Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nokian Etunäyttämö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nokian Etunäyttämö. Näytä kaikki tekstit

tiistai 27. helmikuuta 2024

Matias ja Anni / Etunäyttämö 25.2.2024

Ensimmäinen ajatus jo väliajalla on: miten en ole koskaan kuullutkaan nokialaisista Matias ja Anni Starkista? Olen asunut Nokialla jo parikymmentä vuotta enkä edes tämän vertaa ole paikallishistoriaan perehtynyt. Sitten saan hieman lohtua käsiohjelmasta: jos niinkin fiksu ja sivistynyt (ja vieläpä nokialainen) mies kuin Matti Kuusela (toimittaja ja esityksen käsikirjoittaja) ei ollut heistä kuullut kuin vasta muutamia vuosia sitten, niin ehkei tietämättömyyteni niin kamala synti sitten olekaan. Isoin kiitokseni hänelle ja koko Etunäyttämön porukalle ensinnäkin tämän aukon paikkaamisesta sivistyksessäni, ja toisekseen tavattoman hienon näytelmän tekemisestä!

Sillä sitä tämä Matias ja Anni kyllä oli, kelpo teatteria joka mittapuulla! Jo pelkkä tarina on kiinnostava: miten monitaitoinen pariskunta oli ja mitä kaikkea he saivat aikaan! Kuusela kirjoittaa heistä suurella lämmöllä ja rakastavasti, samalla tuoden näitä saavutuksia esille. Tämä ei ole ainoastaan pariskunnan tarina mutta myös ajankuvaa ja Nokian historiaa. On hämmentävää päästä hieman kurkistamaan, vaikkakin näytelmäkirjailijan mielikuvituksen siivittämänä, mitä kaikkea erityisesti Matiaksen päähän mahtui. Tähtitiedettä, teosofiaa, eri kojeiden rakentelua, aktiivista kirjoittamista mitä moninaisimmista aiheista. Mieshän on ollut ihan renessanssiajan yleisnero joka tuntui osaavan vähän kaikkea - ja sen lisäksi oli edistyksellinen muutoinkin. 

Vaimonsa Anni ei jää paljoakaan jälkeen, jos kohta hänen ajatuksensa ja toimensa ovat maanläheisempiä: sananlaskujen keruuta, koulun ja kirjaston perustamista, vähempiosaisten avustusta. Kaiken filantrooppisen toiminnan lisäksi heillä on aikaa myös toisilleen ja perheelle. Yhdessä he saavat aikaan valtavasti asioita, eivät vain Nokian hyväksi vaan myös valtakunnallisesti.

Kaiken tämän Kuusela sekä dramaturgit Saija Viljanen ja Maarit Pakarinen ovat paketoinut hienosti, sujuvaksi kertomukseksi, joka tempaisee mukaansa kyllä katsomosta joka iikaan. En ole ainoa joka pyyhkii silmiään useita kertoja, sillä Starkien elämään mahtuu paljon myös surullisia hetkiä. Ohjaaja Saija Viljanen on työryhmineen tehnyt taitavaa työtä herättäen kertomuksen eloon näyttämöllä. On mainio ratkaisu käyttää kahta näyttelijää Matiaksen roolissa ja sekä Markus Pärssinen että Harri Heiskanen tekevät huipputyötä. Varsinkin Pärssinen heittäytyy rooliinsa kokonaisvaltaisesti ja hänen silmänsä suorastaan loistavat. Myös kemia  Anni Starkin esittäjän Liisi Hämäläisen kanssa on käsinkosketeltavaa - tässä ihan oikeasti ovat Anni ja Matias! Hämäläinen on vahvatahtoinen, raikas ja sopivan napakka. Sylvian joululaulun kääntäminen yhdessä on ihana kohtaus, vaikkei siitä sitten mitään tullutkaan. 

Mutta kyllä he osaavat lemmestäkin luritella; aivan hellyyttäviä kirjeitäkin kuulemme. Starkit tuntuivat monessa asiassa ja ajattelutavassa olevan aikaansa reilusti edellä, kuten vaikkapa (surku)hupaisassa kohtauksessa lasten itsesaastutuksesta. 

Myös kuoron käyttö lavalla on todella upeasti toteutettu. Milloin kyläläisiä, milloin koululaisia, milloin ketäkin. Mikseivät teatterintekijät käytä kuoroa enempää lavoilla? Toki kreikkalaisissa tragedioissa näkee mutta ei niissäkään aina. Tuokaa kuorot takaisin, mikä olisi helpompaa kuin kommentoida tapahtumia sen avulla. 

Sen lisäksi että silmät kostuvat esityksessä monta kertaa, niin sai kyllä nauraakin. Minua viihdytti myös esimerkiksi Kummitehtaan näyttelijäkerho, ja se että esittävät Ibsenin Nukkekotia. Arvatkaapa mikä on Etunäyttämön ensi syksyn näytelmä?

Historian henkilöitä on ujutettu mukaan joko puheissa vilahtaviksi sivuhenkilöiksi tai ihan lavalle. Hupaisaa nähdä teosofi Pekka Ervast (Petri Salmi) lavalla seuraajineen. Myös meedio Aniran (Päivi Honkanen) koekaniiniksi joutunut Mimmi (Maarit Pakarinen) on kiva hahmo, ja Matias auttaa tämän poikia myöhemmin. Matias saa paljon ideoita meedion näytöksestä omaan ajatteluunsa ja teksteihinsä. 

Annin surullisen kohtalon jälkeen Matias löytää onnekseen vielä uuden onnen, ja vieläpä läheltä. Vanha lastenhoitaja Ida (Noora Koski-Kivinen) on loppuelämän tukena ja turvana, ja saavat he viisi lastakin. Paljon he kokevat asioita yhdessä, myös sisällissodan. Pasifisti-Matias tekee siinäkin paljon töitä, ja varmasti oman pojan rooli jääkäriupseerina on ollut hänelle vaikeaa. Itse hän on puolueeton, ja kaiken elämän pyhyyden puolestapuhuja. Idan monologi näytelmän lopussa on todella upea!

On aivan mahtavaa että katsojat ovat tämän löytäneet ja esitykset ovat myyneet loppuun. Toki sitä toivoisi lisänäytöksiä koska tulijoita selkeästi olisi. Ja samalla voisi toivoa että nyt kun Starkit on "löydetty" heistä tulisi vaikka luento tms vaikkapa työväenopistoon tai kirjastoon, jossa myös Matiaksen laajaan valokuva-arkistoon voisi tutustua.

Nokian Tehdassaaren katsomossa on aika vilpoisaa, mutta tästä onneksi varoitettiin ennakkoon että tiesi pukea pitkät kalsarit päälle. Ja on katsomoon varattu vilttejäkin. Valot, äänet, lavastus, puvustus - kaikki toimii mallikkaasti, harrastajateatterin resurssit huomioiden. Erityisesti hienot projisoinnit ansaitsevat kumarruksen. Kiitos myös taustoittavasta ja painetusta käsiohjelmasta, ei mikään itsestäänselvyys semmoinenkaan enää tänä päivänä.

Itse loppu on erilainen mitä olisi voinut odottaa, mutta sittenkin ihan järkeenkäypä. Hiiri vai insinööri, kas siinä valinta!

Vajaaseen kolmeen tuntiin oli mahdutettu paljon tavaraa, mutta esitys ei tuntunut pitkältä, saatikka täyteenahdetulta. Mainiota että Ylekin kiinnostui pariskunnasta esityksen myötä, ainakin jutun verran. Maailma on mennyt eteenpäin, mutta hyvät tarinat pitävät edelleen pintansa. Sellaiset kuin Matiaksen ja Annin tarina. Kiitos!


Kuvien copyright Nokian Etunäyttämö.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Tapaus Afterdawn / Nokian Etunäyttämö 12.3.2020

Harmillisesti esityskausi jäi koronan takia aivan alkutekijöihin, mutta toivotaan että Nokian Etunäyttämön uusi "mystillinen kauhukomedia" Tapaus Afterdawn palaa vielä ohjelmistoon. Nimittäin sen verran hieno esitys oli kyseessä. Saija Viljasen käsikirjoittama ja Mika Eerolan ohjaama näytelmä nähtiin vain kuusi kertaa ennen kuin korona keskeytti kaiken. Onneksi ehdin katsomaan tämän kolmantena iltana.


Afterdawnin kartanossa sen emäntä ja humpuukimeedio Lydia Afterdawn (Saija Viljanen) järjestää hyväuskoisille selvännäkemistä ja muita henkimaailman sessioita. Kotiapulainen Claudia Nimsby (Aino Marjamaa) on enemmän kuin kyllästynyt emäntänsä pompotteluun ja huijauksiin, ja on kutsunut paikalle toimittajan (Skeptikot tänään -lehdestä!) paljastamaan ketkut toiminnat. Palkkioksi luvatulla sadallatuhannella pääsee Floridan aurinkoon... Vaan eivätpä naiset aavistakaan että kartanossa toimii heidän lisäkseen kuolleiden väliasema, missä vainajat odottavat matkatavaroitaan ja papereitaan jatkaakseen matkaansa lopulliseen paikkaan.


Samoissa tiloissa viihtyvät fiftarirokkari Ulla Svensson (Noora Koski), kovin märän oloinen Tilly Deluge (Anniina Valtonen), sähköistynyt tolppamies George Wire (Urho Karppila) ja kaikkia kaitsiva salaperäinen Maggie Fox (Päivi Honkanen). Ja sitten on vielä mysteerinen draculamainen Louis Philippe Chevalier (Joonas Hölli). Kaikilla on oma kohtalonsa miksi on joutunut taloon, ja odottaessa jatkokyytiä voi yhtä hyvin vaikka vähän keppostella madamen kustannuksella. Toki monenlaista kiemuraa keskinäisiin suhteisiin ja taustoihin kuuluu kuvioihin.


Vaan mitä tapahtuu kun naisiinmenevä toimittaja Ted Forbes (Topias Kanto) saapuu paikalle oudon savolaishenkisen tohtori Gloomyn (Ulla Lehtinen) ja hehkeän valokuvaajapartnerinsa Samantha Whylen (Inkeri Hankkila) kanssa? Tarkoituksena on paljastaa huijarimeedio, vaan kuinkas käykään, kun oikeat haamut aloittavat mellastuksen. Kummia tapahtuu, murhakin, ja katsoja saa kokea monta jännittävää ja hauskaa hetkeä. Tarina on oikeasti tosi nokkela ja esiintyjät pistävät parastaan. Tätä on todella ilo katsoa. Dialogi on hersyvää ja juoni kiinnostava. Huumoria oli passeli määrä. Kyllä sai nauraa ja tunnustan että lopussa Tillyn sukulaisten kohtaamisessa itkettikin. Jatko-osa on jo suunnitteilla, joten sitä odotellessa!


Taas jaksoin hämmästellä miten loistavia näyttelijöitä harrastajapuolelta löytyykään. Aino Marjamaan muuntautuminen nutturapäisestä vanhapiikalookista annepohtamomaiseksi viettelijäksi oli mieleenpainuva suoritus ja Saija Viljasen draamaqueen-meedio vertaansa vailla. Kotikummitukset olivat tosi symppiksiä; erityisesti lupsakka Urho Karppila. Jotenkin myös Topias Kannon Ted ui liiveihini papiljottirullattuine otsatukkineen, vaikka olikin ällömakea niljake. Pidin kovasti myös paikalla piipahtaneesta koomapotilaasta (Pilvi Vilen). Myös Annina Valtosen Tilly oli kaunis roolityö.


Erityisesti ääniefektit on toteutettu todella luovasti ja taidokkaasti, kiitos Joona Auviselle niistä. Iso kiitos myös huikealle maskeeraukselle (Tuuli Mäkinen, Topias Kanto ja Laura Autero) karmaisevan näköisistä tyypeistä. Kaikenlaisia hauskoja efektejä (postikäsi Edward!) oli myöskin lavalle loihdittu. Myös Anitta Forssenin puvustus oli kivaa katsottavaa. Madamella oli itämainen kaapu jos toinenkin, ja kullakin talon varjoasukkaalla hyvin omaa persoonaa kuvastava vaatetus. Lisäksi 70-lukuhenkiset retrovaatteet olivat upeita; mikä väriloisto! Lavastussuunnittelussa Aino Marjamaa oli käyttänyt paljon kankaita, ja kaiken keskipisteenä oli muhkea plyysisohva.


Iso kiitos koko tekijäporukalle! Toivotaan hartaasti että Tapaus Afterdawn vielä palaa entistä ehompana koska se todellakin ansaitsee lisää katsojia. Iso kiitos myös omasta "aitiosta" ja pienestä sohvasessiosta Madamen kanssa jälkikäteen. Väliaikatarjoilut olivat myös maistuvia.



Esityskuvien copyright Joona Auvinen, sohvakuva Harri Heiskanen.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Jäähän merkitty / Nokian etunäyttämö 1.12.2019

Joskus kannattaa olla sitkeä ja pommittaa useilla viesteillä. Minua siis. Nimittäin en meinannut millään saada tätä Nokian etunäyttämön syksyn uutuusnäytelmää Jäähän merkitty sopimaan kalenteriini. Kun yhdistyksen aktiivi Harri Heiskanen jaksoi sinnikkäästi yrittää, niin lopulta luovuin Sorin Sirkuksen esityksen porukkaruokailusta, ja suuntasinkin sen sijaan Tehdas 108 rouheaan miljööseen. Ja onneksi menin! Sillä tämä oli kerrassaan todella kiinnostava esitys.

Saivat minut sullottua loppuumyytyyn esitykseen mukaan, ihan jo näytösten ehtoopuolelle. Jäähän merkitty on ollut tosi suosittu, mutta valitettavasti porukka ei saanut lisäesityksiä enää järjestymään. Enkä ihmettele enää lainkaan miksi näytökset ovat olleet loppuunmyytyjä.


Vaikka olen asunut Nokialla jo aika kauan, niin Pitkäniemen sairaalan alue on jäänyt aika vieraaksi. Aiemmin kunnaneläinlääkäri toimi siinä heti mennessä ekassa rakennuksessa, ja siellä kävin muutaman kerran. Ja toissa kesänä hain yhden puolitutun kyytiin parkkipaikalta. Mutta tähän tilanteeseen tulee nyt kyllä muutos eli kävelykierroksia alueella on luvassa! Nimittäin Heidi Korkiakankaan kirjoittama ja Saija Viljasen ohjaama Jäähän merkitty tarjoili niin herkullisia kurkistuksia sekä sairaalan että mielenterveysasioiden historiaan. Olkoonkin että juoni olikin keksitty, niin paikat ja muut kuitenkin ihan autenttisia.

Näytelmä alkaa nykyajasta, sairaalassa jutellaan menneistä ajoissa ja Pitkäniemen haamuista, erityisesti jäätyttö-legendasta. Siitä sukelletaankin sitten menneisyyteen, sinne sadan vuoden päähän ja vuoden 1918 jälkimaininkeihin. Punaorposisarukset Halla ja Anni joutuvat muutaman mutkan kautta Pitkääniemeen, koska Halla ei puhu, ehkä sotatraumojen takia, ja saa vielä kohtauksiakin.

Valitettavasti Anni menehtyy espanjantautiin ja Halla jää yksin 1900-luvun alun mielisairaushoitokoneiston armoille. Hoitotoimet olivat ankeita ja eugeniikka nosteli päätään myös Suomessa. Jotain outoa ja pahaa tapahtuu Pitkässäniemessäkin, ja nokkela Halla käy selvittämään asiaa. Potilaita katoaa, ja potilaita leikellään vastoin tahtoaan. Henkilögalleria on ehkä hieman kliseinen, mutta hyvin todentuntuisia ihmisiä kuitenkin. Sympaattinen apteekkari Alma, tämän epämielyttävä lääkärisisko Ruut, kasvinjalostuksesta innoitusta ihmispuolellekin hakeva ylilääkäri Birke, misogyyninen upseeri Kalmander ja miellyttävä kirkkoherra Wallin. Ja monia muita. On toki kokoelma "hulluja" eli Pitkäniemen asukkeja. Ja hoitajia. Porukkaa siis piisaa, mutta kaikilla on oma tärkeä osansa tässä jutussa.


2,5 tunnin aikana on lavalla sekä jännittäviä että haikean surullisia tapahtumia. Miten ihmisiä kohdeltiin, ja miten raakaa peliä terveydenhoito tuohon aikaan oli. Varsinkin videot olivat tosi hienosti tehty ja istuivat kokonaisuuteen saumattomasti. Hautausmaajakso oli aika pelottava. Myös Saija Viljasen äänisuunnittelu oli passelia ja toi sitä ajankuvaa hyvin mukaan, mm. ampumisten ja hevosten äänet Hallan ja Annin sotakokemuksia kuvattaessa. Ja hyvä ratkaisu oli myös se että puhumattoman Hallan ajatukset kuuluivat nauhalta. Valosuunnittelu oli kahden kauppa eli Jussi Pekka Heloahon ja Tomi Myllymäen. Hieman kliseiset punaiset valot toki kuuluvat asiaan sisällissotatakaumissa, mutta valot toimivat kyllä ihan hyvin kaikkineen.

Esiintyjät olivat oivallisia rooleissaan, paljon tuttuja kasvoja nokialaisten harrastajateatterien esityksistä. Roosa Repo on erinomainen hyvin ilmeikkäänä Hallana. Hänen roolityönsä herätti suuria tunteita. Kuten myös Eveliina Ruhalahden esittämä sokea Näkemätön. Hänen kohtalonsa lapsia kovasti haluavana riipaisi syvältä. Todella luihin ja ytimiin menevä hahmo. Arvo Kaukolammi tekee repäisevän pienen roolin entisenä pastorina ja nykyisenä hulluna. Pete Linna on kylmän asiallinen ylilääkäri ja Joonas Höllin upseeri kylmää veren - huu mikä tyyppi! Teki mieli tintata turpiin.

Myös Henna Ruostilan kokeilunhaluinen lääkäri on karsea ihminen ja niin erilainen kuin Maarit Pakarisen lempeä apteekkarisisko. Sympaattinen ja potilaiden parasta ajatteleva tuore hoitaja Toivola (Anniina Valtonen) on raikas tuulahdus lähimmäisenrakkaudesta hoitolassa, mutta riittääkö se? Rooleja on paljon ja tosi hienosti isoa porukkaa on lavalla käsitelty.


Aivan mahtavaa että paikkakunnan oma historia pääsee näin elävästi ja hienosti esille tuotuna lavalle. Henkilökunnan tanssibileet samppanjoineen ja muine piristeineen ovat aika vauhdikkaat, ja siinä myös näkyy hienosti pukuloisto (Anitta Forssenin suunnittelemat). Onhan se helppo juhlia kun hullut siivoavat ja kiillottavat hopeita. Tarina kestää hyvin jännittävään loppuun asti. Ja vaikka loppu olikin ehkä hieman töksähtävä, niin hyvin langanpäät solmittiin yhteen.

Jäähän merkitty on näytelmä historiallisista tapahtumista ja sairaanhoidon kehityksestä, mutta myös empatiasta, anteeksiannosta, vallankäytöstä, ripauksella kauhua ja fantasiaakin maustettuna.

Katsomossa oli aika viileää mutta onneksi teatteri tarjosi huovat! Vähän kuin olisi kesäteatterissa keskellä talvea. Väliaikatarjoilut olivat myös herkulliset. Poikkeuksellisesti esityskuvia ei ole tarjolla, vain etukäteen autenttisessa miljöössä otettuja promokuvia, mutta ne kyllä johdattavat esityksen hetkittäin aika kylmäävään tunnelmaan oivasti. Kiitos Etunäyttämö ja kiitos Harri että "pakotit" minut teatteriin!


Kuvien copyright Joona Auvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 8. marraskuuta 2018

Kunnon komedia / Nokian etunäyttämö 8.11.2018

Olisin sitä muutenkin saattanut lähteä katsomaan Nokian Etunäyttämön uutuusfarssia Kunnon komedia (vaikkei farssi olekaan mikään mun suosikkilaji) mutta lisähoukuttimena toimi viime kesänä lavalla nähty Harri Heiskanen. Nimittäin Ulvovan myllärin päärooli oli sen verran vakuuttavaa työtä, että pakkohan se oli mennä katsomaan toimisiko sama magia nytkin.

Ja toimihan se! Tätä ennen en muista edes kuulleeni brittiläisestä näytelmäkirjailijasta nimeltä Dave Freeman, mutta google kertoi että mies käsikirjoitti mm. Benny Hill Show'ta varhaisessa vaiheessa. Onko se sitten meriitti tai ei, mutta kirjoitti hän paljon muutakin komediaa televisioon. Ja kolme näytelmääkin. Tämä Kunnon komedia (Kindly keep it covered, tosin kulkee myös nimellä Dummy run) sai ensi-iltansa alunperin 1988, ja kyllä sitä näemmä pitkin maailmaa esitetään edelleenkin.


Etunäyttämö oli vallannut nokialaisen kulttuurikeskuksen Tehdas 108:n tilat. Isossa aulassa päästiin seuramaan aerobic-numeroa kasarihengessä, ja se toimi hyvänä lämmittäjänä itse esitykselle.

Jaahas. Tämä on kyllä hyvin perinteinen farssi, niin hyvässä kuin pahassa. Ihmisiä tulee ja menee, tiukkoja paikkoja ja ajoituksia, menoa ja meinikiä ja monta läheltä piti -tilannetta. Pääpari (loistavat Pasi Koivuniemi ja Maarit Pakarinen) ovat avanneet terveyskylpylän naisen ex-miehen henkivakuutusrahoilla. Nykyinen aviomies ei kauhean innoissaan terveysjutuista kuitenkaan ole... Näemme monenlaista hörhöä asiakasta ja pääsemme kutkuttavien tilanteiden äärelle. Homma meinaa lähteä totaalisesti lapasesta kun kuolleeksi kuviteltu eksä pölähtääkin paikalle. Toki myös henkivakuutusyhtiön edustaja sattuu myös vierailemaan kylpylässä samaan aikaan. Puhumattakaan Svengaavat patukat -nimisestä poliisibändistä!

Onhan tämä nyt oikeasti aika viihdyttävä. Näyttämöllä ollaan kylpylän respan aulatiloissa, johon aukenee paljon ovia perinteiseen farssityyliin. Pitäähän ovia olla. Niiden lisäksi lavalla on kamalaa kasarilookkia, jumppatrikoota, neonväriä jne. Mitä muuta oli tarjolla? Kamalia terveysruokia, oikuttelevat putket, keksien salasyöntiä komerossa, täytettyä kamelia uima-altaassa, ranskanmongerrusta, tupajumiexpertti, ja ties vaikka mitä. Kyllä asiat saadaan hienosti sekaisin, ja ihmeesti kaikki sotkut selvitettyäkin, liki parhain päin. Lopussa kiitos seisoo, tai ainakin sinne päin.


Näyttelijät ovat kaikki hyviä rooleissaan. Vastoin tahtoaan kylpylään raahattu herra Hooper (oivallinen Mauri Moore Hakanen) vetää keksinmussutuksen lomassa myös hienon kännikohtauksen ja rouva Harbinger (Ulla Lehtinen) vaikuttaa aivan bimbolta - vaan hämääkö tämä vaan? Harri Heiskanen omaa kyllä loistavan komiikan ajoituksen, ja näyttää sen ettei Ulvova mylläri ollut mikään tähdenlento. Mies osaa näytellä, ja on myös hyvä siinä.

Ei se yhtään hämää, minua ainakaan, että tässä ei ole nyt ammattilaisia asialla. Ohjaaja Marko Taiminen on saanut tästä joukosta paljon irti; kiitos siitä! Nokialla on kyllä ihmeellisen laaja harrastajanäyttelijäverkosto.

Lisäbonusta väliaikatarjoiluista; spelttitoscakakku oli tosi hyvää!

Esityksiä on vielä 1.12. asti, hankkikaahan liput!


Esityskuvien copyright Joona Auvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 20. elokuuta 2015

Hallasuon Kukka / Etunäyttämö 19.8.2015

Hallasuon Kukalla oli kunnia olla tämän kesäteatterikesäni viimeinen esitys. Ja ei paljon hienommin olisi tätä kautta voinut päättääkään. Saija Viljasen käsikirjoittama ja ohjaama esitys Peltoniemen Hintriikasta osui ja upposi.

Alkukesästä tätä varsinaisesti esitettiin, mutta silloin en mitenkään saanut sovitettua kalenteriini. Onneksi tuli nämä muutamat lisäesitykset näin elokuulle, ja pääsin viimeiseen mahdolliseen esitykseen keskiviikkona.


Aika pitkälle sama porukka teki muutama aika sitten mielenkiintoisen version Shakespearen Juhannusyön Unesta. Ja onhan näitä nuoria (ja muutamaa hieman varttuneempaakin näyttelijää) tullut nähtyä vuosien varrella Nokian Työväen Teatterin lukuisissa näytelmissäkin.

Esityksen loistavin tähti on Hautalan Linda. Tämän käsissä Peltoniemen Hintriikka syttyy eloon. Lindaa olen nähnyt vuosien varrella isommissa ja pienemmissä rooleissa, ehkä kuitenkin nimirooli Shakespearen Romeossa ja Juliassa talvella 2007 oli SE iso juttu. Linda oli silloin jo säteilevä esiintyjä ja upeaääninen laulaja, mutta nyt on kyllä kypsynyt ihan upeaksi esiintyjäksi. Onneksi tässä Hallasuon Kukassakin kuullaan paljon myös Lindan laulua. Musiikki on muutenkin isossa osassa. Osittain kaikille tuttuja sävelmiä, mutta paljon myös tähän vartavasten Pauliina Pohjolan säveltämää musiikkia.

Ensimmäinen näytös on tunnelmaltaan iloinen, rento ja optimistinen. Nuori Hintriikka on kujeileva, elämäniloinen ja kyläyhteisön ilopilleri. Hän puhuu jumalalle, kertoo asioitaan tälle ja rukoilee paljon. Äiti (loistava Carita Knuuttila) on elämän keskipiste, koska isää ei ole. Hintriikka haluaa odottaa sitä oikeaa, vaikka vauras Tuomaalan isäntä (aina yhtä ihana Seppo Mecklin) häntä haluaakin pojalleen Antille (Antton Nissinen) vaimoksi. Hintriikan äidillä ja Tuomaalan isännällä on selkeästi Menneisyys.


Ja sitten eräänä päivänä paikkakunnalle saapuu Tampereen tehtaassakin työuraansa kokeillut Olavi Peltoniemi (sopivan jäyhä ja siksi roolissaan loistava Joonas Hölli), joka majoittuu vanhan kaverinsa Mäkisen Jaskan (Lauri Nissinen) ja tämän perheen luokse. Olavi pyyhkäisee välittömästi nuoren Hintriikan jalat alta. Nuorten lempi syttyy ja niinhän siinä käy, hyvin. Olavi on ahkera mutta pennitön. Mutta sitkeällä yrittämisellä saa itselleen katon päänsä päälle, kaukana Hallasuolla, Tuomaalan isännän omistamassa pirtissä. Hintriikan Hilda-äiti kosii Olavia: "alaksää mulle vävyksi" ja Olavihan alkaa. Tätä seuraa kesäteatterikaanonin pakollinen kännikohtaus, kun miehet juhlivat Terhon Tomeran avulla Olavin kihlausta.

Nuoret muuttavat suolle, kauas kaikesta. Ankeaa ja yksinäistä, mutta rakkaus saa kestämään kaiken. Sosiaalisen Hintriikan eristyksen muusta yhteisöstä. Äiti pelkää Tuomaalan kostoa, koska Hintriikka meni toiselle. Lasta ei ala näkyä eikä kuulua häiden jälkeen, ja Hintriikka rukoilee onnellisuuden ja lapsen puolesta. Hilda kuolee, ja ensimmäinen näytös loppuu ankeissa tunnelmissa. Mutta tämä on vasta alkusoittoa siitä miten synkäksi meno muuttuu toisessa näytöksessä. Yhteisö hylkää Hintriikan, tämä veisaa yksin kotonaan suomökissä. Paljon odotettu raskaus sentään tuo iloa arkeen, mutta tätäkään onnea ei kauaa kestä. Kyläläiset kehuvat Tuomaalaa; miten tämä on hieno ja hyvä ihminen. Mutta totuus taitaa olla ihan toista. Hän pitää napakassa otteessaan kaikkia kyläläisiä. Kuka on velkaa rahaa, töitä tai jotain muuta.


Keskenmeno suistaa Hintriikan raiteiltaan, ja kyläläiset saavat lisää pontta syrjimisilleen. Hintriikan usko Jumalaankin alkaa mennä. Yhä veisaa ja valittaa suolla. Lapsuudenystävätkin hylkäävät. Hintriikan elämä ei mennyt niinkuin hän toivoi ja halusi. Mikä oli neidon synti? Valitsi sen miehen jota rakasti. Tuomaalan isäntä junailee Olavinkin kierolla tavalla pois kuvioista, ja muuta ei Hintriikka enää tarvitsekaan lopulliseen luhistumiseensa. Pois on se elämäniloinen ja punaposkinen neito, ja jäljellä vain hauras, kalvakka ja riutuva ruumis.

Koko porukkaa tummissa vaatteissaan keräntyy laulamaan Peltoniemen Hintriikan surumarssin, ja vaaleisiin puettu Hintriikka seisoo yksin keskellä, hipihiljaa... Äitinsä ja miehensä liittyvät mukaan, yhtä hiljaa. Katsomossa pyyhkii silmiään yksi jos toinenkin. Ei tätä suotta valittu joitain vuosia sitten Helsingin Sanomien kilpailussa synkimmäksi suomalaiseksi lauluksi.

Ei elä onni hallasuolla.
Siellä kukka kuolla
tahtoo ennen aikojaan,
kesken nuoruuttaan.
Niin myöskin päivä koitti,
jolloin kellot soitti
puolisolle Hintriikan
hetken muutaman.
Sai kohtalokseen suon ja töllin harmaan,
Töllin huolen harmaan. 



On aika mahtavaa päästä seuraamaan nuoria ja lupaavia näyttelijöitä vuosien aikana, ja nähdä se kehitys ja edistyminen omin silmin. Paljon on menty eteenpäin! Paljon loistavia näyttelijöitä. Yksi kiinnostava sivuhenkilö tässä on rovastin poika "Kinkeri" joka on se sellainen runoileva ja ujohko nuorimies. Topias Kanto tavoittaa tämän epävarmuuden hienosti. Ja Olavin kihlajaiskekkereissä puupöllin tanssittaminen on railakasta menoa.

Muutama sellainen samaaninomainen tanssi/transsikohtaus esityksessä oli, mitkä eivät minusta ehkä ihan välttämättä sopineet muuhun kokonaisuutena. Tosin jouhikko ja kuorokohtaukset nauhalta olivat moneen kohtaan taas ihan sopivat.


Hinttalan kotiseutumuseon pihapiiri on oiva paikka tämänkaltaiselle esitykselle. Kauheasti mitään ylimääräistä rekvisiittaa ei sitten enää tarvita. Pitkospuut pihalla ja melkein se on siinä. Täyteen pakattu katsomo sai nauttia lisäksi upeasta ja aurinkoisesta kesäillasta.

Palava into ja rakkaus teatteriin korvaa monesti harrastajaporukoissa taidon tai osaamisen. Ja hyvä niin. Toivotaan Etunäyttämöläisille pitkää ikää ja paljon lisää kiinnostavia esityksiä.


Esityskuvien copyright Pasi Aittokumpu
Hinttalan kuva oma