Oikeat oopperalaulajat, pieni oopperakuoro, Pori Sinfonietta Nils Schweckendiekin johdolla, kiinnostava tarina ja moderni musiikki. Yhdistettynä taitavaakin taitavampaan nukketeatteriosaamiseen. Yhdessä näistä tulee aivan uskomattoman upea ja hieno parituntinen, minkä parissa katsoja istuu penkin laidalla ihaillen ja ihmetellen. Ainakin tämä nukketeatterin suuri ystävä.
Alanimeltään Croak on the unexpected joys & perils of singing. Mitä kaikkea odottamattomia iloja ja vaaroja laulamisesta löytyykään, sen saimme esityksen aikana kokea. Mikhail Brashinskyn libretto oli kyllä hauska ja oivaltava. Siinä oli paljon huumoria (vegaani susi, tai että suomalaiset pitäisivät saatanan täällä pysyvästi, jos saisivat valita. Tai kommentti: "oletpa surkea näky, kuin höyhenpöksyynsä kakkinut pöllö"). Tarina kertoo Croak-nimisestä todella rumasta ja rumaäänisestä miehestä, ketä kaikki karsastavat. Mutta kun hän solmii liiton paholaisen kanssa niin a'vot, miehestä kuoriutuu kaunis ja komea ja entinen lauluäänikin on kuin muisto vain. Valitettavasti vain mitään ei saatanalta koskaan saa ilmaiseksi, vaan vastineeksi tämä sudenpuvussa kulkeva vihtahousu haluaa uhreina nuoria neitsyeitä. Vain siten Croak saa pidettyä uuden äänensä ja ulkomuotonsa. Tuumasta toimeen. Äänellään tyyppi lumoaa uhrinsa ja vie heidän jäännöksensä tiluksilleen. Vaikka kulmakunnan nuoret naiset piilotetaan kellareihin ja muualle niin aina löytyy vanhempiaan vastustelevia neitoja myös. Näihin kuuluu myös Olivian sisar, jota tämä ritaritaruihin mieltynyt sisko lähtee pojaksi pukeutuneena etsimään. Kohdattuaan Croakin he heittäytyvät laulukilpaan, ja sitten Croak rakastuu! Oops, kohtalokas erhe! Sillä yksi saatanan ehtoja oli että naiset kyllä rakastavat Croakia mutta hän ei saa rakastua kehenkään. Muuten ottaa ohraleipä. Ja niinpä paha saa palkkansa eeppisessä loppukohtauksessa. Ei ehkä mitään uutta tarinankerronnallisesti, mutta sopivasti kutkuttavia kauhuelementtejä ja perinteistä satua yhdistelevä juoni toimii hyvin Anna Ivanova-Brashinskayan ohjauksessa.
Laulusolistit ovat kerrassaan upeita. Croakin rooli on haastava koska pitäisi ensin osata laulaa "rumasti", ja sitten henkeäsalpaavan kauniisti. Mutta tenori Joonas Eloranta suoriutuu osastaan mainiosti. Croak on klonkkumainen, vähän surullinenkin hahmo. Oman rumuutensa vanki, joka koittaa kamppailla tappamista vastaan, mutta kun kauneuden makuun pääsee... Eloranta on hieno ja sävykäs Croak. Hienosti Olivian vaativasta osasta selviytyy myös sopraano Anna-Kristiina Kaappola, vaikka hän kärsikin virusperäisestä kurkunpääntulehduksesta (se kerrotaan meille esityksen alussa). Hattua nostan että a) hän esiintyy ylipäätään ja b) että minun maallikonkorvani eivät kuule mitään virheitä, vaikka niitä siellä saattaa toki ollakin. Taas kerran tulin miettineeksi miten korkea kynnys esiintyjillä on jäädä potemaan sängyn pohjalle. Ymmärrän että koska varamiehityksiä ei juuri ole, ja kukaan ei halua perua esitystä ja aiheuttaa pettymystä katsojille, niin se moraali pistää saapumaan lavalle, vaikka pää kainalossa. Mutta toki omaa terveyttäänkin pitäisi ajatella. Kaappolan ääni on kaunis ja hän eläytyy myös hienosti rooliin.
Vaikka katsojan pitäisi katsoa pääasiallisesti nukkien esittämää tarinaa, niin kyllä laulajatkin näkösällä ovat. Kaikki mustiin pukeutuneina ja enimmäkseen lavan reunalla. Mutta kyllä siellä eläytymistä on sielläkin! Kukin eläytyy nukkehahmoonsa omalla tavalla.
Ruhtinaan ja Olivian isän roolit laulaa raamikas bassobaritoni Jouni Kokora, minulle ihan uusi tuttavuus. Pidin kovasti hänen muhkeasta äänestään. Ja vastaavasti ruhtinattaren ja Olivian äidin (ja muutamassa muussakin) rooleissa mezzosopraano Merja Mäkelä, kauniisti laulava ja eläytyvä myöskin. Silti ehkä mun suosikki oli aivan häikäisevä kontratenori Teppo Lampela, joka oli saatana suden vaatteissa. Sen lisäksi että hän lauloi välillä häkellyttävän korkealta ja kovaa, niin myös rooliin eläytyminen oli mainiota. Ja se ulvonta! Vaikka nukettaja hoiti suden pään niin Lampelalla oli toisessa kädessään käpälähansikas. Muutenkin liikkeet, eleet ja ilmeet jäljittelivät sutta, ja saatanaakin. Lisäksi hän lymysi lavan sivustalla liki koko esityksen, kuin vaanien ja sopivaa tilaisuutta odottaen. Kerkesipä vielä sirottelemaan erilaisia hiutaleitakin lavalle efekteinä. Rakastuin!
Vaikka 12-henkinen oopperakuoro oli pieni niin sitäkin taitavammin lauloivat. Hienosti laulamisen lisäksi myös supatukset ja naurunhohotukset sujuivat.
Seitsemän taitavaa nukettajaa (Johanna Kultala, Maria-Elina Koivula, Anna Nekrassova, Jenni Rutanen, Riina Tikkanen, Lotta Virtanen ja Paula Vilmi) hoiti lavalla ihmisnukkien lisäksi myös lintuja, hevosia, saatana-suden ja murhattujen tyttöjen torsoja. Ja miten elävästi ja hienosti tämä seitsikko toimi! Montaa heistä on tullut lavalla nähtyä, tai lähinnä heidän työnsä jälkeä. Ihan Suomen eliittiä. Nyt ei ollut tarkoituskaan että nukettajat ovat piilossa tai sivussa nukkien takana, vaan he olivat tärkeä osa esityksen visuaalisuutta. Nukettajien tarkkaan mietityt liikkeet ja koreografiat rytmittivät hyvin esitystä; liikesuunnittelusta vastasi Tatiana Gordeeva. Viktor Antonovin nukke- ja lavasuunnittelu oli taidokasta. Elävänkokoisen nuket olivat sielukkaita ja eteerisen kauniita (paitsi Croak ennen muodonmuutostaan). Toinen näytös alkaa hitaalla tanssikohtauksella. Nukettajat tekevät murhattujen naisten torsonukeista omien kehojensa jatkumoita hiljaisessa tanssissaan.
Kaikilla ihmishahmoilla on läpikuultavat hameet, jotka liehuvat ja leijuvat liikkeen mukana. Sellaista valkoista rapisevaa muovinomaista kangasta. Myös hiukset olivat samasta materiaalista, paitsi ruhtinasparilla oli lyhyet pystyrastat. Jokainen nukke oli kuitenkin oma yksilönsä. Lavastuksessa käytettiin paljon samaa harsomaista muovikangasta mitä nukkien hameissa. Se eli ja hengitti hahmojen mukana ja ympärillä. Kun Croak ja Olivia ratsastavat hulmuavan rapisevan kankaan läpi! Kun hahmot kieppuvat "vedessä". Suden terävät ja luihuiset liikkeet ja hevosen hännän huiskaus. Kaikki mietittyä ja toimivaa. Croakin kasvojen muuttuminen kauniiksi ja rumaksi on toteutettu naamioiden avulla, ja naamioita käytetään muutenkin esityksessä. Ja lopuksi Croakin irtopään liikuttelu siimoilla neljän nukettajan toimesta. Huh.
Tätä teosta sävelsi alunperin Jouni Kaipainen, mutta hänen kuolemansa vuonna 2015 jätti työn kesken. Säveltäjät Maria Kallionpää ja Markku Klami eivät jatkaneet keskeneräistä teosta vaan aloittivat alusta. Työ on jaettu siten että kummallakin on omat kohtauksensa, enkä minä maallikkona ainakaan erota mitään oleellisia juttuja missä eroja huomaisi. Musiikki soljuu modernina eteenpäin ja kaikki kuulostaa tasaisen hyvältä. Croak on omistettu Kaipaisen muistolle. Mukaan on upotettu myös pieni pätkä tutusta Carmen-oopperasta, L'amour est un oiseau rebelle, mitä Croak laulaa.
Porin Promenadi-sali oli torstai-iltana puolityhjä, joka harmittaa suunnattamasti. Eikö paikalliset ymmärrä hyvän päälle, vai onko täällä niin konservatiivista väkeä ettei tämmöinen epäpyhä liitto kun sotketaan oopperaa lapselliseen nukeilla leikkimiseen toimi. No, heidän menetyksensä. Mutta tämä oli niin erinomainen että surku tulee kaikkia ketkä eivät näe. Olisipa kyllä mahtavaa nähdä tätä muuallakin Suomessa ja toivon mukaan myös ulkomailla. Kieli ei ainakaan ole este koska libretto oli englanniksi! Suomenkieliset tekstit oli kyllä hauskat ja hyvin käännetty, mutta eihän tekstitykseen ikinä ihan kaikki mahdu.
Croak on kyllä häkellyttävän upeaa katseltavaa. Ihana ja nautinnollinen oopperan ja nukketeatterin liitto. Toivon hartaasti että tämä lähtisi Porista maailmallekin.
Esityskuvien copyright Hanna Laasanen (2 ylintä), Eija Mettovaara (3 alinta), muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti