Axel kertoilee meille pieniä välähdyksiä elämästään. Miten pienistä asioista minuus voi olla kiinni. Miten istut, jalat levällään vai ristissä. Leikkiikö sitä pienenä tyttönä parranajoa tai tunkee sukkia housuihin. Kun haluaa pelata miesten sarjassa jalkapalloa, mutta lajiliitto ei hyväksy asiaa. Miten laulaminen on niin tärkeä osa minuutta ja omaa itseä, että pelko sen katoamisesta on ainoa asia miksi ei halua muuttaa sukupuoltaan. Kun inhoaa rintojaan ja naisellisia muotojaan. Kun 17-vuotiaana tulee kaapista, ja on siten lesbo. Vaikkei se lesboidentiteettikään ihan oikealta tunnu. Jos suhde omaan kehoon on niin vaikea ettei seksistäkään meinaa tulla mitään. Ei naisten eikä varsinkaan miesten kanssa.
Opin esityksessä jotain uusiakin asioita. Kuten vaikkapa sen että äänihuulet paksunevat testosteronin vaikutuksesta, ja kurkunpää ei useimmiten ole enää tarpeeksi iso. Sen seurauksena ääniala useimmiten pienenee. Tämä oli minusta erittäin kiinnostavaa tietoa, mistä löytyy todella kattavasti lisätietoa mm täältä blogista. Axel pelkäsi äänen menettämistä, äänen muuttumista, sitä ettei voi ilmaista itseään omalla äänellään. Hän teki paljon surutöitä ennen hormonihoitoja, surutyötä äänensä takia.
Minuus ja identiteetti, mitä ne ovat? Axelin lesboidentiteetti vaihtui kolmekymppisen miehen identiteetiksi - ja samalla sai enemmän statusta. Vaikka hän toistaiseksi haluaakin pitää kohdun ja munasarjat (ja kärsiä joka kuukausi niiden mukanaan tuomista rasitteista) niin nimi vaihtui. Ei ollut vaihtoehtoja, vaikka olisi halunnut vanhan nimensä pitääkin. Oma nimi on iso osa ihmisen identiteettiä; itse en olisi valmis luopumaan edes sukunimestäni. Niin monta yhteistä vuotta meillä on. Mies/nainen (tai cis/trans) akselilla ajattelu on aika kapeakatseista. Sitä kun ihminen voi olla paljon muutakin (btw, Juuso Kekkosen erinomainen Outo Homo -monologi käsittelee näitäkin asioita erinomaisesti - siitä on viimeiset esitykset ympäri Suomea tänä keväänä). Axelin voimakas samaistuminen Kullervoon, erityisesti siihen Gallen-Kallelan versioon. Se voima ja uho ja näyttämisen halu.
Soisin että tämä esitys jatkuisi pitkään, kiertäisi Suomea, mahdollistaisi mahdollisimman monen ihmisen sen näkevän ja kokevan. Toukokuulle on vielä 3 lisäesitystä Lavaklubilla.
Ei Axel tunnu sataprosenttisen sinut olevan uuden identiteettinsä kanssa. Ei hän tiedä oliko ratkaisu oikea. Sama ihminen hän kuitenkin on, nyt Axelina kuin aikoinaan Annikanakin. Joskus joku vahingossa kutsuu Annikaksi ja se tuntuu kuulemma aika lohdulliselta. Annika ei olekaan ihan kokonaan kadonnut.
Minua itkettää.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti