Axel - soolo miesäänelle / Lavaklubi, Kansallisteatteri 17.3.2018

Axel - soolo miesäänelle ui kuin varkain kevään kulttuurikalenteriini, koska näin esittelypätkän Kansallisteatterin kevätkauden avajaisissa tammikuun alussa. Ja olen todella kiitollinen että menin ja koin ja näin sen. Itsellänikin oli silmä kosteana useassakin kohdassa, mutta Lavakubille jäi monta voimakkaasti kyynelehtivää ihmistä esityksen loputtua. Luihin, ytimiin - ja ennenkaikkea tunteisiin käyvä oli tämä. Heini Junkkaala on koostanut ja ohjannut esityksen Axelin haastatteluiden pohjalta.

Esitys on monellakin tapaa intiimi. Jo tilana täyteen myyty Lavaklubi on pieni ja kotoinen. Kun vielä esitys ei rajoitu pelkästään lavalle, vaan Axel liikkuu huoneen reunasta toiseen, suurten naispotrettien viereen, flyygelin ääreen ja muualle, ja tulee ikäänkuin meidän katsojien joukkoon. Tarinat tulevat iholle kirjaimellisesti. Toinen merkillepantava seikka mikä tekee tästä hyvin intiimin on Markus Lindénin häkellyttävän kaunis ja pienimuotoinen äänisuunnittelu. Ääntä käytetään monipuolisesti, se tulee eri puolilta lavaa, ja välillä pöytien päälle sijoitetuista kaiuttimista. Välillä kuulemme Axelin entisen äänen, sen kauniin naisenäänen, laulavan, välillä Axelin nykyinen ääni liittyy duettoon. Kumpikin kuulostaa upealta, yhdessä ja erikseen. Välistä mikrofoni raapii parransänkeä, kuin konkreettinen todiste miehisyydestä. Sihinät ja suhinat, rihinät ja rahinat. Mikrofonilla voidaan muotoilla naisen ääriviivoja tai omia kurveja, luoda uniikkeja äänikuvia. Iso kiitos myös kattavasta biisilistasta käsiohjelmassa, jossa on muutenkin paljon asiaa.

Axel kertoilee meille pieniä välähdyksiä elämästään. Miten pienistä asioista minuus voi olla kiinni. Miten istut, jalat levällään vai ristissä. Leikkiikö sitä pienenä tyttönä parranajoa tai tunkee sukkia housuihin. Kun haluaa pelata miesten sarjassa jalkapalloa, mutta lajiliitto ei hyväksy asiaa. Miten laulaminen on niin tärkeä osa minuutta ja omaa itseä, että pelko sen katoamisesta on ainoa asia miksi ei halua muuttaa sukupuoltaan. Kun inhoaa rintojaan ja naisellisia muotojaan. Kun 17-vuotiaana tulee kaapista, ja on siten lesbo. Vaikkei se lesboidentiteettikään ihan oikealta tunnu. Jos suhde omaan kehoon on niin vaikea ettei seksistäkään meinaa tulla mitään. Ei naisten eikä varsinkaan miesten kanssa.

Opin esityksessä jotain uusiakin asioita. Kuten vaikkapa sen että äänihuulet paksunevat testosteronin vaikutuksesta, ja kurkunpää ei useimmiten ole enää tarpeeksi iso. Sen seurauksena ääniala useimmiten pienenee. Tämä oli minusta erittäin kiinnostavaa tietoa, mistä löytyy todella kattavasti lisätietoa mm täältä blogista. Axel pelkäsi äänen menettämistä, äänen muuttumista, sitä ettei voi ilmaista itseään omalla äänellään. Hän teki paljon surutöitä ennen hormonihoitoja, surutyötä äänensä takia.

Minuus ja identiteetti, mitä ne ovat? Axelin lesboidentiteetti vaihtui kolmekymppisen miehen identiteetiksi - ja samalla sai enemmän statusta. Vaikka hän toistaiseksi haluaakin pitää kohdun ja munasarjat (ja kärsiä joka kuukausi niiden mukanaan tuomista rasitteista) niin nimi vaihtui. Ei ollut vaihtoehtoja, vaikka olisi halunnut vanhan nimensä pitääkin. Oma nimi on iso osa ihmisen identiteettiä; itse en olisi valmis luopumaan edes sukunimestäni. Niin monta yhteistä vuotta meillä on. Mies/nainen (tai cis/trans) akselilla ajattelu on aika kapeakatseista. Sitä kun ihminen voi olla paljon muutakin (btw, Juuso Kekkosen erinomainen Outo Homo -monologi käsittelee näitäkin asioita erinomaisesti - siitä on viimeiset esitykset ympäri Suomea tänä keväänä). Axelin voimakas samaistuminen Kullervoon, erityisesti siihen Gallen-Kallelan versioon. Se voima ja uho ja näyttämisen halu.

Soisin että tämä esitys jatkuisi pitkään, kiertäisi Suomea, mahdollistaisi mahdollisimman monen ihmisen sen näkevän ja kokevan. Toukokuulle on vielä 3 lisäesitystä Lavaklubilla.

Ei Axel tunnu sataprosenttisen sinut olevan uuden identiteettinsä kanssa. Ei hän tiedä oliko ratkaisu oikea. Sama ihminen hän kuitenkin on, nyt Axelina kuin aikoinaan Annikanakin. Joskus joku vahingossa kutsuu Annikaksi ja se tuntuu kuulemma aika lohdulliselta. Annika ei olekaan ihan kokonaan kadonnut.

Minua itkettää.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Mitro Härkönen.