Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heini Junkkaala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Heini Junkkaala. Näytä kaikki tekstit

tiistai 15. lokakuuta 2019

Valehtelijan peruukki / KOM-teatteri 15.10.2019

Kun kaksi kokenutta konkaria pistää hynttyyt yhteen ja alkaa tarinoimaan täpötäyden KOM-teatterikatsomon edessä, niin siinä saa katsoja kyytiä. Naurua, liikutusta, haikeutta, hilpeyttä ja elämäniloa. Sitä tämä kaksikko Pirkko Saisio ja Marja Packalén saa meissä katsojissa aikaan. Elämänkokemusta heillä on yhteensä 140 vuotta ja monissa liemissä on marinoiduttu. Valehtelijan peruukki on hienosti dramatisoitu tuntikausien haastattelunauhoista, mutta silti tulee tunne että olisimme seuraamassa kaksikon keskinäistä muistelu- ja tarinoimisiltaa. Tunnelma on välitön ja intiimi.


Kymmenen vuotta sitten likipitäen sama työryhmä kokoontui yhteen ja esitti Odotus-nimistä juttua. Nyt oli aika kokoontua uudelleen ja katsastaa mitä on tapahtunut sittemmin. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Heini Junkkaala jututti Saisiota ja Packalénia tuntikausia, ja niistä keskusteluista hän sitten koosti tämän esityksen. Elina Snicker on toiminut dramaturgina. Ja kyllä tämä teksti toimii! Lavalla nähdään kaksi rautaista ammattilaista, mutta myös kaksi äitiä, isoäitiä, puolisoa, ystävää... Lavalla nähdään myös lukuisa joukko heidän elämänsä ihmisiä. Entisiä puolisoita ja kumppaneita, rakastettuja, satunnaishoitoja, kollegoita, lapsia, vanhempia - ja kaikkia näitä Saikki ja Marja esittävät suvereenisti. Aikahaarukka on pitkä, eli paljon muutakin käydään läpi kuin viimeisen vuosikymmenen kuulumisia.

K Rasila on suunnitellut pelkistetyn lavastuksen ja eri aikakausien puvut. Lava on pyöreä, ja sen päällä on parikymmentä vaatetelinettä. Ja pukuja. Miehiä, naisia, lapsia. Juhlamekkoa, valkoisia paitoja. Farkkupaitaa ja poolopaitaa. Musta popliinitakki. Kukin vaatteista esittää tiettyä ihmistä. Kohtaamme menneisyydestä mm. Poolon, Farkun, Huivin, Narun, Silkin, Slipoverin, Kauluksen jne. Jos yhtään näiden naisten historiaa tuntee niin ei ole vaikea päätellä henkilöiden identiteettiä. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliäkään. Saikki ja Marja solahtavat eri hahmoiksi sulavasti, lennosta vaihtaen. Kumpikin kertoo omaa tarinaansa ja historiaansa, mutta välillä näkökulma ja esitettävä hahmo vaihtuu toisen kertomukseen nopeasti. Henkilökohtaisia asioita ja suhteita omiin vanhempiin käydään läpi paljon. Ja kuolemaa, kuolemista ja menetystä, sairastumisia. Kun elämästä on eletty jo valtaosa niin kuoleman todellisuus on jatkuvasti lähempänä. Kun Packalén jäi muutamia vuosia sitten eläkkeelle hän opiskeli suntioksi. Ammattiin, jossa kuolema on läsnä, konkreettisestikin, ellei nyt päivittäin niin ainakin viikottain. Kuolema näyttäytyy lavalla mustassa poplarissaan kuin vanha ystävä.

      

Välillä voidaan vetäistä päähän se valehtelijan peruukki, ja silloin vastuu sanoman tulkinnasta on kuulijalla. Kukaan ei varmaan ota tosissaan Saikin väitettä omasta vaikenemattomuudestaan. Enimmäkseen peruukki saa silti levätä omalla telineellään. Katsojan tulee silti muistaa ettei tämäm ole dokumentti Saision ja Packalénin elämästä, vaan dramatisoituja välähdyksiä heidän kokemuksistaan. Näemme sen mitä meille halutaan näyttää, ja loppu on mielikuvituksen varassa.

Valehtelijan peruukki on esitys mikä nappaa tiukasti otteeseensa ilman suurempia ulkoisia krumeluureja. Ei sitä loppujen lopuksi tarvita kuin kaksi karismaattista esiintyjää ja hyvä teksti. Se riittää. Silti Antti Puumalaiselle iso kiitos taitavasta äänisuunnittelusta. Myös musiikkivalinnat ovat nappivalintoja. Saikin hillitön Mariza-fanitus toimii hyvin ja fadolaulajattaren sävelet kaikuvat kauniisti.

Välillä esityksessä on ihan absurdejakin kohtia, mutta elämä on. "Ui Ulla niin paljon kuin haluat" saa aikaan hillittömät naurunpyrskähdykset katsomosta. Puhumattakaan Saikin äidin uurnanlaskutilaisuus-anekdootista. On kiinnostavaa kuulla että vielä seitsemänkymppisenäkään Saikki ei tiedä kummalle puolta Pitkääsiltaa hän kuuluu. Hauska yksityiskohta on myös Marjan käyttämä äppäs päppäs, ja siitä virinnyt keskustelu!


Kyllä yleisö on valmis syömään esiintyjien kädestä, heti ensimmäisestä KOM-teatterin Lapin kiertueanekdootista alkaen. Valehtelijan peruukki kestää liki 2,5 tuntia, mutta aika kuluu todella nopeaan. Tylsää hetkeä ei tule, ja vaikka tunnelmat vaihtuvat useita kertoja, niin jännite ja intensiteetti säilyy. Enpä ihmettele lainkaan että kaikki esitykset ovat olleet täpösen täynnä. Vinkkinä muuten maakuntiin: tämä on mahdollista nähdä myös Turussa, Tampereella, Porissa ja Kuopiossa.

Toivotaan että sama porukka on tekemässä jatko-osaa kymmenen vuoden kuluttua. Pitäähän trilogialla olla päätös. Lämmin kiitos Saikki, Marja ja Heini.


Kuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Homoäiti / Kansallisteatteri 7.11.2018

Marraskuun eka bloggariklubi suuntasi kiinnostavan slaavilaishenkisen tapaamisen (ohjaajat Paavo Westerberg, joka ohjaa Kolme sisarta ja Samuli Reunanen, ohjaa Karamazovin veljekset) jälkeen Omapohjaan katsomaan ensimmäiseen ennakkoon Heini Junkkaalan uutta näytelmää Homoäiti.

Provosoiva nimi herätti ilmeisesti monenlaisia mielikuvia ja ajatuksia katsojissa - meillä oli ilo saada esityksen jälkeen jututtamaan ohjaaja/käsikirjoittaja Junkkaalaa sekä esiintyjä Katja Küttneria, ja näytelmän nimi herätti paljon keskustelua. Minusta se on hyvä nimi, ja luo sen tietynlaisen vireen tähän jo ennen näkemistä. Provokaatio ei kyllä ollut ainakaan tekijän lähtökohta nimelle.


Millä tavalla homoäiti eroaa heteroäidistä? No eipä juuri millään. No lapsen alullepano on hieman erilainen. Samanlaista lapsiperhearkea sitä kaikki äidit elävät, suuntauksesta viis. Kun perheessä on kaksi äitiä lasten vanhempina, niin yhteiskunnan, viranomaisten ja kanssaeläjien asenteet saattavat olla normista eroavia, mutta itse elämä on sitä samaa. Sattumuksia (hauskoja ja ei-niin-hauskoja) lasten kanssa, arjessa uupumista, jaksamista, riitoja - mutta myös sovintoja. Tämä arkisuuden läsnäolo tulee hyvin esille esityksessäkin.

Kun lavalla on vain yksi esiintyjä (aivan huikea Küttner) - ja onhan Junkkaala itsekin mukana aktiivisena toimijana - niin se vaatii jotenkin vielä enemmän taitoa ja heittäytymistä. Sitä saadaan. Küttner ei niinkään näyttele, vaan lukee esitystä, jonkunsortin draamamonologina. Tämä vielä korostuu alussa kun hän lukee paperista suoraan. Tekstiä dramatisoiden. Kuin lukisi iltasatua lapselle, hän kertoo meistä minä-muodossa elämästään äitinä, puolisona, naisena. Olen samaa mieltä kuin eräs bloggaajakollegani - tämä olisi mahtavaa saada radiokuunnelmana! Nimittäin eläytyminen ja ennenkaikkea upea äänisuunnittelu (Harri Kejosen käsialaa) efekteineen ja muineen on loistavaa.


Sillä ei ole loppujen lopulta edes merkitystä ovatko nämä kaikki tapahtumat totta vai ei, vaikka tämä Junkkaalan omasta elämästä kertookin. Välillä ei sitä tiedä sopiiko tälle nyt edes nauraa, ja osa tarinoista on hysteerisen hauskoja (tamponin vaihto kaupunginmuseon vessassa esimerkiksi). Hetkittäin vedetään kunnolla överiksi, vanhan Suomifilmin hengessä, mutta varmistetaan sentään ettei Junkkaala pahastu mummonsa tulkinnasta. Küttner puhkeaa lauluun, pistää itsensä ja osaamisensa hienosti likoon. Välillä tuntuu kuin katsoja pääsisi seuraamaan harjoituksia, missä ohjaaja ja esiintyjä puivat esitystään. En voi olla miettimättä onko tämä nyt lopullinen muoto (kyseessä kuitenkin eka ennakko) vai onko tämä nyt jo ihan valmis esitys. Junkkaala änkeytyy yhä enemmän ja enemmän lavalle, ja moni wannabe foley-artisti voisi tulla ottamaan oppia äänien teosta.

Omapohjan pikkiriikkisellä näyttämöllä hyödynnetään Lista-näytelmän lavasteita, ja Homoäidin omaa rekvisiittaa taitavat olla vaan mikkitelineet. Erinomaisen äänisuunnittelun lisäksi myös Titus Torniaisen valosuunnittelu ansaitsee kiitosta. Pimeyskin on erinomainen tehokeino ja pakottaa katsojaa käyttämään muita aistejaan esityksen havainnointiin.

Homoäiti kestää tunnin ja vartin, ja ilman väliaikaa mennään. Ajankulua ei kyllä edes huomaa.


Kyllä tästä huomaa että Küttner ja Junkkaala ovat työstäneet tekstiä pitkään, yhdessä. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa oli selvä että molemmat ovat esityksessä mukana jollain tavalla (ja minusta tämä tapa on onnistunut). On aina kiinnostavaa kuulla tekijöiden ajatuksia näytelmän tai esityksen tiimoilta - kiitos Heini ja Katja että jaksoitte jäädä hetkeksi juttelemaan!

Heini Junkkaalan dokumenttiteatteritrilogian ensimmäinen osa  Axel - soolo miesäänelle oli tunteisiin menevä, ja Homoäiti jatkaa samoilla linjoilla. Kyllä tämäkin jotenkin ihon alle menee, vaikken olekaan äiti. Silti löytyi paljon samaistuttavaa ja paljon oivalluksia. Syntymästäja kuolemasta. Lapsista ja vanhemmista. Ennenkaikkea elämästä.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Axel - soolo miesäänelle / Lavaklubi, Kansallisteatteri 17.3.2018

Axel - soolo miesäänelle ui kuin varkain kevään kulttuurikalenteriini, koska näin esittelypätkän Kansallisteatterin kevätkauden avajaisissa tammikuun alussa. Ja olen todella kiitollinen että menin ja koin ja näin sen. Itsellänikin oli silmä kosteana useassakin kohdassa, mutta Lavakubille jäi monta voimakkaasti kyynelehtivää ihmistä esityksen loputtua. Luihin, ytimiin - ja ennenkaikkea tunteisiin käyvä oli tämä. Heini Junkkaala on koostanut ja ohjannut esityksen Axelin haastatteluiden pohjalta.


Esitys on monellakin tapaa intiimi. Jo tilana täyteen myyty Lavaklubi on pieni ja kotoinen. Kun vielä esitys ei rajoitu pelkästään lavalle, vaan Axel liikkuu huoneen reunasta toiseen, suurten naispotrettien viereen, flyygelin ääreen ja muualle, ja tulee ikäänkuin meidän katsojien joukkoon. Tarinat tulevat iholle kirjaimellisesti. Toinen merkillepantava seikka mikä tekee tästä hyvin intiimin on Markus Lindénin häkellyttävän kaunis ja pienimuotoinen äänisuunnittelu. Ääntä käytetään monipuolisesti, se tulee eri puolilta lavaa, ja välillä pöytien päälle sijoitetuista kaiuttimista. Välillä kuulemme Axelin entisen äänen, sen kauniin naisenäänen, laulavan, välillä Axelin nykyinen ääni liittyy duettoon. Kumpikin kuulostaa upealta, yhdessä ja erikseen. Välistä mikrofoni raapii parransänkeä, kuin konkreettinen todiste miehisyydestä. Sihinät ja suhinat, rihinät ja rahinat. Mikrofonilla voidaan muotoilla naisen ääriviivoja tai omia kurveja, luoda uniikkeja äänikuvia. Iso kiitos myös kattavasta biisilistasta käsiohjelmassa, jossa on muutenkin paljon asiaa.

Axel kertoilee meille pieniä välähdyksiä elämästään. Miten pienistä asioista minuus voi olla kiinni. Miten istut, jalat levällään vai ristissä. Leikkiikö sitä pienenä tyttönä parranajoa tai tunkee sukkia housuihin. Kun haluaa pelata miesten sarjassa jalkapalloa, mutta lajiliitto ei hyväksy asiaa. Miten laulaminen on niin tärkeä osa minuutta ja omaa itseä, että pelko sen katoamisesta on ainoa asia miksi ei halua muuttaa sukupuoltaan. Kun inhoaa rintojaan ja naisellisia muotojaan. Kun 17-vuotiaana tulee kaapista, ja on siten lesbo. Vaikkei se lesboidentiteettikään ihan oikealta tunnu. Jos suhde omaan kehoon on niin vaikea ettei seksistäkään meinaa tulla mitään. Ei naisten eikä varsinkaan miesten kanssa.


Opin esityksessä jotain uusiakin asioita. Kuten vaikkapa sen että äänihuulet paksunevat testosteronin vaikutuksesta, ja kurkunpää ei useimmiten ole enää tarpeeksi iso. Sen seurauksena ääniala useimmiten pienenee. Tämä oli minusta erittäin kiinnostavaa tietoa, mistä löytyy todella kattavasti lisätietoa mm täältä blogista. Axel pelkäsi äänen menettämistä, äänen muuttumista, sitä ettei voi ilmaista itseään omalla äänellään. Hän teki paljon surutöitä ennen hormonihoitoja, surutyötä äänensä takia.

Minuus ja identiteetti, mitä ne ovat? Axelin lesboidentiteetti vaihtui kolmekymppisen miehen identiteetiksi - ja samalla sai enemmän statusta. Vaikka hän toistaiseksi haluaakin pitää kohdun ja munasarjat (ja kärsiä joka kuukausi niiden mukanaan tuomista rasitteista) niin nimi vaihtui. Ei ollut vaihtoehtoja, vaikka olisi halunnut vanhan nimensä pitääkin. Oma nimi on iso osa ihmisen identiteettiä; itse en olisi valmis luopumaan edes sukunimestäni. Niin monta yhteistä vuotta meillä on. Mies/nainen (tai cis/trans) akselilla ajattelu on aika kapeakatseista. Sitä kun ihminen voi olla paljon muutakin (btw, Juuso Kekkosen erinomainen Outo Homo -monologi käsittelee näitäkin asioita erinomaisesti - siitä on viimeiset esitykset ympäri Suomea tänä keväänä). Axelin voimakas samaistuminen Kullervoon, erityisesti siihen Gallen-Kallelan versioon. Se voima ja uho ja näyttämisen halu.


Soisin että tämä esitys jatkuisi pitkään, kiertäisi Suomea, mahdollistaisi mahdollisimman monen ihmisen sen näkevän ja kokevan. Toukokuulle on vielä 3 lisäesitystä Lavaklubilla.

Ei Axel tunnu sataprosenttisen sinut olevan uuden identiteettinsä kanssa. Ei hän tiedä oliko ratkaisu oikea. Sama ihminen hän kuitenkin on, nyt Axelina kuin aikoinaan Annikanakin. Joskus joku vahingossa kutsuu Annikaksi ja se tuntuu kuulemma aika lohdulliselta. Annika ei olekaan ihan kokonaan kadonnut.

Minua itkettää.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Mitro Härkönen.