Yövieraat-teatterin Alasatalon salin nurkassa oli kolmehenkiselle näyttelijäjoukolle ja kolmehenkiselle kuorolle dramatisoitu (Hurmeen Juhan käsialaa) pieni tarina kahdesta sisaruksesta ja suutarista. Pikkutyttö Viikka toimii leppoisan suutari Soleniuksen apulaisena ja samalla muistelee kuollutta pikkusiskoaan. Mukana on myös eloisa (välillä hyvinkin eloisa!) kissimirri. Solenius (Juha Hurme) naputtelee naskalia ja kertoilee Viikalle tarinoita. Viikka suree siskoaan, joka ilmantuukin tanssimaan muistoihin. Kuplivan iloinen Aksa-sisko kertoilee tarinoita taivaasta ja ainakin tälle katsojalle tulee mieleen että jos taivaassa on noin hauskaa, niin ei haittaisi kuolla vaikka huomenissa.
Aksa saa energiallaan rauhallisemman Viikankin innostumaan ja tytöt kirmailevat ja kikattavat. Lopulta Aksa poistuu ja Viikka toteaa: Sinne meni sisar. Mutta jotenkin tulee sellainen lämmin olo katsojalle, ja ehkä Viikankin ikävä helpotti kun näki miten iloinen siskonsa oli. Tyttöjä esittävät Onerva Kärkkäinen ja Taru Huokkola eläytyivät lapsirooleihinsa täysillä. Raikkaita ja ihastuttavia ja herkkiä. Suutari Solenius häipyy taustalle kun tytöt valtaavat lavan.
Kreikkalaiseen tapaan kuoro kommentoi ja vie tarinaa eteenpäin. Kolmikon Petra Poutanen, Hanna Rajakangas ja Ida Sofia Fleming äänet soivat kauniisti yhteen, ja Petra Poutasen säveltämä musiikki toimii upeasti luonnon helmassa. Lopussa oli tooooodella pitkä biisi, mikä kesti ja jatkui, mutta sopi kyllä hyvin. Tiedänkö kaiken vai tiedänkö mitään? kysyy kuoro, ja sitä sopii pohtia.
Hieman hämmentävä kokemus tämä oli, mutta tenhoava kyllä. Tässä ei erityisesti tapahtunut mitään, mutta silti tapahtui. Pidin erityisesti kuoron osuudesta ja musiikista. En tiedä syvensikö tämä omaa Volter Kilpi-tietämystäni, mutta ehkä hieman. Tämmöinen pieni tarina mitä ehkä Alastalon salin nurkassa tapahtui suurempien asioiden rinnalla.
Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti