Kymmenen vuotta sitten likipitäen sama työryhmä kokoontui yhteen ja esitti Odotus-nimistä juttua. Nyt oli aika kokoontua uudelleen ja katsastaa mitä on tapahtunut sittemmin. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Heini Junkkaala jututti Saisiota ja Packalénia tuntikausia, ja niistä keskusteluista hän sitten koosti tämän esityksen. Elina Snicker on toiminut dramaturgina. Ja kyllä tämä teksti toimii! Lavalla nähdään kaksi rautaista ammattilaista, mutta myös kaksi äitiä, isoäitiä, puolisoa, ystävää... Lavalla nähdään myös lukuisa joukko heidän elämänsä ihmisiä. Entisiä puolisoita ja kumppaneita, rakastettuja, satunnaishoitoja, kollegoita, lapsia, vanhempia - ja kaikkia näitä Saikki ja Marja esittävät suvereenisti. Aikahaarukka on pitkä, eli paljon muutakin käydään läpi kuin viimeisen vuosikymmenen kuulumisia.
K Rasila on suunnitellut pelkistetyn lavastuksen ja eri aikakausien puvut. Lava on pyöreä, ja sen päällä on parikymmentä vaatetelinettä. Ja pukuja. Miehiä, naisia, lapsia. Juhlamekkoa, valkoisia paitoja. Farkkupaitaa ja poolopaitaa. Musta popliinitakki. Kukin vaatteista esittää tiettyä ihmistä. Kohtaamme menneisyydestä mm. Poolon, Farkun, Huivin, Narun, Silkin, Slipoverin, Kauluksen jne. Jos yhtään näiden naisten historiaa tuntee niin ei ole vaikea päätellä henkilöiden identiteettiä. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliäkään. Saikki ja Marja solahtavat eri hahmoiksi sulavasti, lennosta vaihtaen. Kumpikin kertoo omaa tarinaansa ja historiaansa, mutta välillä näkökulma ja esitettävä hahmo vaihtuu toisen kertomukseen nopeasti. Henkilökohtaisia asioita ja suhteita omiin vanhempiin käydään läpi paljon. Ja kuolemaa, kuolemista ja menetystä, sairastumisia. Kun elämästä on eletty jo valtaosa niin kuoleman todellisuus on jatkuvasti lähempänä. Kun Packalén jäi muutamia vuosia sitten eläkkeelle hän opiskeli suntioksi. Ammattiin, jossa kuolema on läsnä, konkreettisestikin, ellei nyt päivittäin niin ainakin viikottain. Kuolema näyttäytyy lavalla mustassa poplarissaan kuin vanha ystävä.
Välillä voidaan vetäistä päähän se valehtelijan peruukki, ja silloin vastuu sanoman tulkinnasta on kuulijalla. Kukaan ei varmaan ota tosissaan Saikin väitettä omasta vaikenemattomuudestaan. Enimmäkseen peruukki saa silti levätä omalla telineellään. Katsojan tulee silti muistaa ettei tämäm ole dokumentti Saision ja Packalénin elämästä, vaan dramatisoituja välähdyksiä heidän kokemuksistaan. Näemme sen mitä meille halutaan näyttää, ja loppu on mielikuvituksen varassa.
Valehtelijan peruukki on esitys mikä nappaa tiukasti otteeseensa ilman suurempia ulkoisia krumeluureja. Ei sitä loppujen lopuksi tarvita kuin kaksi karismaattista esiintyjää ja hyvä teksti. Se riittää. Silti Antti Puumalaiselle iso kiitos taitavasta äänisuunnittelusta. Myös musiikkivalinnat ovat nappivalintoja. Saikin hillitön Mariza-fanitus toimii hyvin ja fadolaulajattaren sävelet kaikuvat kauniisti.
Välillä esityksessä on ihan absurdejakin kohtia, mutta elämä on. "Ui Ulla niin paljon kuin haluat" saa aikaan hillittömät naurunpyrskähdykset katsomosta. Puhumattakaan Saikin äidin uurnanlaskutilaisuus-anekdootista. On kiinnostavaa kuulla että vielä seitsemänkymppisenäkään Saikki ei tiedä kummalle puolta Pitkääsiltaa hän kuuluu. Hauska yksityiskohta on myös Marjan käyttämä äppäs päppäs, ja siitä virinnyt keskustelu!
Kyllä yleisö on valmis syömään esiintyjien kädestä, heti ensimmäisestä KOM-teatterin Lapin kiertueanekdootista alkaen. Valehtelijan peruukki kestää liki 2,5 tuntia, mutta aika kuluu todella nopeaan. Tylsää hetkeä ei tule, ja vaikka tunnelmat vaihtuvat useita kertoja, niin jännite ja intensiteetti säilyy. Enpä ihmettele lainkaan että kaikki esitykset ovat olleet täpösen täynnä. Vinkkinä muuten maakuntiin: tämä on mahdollista nähdä myös Turussa, Tampereella, Porissa ja Kuopiossa.
Toivotaan että sama porukka on tekemässä jatko-osaa kymmenen vuoden kuluttua. Pitäähän trilogialla olla päätös. Lämmin kiitos Saikki, Marja ja Heini.
Kuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
