkäitä pukuja, kuulemme kauniisti soivaa kuoroa (ja erityisesti ihastelen naiskuorolaisten järvimaisemamekkoja!), yhdessä ja erikseen. On maamme valistajia Runebergiä, Snellmania ja Lönnrotia - ja Minna Canth naisliikkeensä kanssa. Värttinä laulaa, haitari soi, Nälkämaan laulut ja Narvan marssit ja itselle hieman vieraampaa klassista mm. Klamilta ja Madetojalta. Hurjan hieno kirvestanssi miesporukalla - nyt rakennetaan maata! Ja tukkilaiset!

Mukaan on poimittu myös viittauksia kultakauden taiteilijoihin, Simbergin Haavoittunut enkeli ja Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti vilahtavat lavalla. Mutta sitten päästään sotakuvauksiin ja kyynelkanavani aukeavat totaalisesti. Rumpalit nousevat orkesterimontusta kuin juoksuhaudasta, marssittamaan manttelipukuiset miehet lavalle. Upeat, upeat koreografiat. Ja sitten se tulee: punainen (Atte Kilpinen) ja valkoinen (Ilja Bolotov) sotilas kohtaavat henkeäsalpaavan kauniissa, koskettavassa ja selkäpiitä karmivassa duetossa. Sydämeni nyrjähtää sijoiltaan.

Kaiken taustalla jatkuvalla syötöllä Louhi koottaa viekoitella ihmisiä hunningolle, mutta onneksi pieni pirtsakka Sisu (Arne Estlander) auttaa ja pelastaa monessa kohtaa! Upeita Tuonelan joutsenia nähdään myös tummanpuhuva parvi häikäisevän kauniine pukuineen.

Sen verran tunteet ovat pinnassa että väliaika tulee loistavaan saumaan. On aikaa rauhoittua ja koota itsensä. Miten voi esitys vaikuttaa näin vahvasti? Toivon että toinen näytös olisi kevyempi, ja taas toiveitani kuullaan. Nyt sitten lähdetään jälleenrakentamaan Suomea. On rintamamamiestalon rakennustalkoita, lavatanssia ja kaikenlaista hilipatihippaata. Aivan hulvatonta ja hienoa menoa. Kukkamekkoja ja portsarien taskumatteja. Satumaata ja Onnen maata, haitaria ja kesäiltoja. Polkkaa, tangoa ja Rotestilaulua. Yleisökin pääsee laulamaan, ja kyllä me lauletaankin! Suominostalgia on nyt huipussaan. Tässä esityksessä ei pönötetä!

Mutta sitten on myös se kolikon kääntöpuoli. Maaseudun autioituminen, teollistuminen Aalto-jakkaroiden valmistuksineen, Chydeniuksen koskettava Laulu siirtotyöläisestä, laudat ovien edessä. Onneksi on luvassa lisää iloistakin menoa, tottakai Sibeliuksen Karelia-sarjan Alla Marcian tahdissa: Vappubileet! Marimekko! Urheilumenestykset! Tom of Finland! Pessi ja Illusia! Lauma Kekkosia!

Katsoja ei meinaa perässä pysyä, ja kaikkia tyyppejä ei kerkeä edes tunnistamaan kun uusia pukkaa lavalle. Hellyyttävää ja hymyilyttävää. Silti siellä taustalla vaanii se kaamea Louhi, naruista ohjaillen kännyköihinsä liimautuneita suomalaisia.

Valitettavasti esityksen loppuhuipennuksen keskeyttää pieni tekninen kaapelivika, mutta ongelmat on tehty ratkottaviksi ja pian esitys jatkuu. Kunhan ensin itse maestro Greve ja talon viestintäjohtaja Liisa Riekki käyvät lavalla pyytämässä keskeytystä anteeksi. Tässä vaiheessa yleisö seisoisi vaikka päällään mikäli Kenneth sitä oivaltaisi pyytää. Sen verran hienosti tämä on temmannut kaikki mukaansa.

Greve vastaa Kalevalanmaan koreografiasta, ja teoksen ideointiin on käytetty useita vuosia ja paljon avustavia ihmisiä. Dramaturgia on merkattu Greven ja Pirjo Toikan nimiin. Lopputulos on upea sulatusuuni; menoa ja meininkiä, mutta kyllä välillä on seesteisiäkin hetkiä. Katsoja kerkeää hieman hengähtämään ennenkuin Väinämöinen joukkoineen tempaa taas mukaan tanssiinsa.

Kimmo Pohjosen monipuoliset haitaristaan loihtimat äänet ovat jo oma taiteenlajinsa, ja sopivat tähän kokonaisuuteen täydellisesti. Upeasti laulava ja hienosti eri rooleihinsa eläytyvä oopperakuoro saa myös bonusmaininnan. Päähenkilönä koko tarinan halki kulkee upeasti tanssiva Linda Haakana Ainon roolissa, läpi eri tapahtumien, välillä sivustakatsojana, välillä enemmän osallistuen. Vaatteet ehtivät vaihtumaan reissussa moneen kertaan, aina tyylikkäinä kuitenkin. Lavastuksessa käytettiin paljon liikkuvia palkkeja, joista saatiin loihdittua vaikka mitä. Ja toki hienoja projisointeja. Kuorolaiset ja kaikki oli integroitu upeasti esitykseen mukaan, esimerkkinä riemastuttavat tangolaulannat! Valot nyt olivat kaikinpuolin huikaisevat, mutta erityisesti siinä punaisen ja valkoisen sotilaan duetossa kahden erivärisen spottivalon käyttäminen oli koskettava. Miten ne rajasivat nämä kaksi epätoivoista pieneen tilaan.

Tunteisiin vetoavaa ja pateettista. Kyllä, roppakaupalla. Joku voisi jo sanoa että liikaakin. Mutta myös aivan mahdottoman hienoa ja kaunista ja (lisää tähän vapaavalintaisia ylisanoja pari lisää). Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin on ympätty mukaan, mutta ei tämä pelkästään nostalgiaöverissä piehtaroi. Muitakin nykyajan menoa suomivia kommentteja nähdään, sen kännykkäsidonnaisuutemme lisäksi. Käsiohjelma kannattaa hankkia myös, koska siitä löytyy mm. musiikkilistaus sekä pieni historiakatsauskin (esityksen teemoihin) kolmella kotimaisella. Lisäksi jokaista esitystä ennen lipunhankkineet pääsevät pienelle pikakierrokselle esityksen maisemiin, kannattaa olla hyvissä ajoin paikalla jonottamassa.

Kaikille niille jotka eivät paikan päälle pääse (vaikka se suositeltavaa olisikin, esityksiä on aina 9.2.2018 asti) niin Kalevalanmaa on mahdollista nähdä Yle Areenalta suorana nyt lauantaina 18.11. (lähetys alkaa jo 18.50) tai myöhemmin tallenteena Stage24-palvelussa. Ja meille ketkä sen pääsimme katsomaan livenä, uudelleenfiilisteltäväksi.

Vaikka Kansallisbaletti saakin varmaan hienon ja pätevän uuden johtajan Madeleine Onnesta, niin kova ikävä Kenneth Greveä tulee. Lämmin kiitos näistä vuosista.


Kuvien copyright Mirka Kleemola
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Liisa Ihmemaassa / Kansallisbaletti 13.10.2016

Jorma Elon koreografioima balettiversio Lewis Carrollin klassikosta Liisa Ihmemaassa oli kyllä kaikin puolin näyttävä kokemus. Oli kauniita valoja ja pukuja, hienoja tanssikuvioita, näppäriä efektejä, ja tottakai taitavia tanssijoita. Mutta silti jotain jäi puuttumaan. Esitys ei siis ollut niin hieno kuin olisi voinut olla. Hakiessani takkia naulakolla tapasin tutun jonossa. Olin vaisun varovainen sanomaan juuta enkä jaata. Mutta hänpä oli hyvin samoissa aatoksissa.

Sillä eihän mielikuvitusrikkaampaa teosta enää voi ollakaan! Tottakai kun alkuteos perustuu kielelliselle iloittelulle ja nerokkaalle sanankäytölle, niin sen muuntaminen kokoillan balettiesitykseksi on vähintäänkin haasteellista. Mutta ei mahdotonta suinkaan, koska olen nähnyt siitä tehdyn todella toimivan balettiesityksen. Se koreografi Christopher Wheeldonin teos on muuten mahdollista katsoa myös vaikka kirjastosta DVD:llä.

Tanssijathan ovat ihan parasta A-luokkaa. Herkkä ja ihastuttava Eun-Ji Ha oli Liisana todella kauniisti tanssiva. Välillä kujeilevä, välillä hämmentynyt, välillä vain lumoutunut kaikesta. Valkoisena Ritarina tanssi Michal Krčmář - joka on aina myös loistava. Hysteerisen, jopa neuroottisen energisenä Valkoisena Kanina Xiaoyu He ja Hatuntekijänä Samuli Poutanen. Mun ikisuosikki Atte Kilpinen oli sekä laiskanpulskea Murmeli sekä hilpeä Ville-Sisilisko :-) Porukkaa lavalla nähtiin kymmeniä ja kymmeniä - ja kyllä sillä sakilla joukkokohtaukset toimivat.

Kahden ja puolen tunnin aikana nähdään monia näyttäviä (niin tanssillisesti kuin visuaalisestikin) juttuja. Tietenkin Hullun Hatuntekijän teekutsut (ihanaa iloittelua kahviastiaston kanssa), ja kukkien tanssi ja sienen päällä pötköttelevä Yökorento (Lucie Rákosníková) valtavine vesipiippuineen. On siilien ja flamingojen krokettipeli, kipakka Punainen Kuningatar (Rebecca King) nöyrine hoveineen. Ja alati häntä seuraava Pyöveli (Ville Mäki). Pelikorttisotilaat shakkipelikuvioineen, ja ihanat kolme puutarhuria (Ruan Crighton, Florian Modan ja Eemu Äikiö), jotka nykivin tanssiliikkein koittavat maalata ruusuja punaisiksi. Ennenkaikkea ne ujot pikkuiset siilit veivät sydämeni!

Hatuntekijän ja Liisan yhteistanssi oli kaunista katsottavaa, samoin Liisan duetot sekä Valkoisen Ritarin että oman veljensä (Frans Valkama) kanssa. Tarinaan oli kyllä sekoitettu kaikkea "omaa", tai onko Liisa Ihmemaassa jo niin yleismaailmallinen teos, että harva enää muutenkaan muistaa mikä on Carrollin omaa kädenjälkeä ja mikä lisätty Disneyn studioilla tai Tim Burtonin leffaversiossa tai tai tai? Ei sillä sinällään kai ole väliäkään, kunhan tarina toimii. Nyt tosin se semmoinen punainen lanka tuntui hetkittäin olevan hukassa. Mutta haittaako sekään jos katsojat viihtyvät?

Baletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve on mielestäni erinomaisesti onnistunut houkuttelemaan viime vuosien upeilla satubaleteillaan myös uusia katsojia mukaan. Katsojia jotka palaavat haltioituneina vuodesta toiseen takaisin. Hienoa! Greven saappaat tulevat olemaan kyllä todella suuret täyttää.

Musiikki oli monipuolista. On Bachia, Händeliä, Haydniä, Griegiä, Berliozia, van Weberiä... Monta mun suosikkiteosta, esim. osia Händelin Vesimusiikista. Eli tykkäsin musiikista, mutta en välttämättä tämän baletin taustalla. Hieman sekavaa. Ja kappaleiden välissä oli välillä pitkiäkin taukoja, joiden aikana tanssi saattoi jatkua. Ja saattoi myös kuulua kulissien vaihtamisesta kovia ääniä.

Robert Perdziola oli loihtinut hyvin näyttävät puvustukset tiiminsä kanssa, sekä myös lavastuksen. Ihan kaunista, mutta sellainen koko sen Ihmemaan maagisuus jäi hieman puuttumaan. Irvikissa oli vain nousevia ja laskevia "pahvisia" kissanpäitä ja sitten oli pahvinen lohikäärme, joka syöksee hieman kipunaa. Toisaalta paljon pieniä yksityskohtia bongattavaksi; leijailevia tavaroita, liukuvia ovia, pienentyvää maisemaa... Liisan lapsuudenkoti on kaunis, vauras maalaiskartanomainen. Esiripussa oli myös kaunis maisemamaalaus. Ja talon seinällä oleva maalaus, johon Valkoinen Kani ilmaantuu, jee! Puvuissa oli korttipelimäisyyttä, siis esimerkiksi kuninkaalliset näyttivät juuri niiltä "perinteisiltä" korttipakan hahmoilta. Liisan omat asut olivat mallia valkoinen yöpuku.

Ja Mikki Kuntun valaistus ja projisoinnit ovat aina todella upeat, niin nytkin. Kun seinät alkavat "värähtelemään", niin katsoja uppoutuu illuusioon kyllä hienosti. Jotenkin nämä taustakankaat ja kuvitukset ovat velkaa jollekin 1900-luvun alun satukuvittajalle. Theodor Kittelsen tai Rudolf Koivu tulisivat lähinnä mieleen, ehkä joku muukin jonka nimeä en nyt muista.

Liisa Ihmemaassa on myös mahdollista katsoa suorana verkossa 29.10. ja tallenteena sitten myöhemmin Kansallisbaletin Stage24-sivuilla. Kannattaa ehdottomasti!

Periaatteessa siis ihan toimiva koko perheen baletti, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan samanlainen napakymppi kuin esimerkiksi Pieni Vedenneito, Lumikuningatar tai Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas.


Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pieni merenneito / Kansallisbaletti 14.4.2016

Tämä Kenneth Greven versio H.C. Andersenin vanhasta klassikkosadusta on visuaalisesti tyrmäävä. Ja eipä ole ennen tullut pidettyä 3D-laseja muualla kun leffateatterissa! Tuomas Kantelinen on säveltänyt musiikin tähän Pieni merenneito -balettiin, kuten Greven edelliseenkin menestysbalettiin Lumikuningattareen. Minkäköhän Andersenin sadun herrat seuraavaksi työstävät baletiksi? Onhan niissä mistä valita. Kun vielä Erika Turunen jatkaa näyttävien pukujen suunnittelua, niin menestysresepti on taattu.

On niin pitkä aika siitä kun viimeksi olen Andersenin satuja lukenut, joten Pienen merenneidonkin tarina oli hieman hämärä. Kyllä se sitten palautui mieleeni kun tätä esitystä katseli. Surullinenhan se oli. Siinä ei kyllä ole mitään kummaa, koska varmaan suurin osa Andersenin saduista on surullisia ja ahdistavia ja pelottaviakin...

Tässä kuitenkin kaunis merenneito ja komea prinssi kohtaavat ja rakastuvat, kun prinssi putoaa mereen. Mutta koska yhteiselo meressä ei onnistu, päättää merenneito turvautua noidan taikoihin ja vaihtaa pyrstönsä jalkoihin. Vastineeksi hän menettää laulu- ja puhekykynsä, eikä voi koskaan kertoa prinssille rakkaudestaan. Valitettavasti prinssi alkuhuuman jälkeen rakastuukin prinsessaan ja unohtaa merenneidon (koska prinsessa nyysii toisen taikajuomapullon, sen minkä avulla saa upeat tanssinlahjat). Merenneidon sisaret päättävät hakea siskonsa kotiin, ja joutuvat taas pyytämään apua noidalta. Prinssin surmaaminen on ainoa keino, joten tuumasta toimeen. Valitettavasti veitsen tielle osuukin merenneito - mutta hän kuolee kuitenkin onnellisena, koska pelasti rakkaansa. (Onhan tämä näin kerrottuna aika kliseinen, mutta oli se nähtynä oikeasti kaunis ja koskettava tarina).

Kiva että esityksessä on mukana kertoja, joka aina vähän valistaa katsojia missä mennään (ja joka neuvoo myös millonka taikalasit pitää ottaa käyttöön!). On mielenkiintoista, että Andersenin oma elämäntarina on nivottu tarinaan mukaan. Hän olisi halunnut tanssijaksi, mutta päätyi kirjailijaksi. Hänen oma elämänsä ja varsinkin juuri koettu sydänsuru (rakastettunsa menikin naimisiin toisen kanssa) heijastui Pienen merenneidon tarinaan.

Minusta tämän Andersen-tason lisääminen on aikuiskatsojallekin kiinnostavaa. Oli myös kivaa bongailla viitteitä muihin Andersenin satuihin (Pieni tulitikkutyttö, Ruma ankanpoikanen, ja sitten joukko tinasotilaita, oliko ne sadusta Vakaa tinasotamies?, ja sitten se Prinsessa kenen patjan alla oli herne). Ja se miten Andersenikin turvautuu noidan taikoihin - hän on valmis luopumaan kirjoittamistaidoistaan, jos saisi tilalle kyvyn tanssia. Valitettavasti vaan taikajuomapullo joutuu vääriin käsiin, eikä tule Andersenista tanssijaa. Ehkä se onkin meidän nykyihmisten onni, saamme nauttia hänen saduistaan tänä päivänäkin. Mitä meille olisi jäänyt, jos hänestä olisi tullut tanssija?

Upeiden, upeiden Turusen pukujen lisäksi tässä on myös todella hieno ja näyttävä lavastus (a'la takis). Hienoja taulunkehyksiä Andersenin työhuoneessa, ja sitten ne vedenalaismaisemat, ooh!! Hienosti myös hyödynnetään nousevaa lavaa siinä merikohtauksessa, kun prinssi siis putoaa laiturilta ja miten hän vajoaa alas. Hukkuneiden merimiesten valtakunta noitineen on karmaisevan hieno ja vähän ehkä pelottavakin. Katkenneita laivan mastoja ja laivoja ja rullaluistelevia merimiehiä! Ja se nuori noita (Ofelia Hanttu) karmaisevan pitkine sormineen! Oli kyllä hieno!!

Ja paljon projisointeja (Jouka Valkaman käsialaa), joista osa todellakin katsottiin 3D-laseilla. Kilpikonnat, hait ja kalat uivat projisoinneissa, ja mitä hienoimmat merenelävät (mm. upeat meduusat) sitten roikkuivat katossa. Ja osa olioista tietenkin tanssi, kuten mustekala ja meritähti, ja merenneidot. Hitsi miten niiden puvut olivat häikäisevät.

Eun-Ji Ha osui mun esitykseen tanssimaan pääosaa, ja on kyllä ihastuttavan herkkä ja kaunis. Niin merenneitona kuin vettä kaipaavana neitona maan pinnalla. Ja miten hän ilmentää merenneidon kaipuuta ja jalkojen kipua. Kävely sattuu, mutta prinssin tyly kohtalo vielä enemmän. Ilja Bolotov on prinssi, ja upeasti hänkin tanssii. Kaksikon duetot ovat silmiä hiveleviä. Meren alla tanssi on sensuellia ja viipyilevää. Joukkokohtauksetkin ovat hienoja, niin meressä tapahtuvat kuin vaikkapa isot kihlajaistanssiaisetkin. Rebecca King tanssii uhkaavana aikuis-noitana. Ja Eemu Äikiö on Andersen. Tässä on mukana kymmeniä tanssijoita ja tosi paljon lapsiakin.

Joku kyynikko (kuten Hesarin kriitikko) voisi sanoa että tässä on kaikkea vähän liikaa. Mutta minä en sano. Ei mua ainakaan kaiken runsaus häirinnyt, päinvastoin. Kaikki aistit saivat ravintoa ja itse nautin tästä yltäkylläisyydestä. Tänä päivänä ankeita uutisia tursuaa joka tuutista, joten aikuisillekin tekee ihan hyvää heittäytyä satumaailmaan ihan täysillä.

Varmaan paikastani johtuen (ekalla parvella, ihan reunimmainen paikka oikealla, eli tavallaan melkein jo orkesterin päällä) orkesteri kuulosti vähän vaisulta hetkittäin. Akustiikka ei varmaan paras sijainti. Muuten se oli kyllä hyvä paikka, koska näki orkesterin ja tanssijoiden kasvotkin. Muuten musiikki sopi hyvin esitykseen, välillä voimakkaampia kohtia (paljon vaskia ja lyömäsoittimia), välillä seesteisempää ja kauniimpaa (jousipainotteisempaa).

Mun vieressä sattui istumaan yhden esiintyjän äiti (juurikin ihanan pienen noidan), ja hänen kanssaan tuli juteltua paljonkin baletista ja kaikesta mahdollisesta. Tosi antoisaa!

Nyt on onneksi kaikilla mahdollisuus nähdä ja kokea tämä baletti, ja vieläpä "ykkösmiehityksellä", kun Yle taltioi esityksen. Suorana lähetyksenä verkossa Ylen sivuilla ja Oopperan omilla Stage24-sivuilla, ja sitten se jää nähtäville kummallekin sivulle, jos ei suorana katsominen onnistu. Suosittelen lämpimästi!! Itse aion ainakin katsoa, ihan vaan kun oli niin hieno, ja sitten myös miltä se näyttää toisten tanssijoiden kanssa. Tiina Myllymäki merenneitona ja Michal Krčmář prinssinä!



Valokuvien copyright Sakari Viika
paitsi kuva orkesterimontusta oma
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Liikkeen legendat / Kansallisbaletti 17.3.2016

Koska olen itse täysin tanssinoviisi, niin on hyvä ottaa asiantuntevampi kaveri mukaan esitykseen. Kiitos siis Salla taas seurasta ja kommentoinnista! Viime torstaina oli vuorossa Kansallisbaletissa hieno neljän lyhyemmän esityksen Liikkeen legendat.

Ilta alkoi videon katselulla. Hauskaa olikin seurata kuinka tanssijat poistuivat oopperatalolta esiintymään pitkin kaupunkia. Metrossa, metroasemilla, turuilla ja toreilla. Väliin on leikattu tanssijoiden mietteitä harjoituksista ja teoksesta. Tämmöistä olisi kiva katsella kaikista esityksistä :-)

Ensimmäisenä illan ohjelmistossa oli Alexander Ekmanin Episode 31, joka on tehty alunperin 2011. Mukana 24 tanssijaa. Aluksi mies kävelee lavan edustalla loputtoman hitaasti eteenpäin, esirippu noudee ja lavalla alkaa tapahtua. Mustavalkoisiin pukeutuneet tanssijat tekevät kaikenlaisia kuvioita, yhdessä, erikseen, pienissä ryhmissä. jumputtava musiikki taustalla. Lattialla on sellaisia isoja mattoja tai kankaita, joita esiintyjät sitten siirtelevät itse, erilaisiksi kuvioiksi ja alustoiksi. Tässä ei myöskään olla hiljaa, vaan tanssijoista lähtee erilaisia ääniä ja sanoja ja huutoja. Yhden dueton taustalla kuullaan englanninkielinen runo. Olihan tässä menoa ja meininkiä, mutta lopputulos oli ehkä hieman sekava. Sellaisia yksittäisiä kauniita juttuja. Vajaa puolituntinen oli pituutta. Niin ja tässä oli mukana yksi mun suosikkini nuorisoryhmästä eli Atte Kilpinen.

Väliajan jälkeen lyhyt Little Monsters, jonka koreografia ja valot olivat Demis Volpin käsialaa. Musiikkina oli Elvistä ja (tanssija)parin suhdetta käytiin tässä läpi kolmen kappaleen tunnelmissa. Siis ensin tavataan ja soi Love Me Tender. Sitten I Want You, I Need You, I Love You kun suhde syvenee ja muuttuu intiimimmäksi. Ja lopulta eron koittaessa Are You Lonesome Tonight? Tanssijoilla oli ihonväriset trikoot (naisella) ja siniset sortsit, kauemmas näytti siis että olisivat olleet muuten alasti. Tanssijoina oli Iga Krata ja Ruan Crighton. Pienimuotoinen, herkkä ja söpö. Pari on paljon aikaa lähekkäin, liki kietoutuneena toisiinsa.

Pienen paussin jälkeen vuorossa puolituntinen Carolyn Carlsonin (koreografia, lavastus, puvustus ja valaistus) parissa. If To Leave Is To Remember -teoksen teemoina oli lähteminen. Kansallisoopperan jousikvartetto soitti orkesterimontussa (tosi pienen näkösiä ne siellä suuressa tilassa olivatkin!) Philip Glassin kaunista musiikkia. Tässä oli erilaisia pieniä kohtauksia, osa tapahtui lineaarisesti, osa yhtä aikaa. Naiset lähtivät ja miehet kurottivat perään. Välillä hiljaisia hetkiä. Tästä jäi mieleen muutamia kohtauksia, kuten naisen putoaminen pöydältä, ja aina oli mies ottamassa kiinni. Joukosta erottui muutama suosikkini, kuten Jani Talo ja Michal Krčmář. Tässä oli myös jännät valot; katosta nousi ja laskeutui sellaisia pystykkäisiä loisteputkia. Ja sellainen punainen kehikko, joka laskeutui taivaasta. Sitten yksi tanssija puhuu; vedestä, munasolujen ja siittiöiden yhteenmenosta ja sen jälkeisestä jakautumisesta. Mielenkiintoista.

Ennen viimeistä juttua oli taas kunnollinen väliaika.

Illan pääteoksena oli, ainakin itselle, Jorma Uotisen jo 2005 Tanskan kuninkaalliselle baletille koreografioima Jord. Musiikkina kuultiin Apocalyptican maanista (no välillä toki rauhallisempaakin) sellovoittoista musiikkia.

Kyllä oli tajunnanräjäyttävä esitys! Mikki Kunttu on suunnitellut upeat, upean valoshow'n. Oli strobovaloa, oli sellaisia sädekimppuja. HUIKEAT olivat siis valot. Erika Turusen punaiset kiltit tanssijoilla tekivät myös vaikutuksen. Ne sointuivat hienosti hiekkaan. Punaisen "hiekan" joukossa nämä 12 miestä tanssivat vajaan puolituntisen. Niissä pelkissä kilteissään (ja vilahti siellä alla punaiset alushousutkin, ettei ne ihan aidot kiltit olleet). Tanssijat, joka iikka, olivat tosi hienoja. Tässä oli duettoja ja sooloja ja kolmen hengen ryhmäkuvioitakin. Muut kun olivat estradilla, niin toiset istuivat hiekkakasan reunoilla. Ja sitten kaikki yhdessä. Väkevää, alkukantaista. Välillä tuli mieleen hiekassa mönkivät ötökät, kun miehet möyrivät hiekassa. Tässä oli sellaista leikkisyyttä ja alkuvoimaa. Kaunista ja vahvaa. Iso kiitos Jorma Uotinen ja koko huipputiimi!

Erinomaisen hieno ilta. Sallakin oli iloinen, kun nyt näki kolmannen parven piippuhyllyltä hienot Kuntun valot, koska tiistaina kun oli permannolla, niin ei ne lattiaan heijastuneet näkyneet. Ja hyvää tanssia jaksaa nyt katsoa uudelleen ja uudelleen...

Ai niin, Jord on muuten ilmaiseksi katsottavissa!! Siinä alussa on kiinnostavaa keskustelua, missä mm. Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve kertoo miten se "hiekka" eli muovikuulat menivät joka paikkaan, kun itse tanssi sitä aikoinaan Tanskassa...


Valokuvien copyright  Sakari Viika