Macbeth / Kansallisteatteri 14.3.2017

En tiedä olisinko mennyt toista kertaa katsomaan Macbethiä ellei olisi ollut samana iltana Bloggariklubia Kansallisteatterilla. Toisaalta ensi-illan jälkeen oli niin hämmentynyt olo, enkä oikein tiennyt mitä mieltä esityksestä olisin ollut. Että sikäli toinen katsomiskerta selkeytti hieman ajatuksiani. Ehkä.

Meillä oli ilo saada kuunnella kiinnostavaa paneelikeskustelua ennen esitystä. Vieraina Bloggariklubissa olivat kaksi kustannustoimittajaa WSOY:ltä eli Saara Pääkkönen ja Alice Martin, näyttelijä/ohjaaja Jussi Nikkilä sekä Kansallisteatterin dramaturgi Eva Buchwald. Kaikki suuria Shakespeare-faneja. Oli kiinnostavaa kuulla niin keskustelijoiden kuin paikalla olleiden parinkymmenen kirja/kulttuuribloggaajan omasta Shakespeare-suhteesta. Monella oli hyvinkin läheinen suhde näytelmiin. Ja koska WS on aihe josta jaksan puhua ja kuunnella vaikka loputtomiin, niin tämä oli todella kiinnostavaa!

Saara Pääkkönen, Alice Martin, Jussi Nikkilä, Eva Buchwald

Oli myös mielenkiintoista kuulla WSOY:n Shakespeare-käännösurakasta, vaikka siinä ei sinällään ollutkaan kauheasti uutta tietoa. Mutta koska paikalla oli kaksi koko projektin ajan mukana ollutta kustannustoimittajaa, niin aina jotain ihania uusia tiedonmurusia tarttui matkaan. Kyllä kaikkien näytelmien uudet suomennokset olivat iso kulttuuriteko kustantajalta! Ja vaikka joistain näytelmistä oli tehty paljon muitakin käännöksiä Cajanderin jälkeen, niin teatterikäyttöön tarkoitetuista on aina jätetty jotain pois. Hyvinkin ymmärrettävää. Sen sijaan näissä WSOY:n käännöksissä on koko tekstin lisäksi runsaasti alaviitteitä ja kiinnostavia esipuheita jne. Sen lisäksi käännökset ovat oikeasti uusia käännöksiä, eivät muokkauksia vanhoista, eivätkä varsinkaan Jylhän, Cajanderin tai muiden töihin perustuvia. Sitäpaitsi oli kaksi (tosin alkuperältään hieman kiisteltyä) näytelmää mitä ei oltu koskaan aiemmin edes käännetty suomeksi (Perikles ja Kaksi jalosukuista). Kirjasarjan käännökset eivät myöskään perustu nähtyihin esityksiin, mikä on myös tärkeä huomio.

Koska Macbeth oli illan näytelmänä, niin sen käännösasioita ruodittiin vielä syvällisemmin. Kiinnostavin kysymys oli miksei työryhmä käyttänyt olemassa olevaa Matti Rossin käännöstä, vaan päätyi tekemään omansa. Eva Buchwaldin vastaus oli selkeä: Rossi ei antanut lupaa lisätä tai muokata tekstiään. Ja koska työryhmä halusi mukaan modernin tekstinpätkän (Antti Nylénin monologi näytelmän lopussa) niin he päätyivät kääntämään tekstin uudelleen itse. Mutta tämä ei lopulta ollutkaan ainoa syy. Tekstissä oli muutamia alkusointuasioita mitkä olivat Buchwaldille tärkeitä. Lisäksi Rossin käännöksestä on jo tovi aikaa, ja oli muutamia sanoja mitä Buchwald ja Reinikainen halusivat modernisoida (esim. filthy air = saaste,ja patient = suvaitsevainen). Näytelmässä on kohta kun Duncan (alunperin portinvartija) kritisoi ja kommentoi oman aikansa yhteiskunnallisia asioita (portinvartijan kop, kop, kop-monologi) ja se tapahtuu hyvin erilaista kieltä käyttäen kuin muu näytelmä. Kansallisteatterin versiossa käytetään moderneja ilmauksia kuten saatanan sipilöijä ja tulta päin. Järkeenkäypää kun se näin selitettiin.

Tekstien ja käännösten lisäksi keskustelussa pohdittiin myös miksi esimerkiksi Macbeth ja Kansallisteatterissa myös parhaillaan pyörivä Rikhard III (jonka ohjauksesta Jussi Nikkilä vastaa) ovat edelleen niin suosittuja ja ajankohtaisiakin näytelmiä. Ja miksi ylipäätään Shakespeare on edelleen suosittu. Saara Pääkkösen mielestä Shakespeare luotaa ihmisluontoa niin hyvin. Vaikkakin osa näytelmistä on älyttömän tyhmiä (olen taipuvainen samaan mielipiteeseen). Alice Martin on samoilla linjoilla sanoessaan, että WS tutkii ihmistä ja näytelmät ovat valtavan monipuolisia. Jussi Nikkilän mielestä RIII auttaa ihmistä tunnistamaan itsessään näitä pahoja puolia, tämmöistä minä minä minä-ajattelua. Eva Buchwaldille Shakespeare on aina ajankohtainen, ja Macbeth oli hänelle teini-iän rakas näytelmä. Panelistit pohtivat myös Rikhard III ja Macbethin hahmoja, mitä heissä on samaa ja mitä erilaista.

Alice Martin halusi tietää onko Duncanin roolia korostettu tässä Macbeth-versiossa, koska Esko Salminen on niin ihku :-) Tähän ei saatu selkeää vastausta, mutta ajatus on kyllä kutkuttava ja olen samaa mieltä... Muutenhan Duncanin rooli ei ole kovin suuri, koska hänet murhataan niin alkupuolella näytelmää, eikä repliikkejäkään ole kauheasti.

Lopuksi jokainen keskustelija sai kertoa minkä Shakespeare-tuotannon he haluaisivat Suomen teatterilavoilla nähdä. Kiinnostavaa!

Saara Pääkkönen: Titus Andronicus
Alice Martin: Troilus ja Cressida
Jussi Nikkilä: Antonia ja Cleopatra, Julius Caesar ja Loppiaisaatto
Eva Buchwald: Cymbeline, Kuinka äkäpussi kesytetään ja Venetsian kauppias.

Mitäköhän toiveita mulla itselläni olisi... Ainakin Rikhard II, Coriolanus, Henrik V.

Ilta oli todella kiinnostava, ja oli myös hienoa päästä tutustumaan teatterin yläkerran kabinettiin, mitä käytetään kokoustilana. Kiitos Kansallisteatteri, WSOY, kaikki keskustelijat ja bloggaajakollegat!

Mutta sitten illan Macbethiin. Vajaa viikko kulunut edellisestä katsomiskerrasta. Nyt istuin permannolla ihan takana. Sinällään hyvä, koska kokonaisuuden hahmotti hieman paremmin takaa. Kolmetuntisen esityksen aikana ajatukset kerkesivät harhailla moneen kertaan (ei koskaan hyvä merkki). Varsinaisia muutoksia esityksessä en huomannut, koska ensi-illasta oli niin vähän aikaa. Nyt tosin Macbeth muisti monologinsa kokonaan...

Korviin tarttui muutamia kauniita tekstinpätkiä, kuten Malcolmin Minussa soi rikosten koko skaala, kaikissa mahdollisissa sävelissä ja Macbethin Neptuksen valtameri ei saisi kättä puhtaaksi. Pohdin myös kenet suomalaisen näyttelijän haluaisin nähdä Macbethin roolissa (tämä jäi vielä mietintäasteelle). Välillä Luusuaniemen Macbeth replikoi kun vanhoissa Suomi-filmeissä. Pohdin myös useammankin näyttelijän kohdalla, että huutaminen ei tuo yhtään lisää uskottavuutta rooliin. Uskottavuuden tulee syntyä muualta kuin äänenvoimakkuutta lisäämällä. Se noitien toinen kappale, Hämmennelkää, missä käytettiin Cajanderin suomennosta, kuulosti tekstillisesti hienolta (ja hieman vanhanaikaisena erittäin sopivalta noidille).

Macduff palaa kotiinsa ja löytää perheensä murhattuna. Eikä hänellä ole enää skottiruutuista takkia yllään, vaan armeijan hiekanvärinen pilottitakki. Eli hän on luopunut skottiväreistä liityttyään Englantiin, ja käännyttyään lopullisesti Macbethiä vastaan. Tämmöisiä pieniä vihjeitä oli nyt toisella kerralla helpompi poimia. Ja Macbethien avustaja Seyton War is over t-paidassaan lopussa!

Mutta pakko hieman surullisena todeta ettei tämä toisellakaan kerralla vakuuttanut minua.


Kuvat otin ihan itse (esityskuva on ensi-illasta).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Macbeth / Kansallisteatteri 8.3.2017

Macbeth on monellakin tapaa minulle erittäin rakas näytelmä, ehdottomasti top5:ssä jos suosikki-Shakespearen näytelmiä mietitään. Monta monituista tulkintaa on tullut teatterin lavalla nähtyä, mutta silti odotan uutta versiota aina ihan kauheasti. Kaksi suosikkiani vuosien varrella on, joiden ohi ei ole vielä muut tulkinnat menneet. Toinen oli Kenneth Branagh-versio Manchesterissa 2013 ja toinen samana vuonna Jamie Lloydin ohjaama Lontoossa (James McAvoy nimiroolissa). Mahtaisiko tämä Kansallisteatterin uutuus nousta samaan kastiin?

No ei nouse ei. Odotukset olivat korkealla, mutta... Siis minulla ei ole mitään vanhojen klassikkojen modernisointia vastaan, päinvastoin. Sillainhan ne pysyy tuoreina kun niistä pyyhitään pölyt pois aika ajoin. Ohjaaja Janne Reinikainen on lähtenyt kunnianhimoisesti uudistamaan Macbethiä, alkaen uudesta käännöksestä yhdessä dramaturgi Eva Buchwaldin kanssa. Näytelmästä on tiputettu monia henkilöitä ja kohtauksia kokonaan pois ja uutta tekstiäkin on lisätty (lopussa Antti Nylénin kirjoittama teksti). Osaa reploista on siirretty kokonaan toisille ihmisille, esimerkiksi portinvartijan puheita Duncanille tämän kuolinhetkeen.

Kati Lukan lavastus on ultramoderni; kromia, lasia ja loisteputkia. Pyörivää lavaa käytetään hyvin avuksi eri miljöiden luomiseen. Sama betoniporras/lasi/metallihäkkyrä toimii kaiken keskipisteenä. Max Wikströmin valoista tykkään, ne räpsyvät, hehkuvat, paljastavat ja peittävät. Milloin loistevalot ja milloin valonheittimet. Välillä valaistaan katsomoakin, ja lavan sivustojen teatterinaamiopatsaat saavat kohdevalot Malcolmin yleisölle osoitetun monologin aikana.

   

On aivan mahtavaa että suomalaisissakin käsiohjelmissa on muutakin sisältöä kun tekijälistaukset. Nyt oli tosi kiinnostava pieni katsaus näytelmän puvustukseen ja pukujen värimaailmaan. Skottiruutuja tai kilttejä ei ole kokonaan unohdettu, vaan esimerkiksi Macduffilla on hieno skottiruudullinen prätkärotsi ja muusikko Jusu Berghäll on pukeutuneena kilttiin. Ja se ihana keltainen väriripaus siellä ja täällä: Lady Macbethin keltaiset yöpuvut ja kaavut, keltainen tyyny, monarkkiperhoskuvioinen iltapuku ja Macbethin keltainen taskunenäliina lopussa, ja päivällisen pöytäliina. Miesten sotilasasuihin on haettu inspiraatiota brittisotilaiden Afganistan-operaatioista. Sekä Macbeth että Lady vaihtavat asua useita kertoja esityksen aikana, ja jokainen asu on kyllä silmiä hivelevän esteettinen. Tuulahduksia 60/70-luvuilta. Kiitos Tarja Simone näistä!

Tykkään kovasti että näissä uusissa Kansallisteatterin Shakespeare-jutuissa on livemusiikkia, ja vieläpä niin hienosti käytettynä että se meinaa varastaa koko show'n! Rikhard III:n yksi monista valttikorteista oli nimenomaan henkeäsalpaavan hieno musiikki. Siinä missä RIII:ssa Mila Laine soitti yksinään monenlaisia instrumenttejä, niin nyt saman tekee Jusu Berghäll. Mieheltä sujuu rummut, huilu, kitarat, saksofoni, bassoklarinetti jne. Kilttipukuinen mies putkahtaa esiin milloin mistäkin päin lavaa. Musiikki on eklektinen sekoitus kaikenlaista ja hyvin tenhoavaa. Kolme noitasiskosta Weird Sisters (Sonja Kuittinen, Pihla Maalismaa ja Fanni Noroila) muodostavat modernin laulutrion, ja laulavat myös kaksi kappaletta Shakespearen lyriikoin. Nämä biisit eivät niin kolahda, mutta sen sijaan Maalismaan tulkitsemat Great Business (Shakespearea tämäkin) ja ennen kaikkea bluesklassikko Troubled Waters ovat upeat. Mikä ääni! Äänisuunnittelija Timo Hietanen vastaa näiden sävellyksistä (paitsi Troubled Watersin on säveltänyt Arthur Johnston).

Yksi näytelmän kauneimmista kohtauksista on loppupuolella. Macbeth on romahtamassa, vaimo on kävelemässä kohti kuolemaansa, sataa ja lavan edessä muusikko soittaa fonilla syntikkamaton päälle hyvin surumielistä sävelmää. Vihertävä valo, melankolinen musiikki ja valuva sade tuo mieleen Blade Runner -leffan. Upea!

Miksei tämä sitten kauheasti kolahtanut meikäläiseen?

Yksi ongelma olivat näyttelijäsuoritukset. Antti Luusuaniemi tekee hienon roolin lavalla, mutta ei hän ole Macbeth. Joku siitä roolista jää puuttumaan. Parta ja musta kiltti pukevat miestä kyllä paremmin kuin hyvin. Katariina Kaitue viettää Lady Macbethin roolissa 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Roolihan on hyytävän upea, varmaankin yksi parhaita Shakespearen naisrooleja. Mutta ei tämäkään nyt lähde. Pariskunnan keskinäiset välit ovat alussa sensuellit, mutta repeilevät sitten, Ladyn vähätellessä ja haukkuessa miestään. Tässä versiossa pariskunta listii itse Macduffin perheen, ja tästä hypätäänkin suoraan Ladyn Out damned spot-klassikkomonologiin (pois perkeleen tahra). No, kädethän ovat valmiiksi veressä (mutta kun se pitäisi olla harha mitä Lady unissakävellessään koittaa pestä käsistään).

En aina ihan ymmärrä naisnäyttelijöiden käyttöä miesrooleissa. Malcolm (Fanni Noroila), Seyton (Pihla Maalismaa) ja Lennox (Karin Pacius) eivät ole suurensuuria osia, mutta ihan hyvin kukin roolinsa vetää. Mutta en näe syytä miksei näissä olisi voinut miesnäyttelijöitä käyttää. Noitakolmikko povaa Macbethille yhtä jos toista ja lopulta näyttävät tälle myös maailmanlopun kuviakin (Hitleristä Putiniin). Konkarit Seppo Pääkkönen (Banquo) ja Esko Salminen (Duncan) tuovat kaivattua karismaa lavalle, ja Salmisen mukana tuulahduksen myös Shakespeareä.

Toinen ongelma minulle oli se ylenpalttinen yltäkylläisyys. Jotenkin kaikkea oli liikaa, mutta silti liian vähän. Tämä taitaa olla ohjauksellinen ongelma ainakin osittain. Videoprojisointeja on paljon, välillä ihan pidempinä pätkinä ja välillä nopeatahtisena tykityksenä. Kaikenlaista luontoon ja tieteisiin liittyvää. Vesistöä, ötököitä, DNA-juosteita... Luonnonsuojelun ja planeetan tuhoamisen teemat toistuvat näissä. Välillä pyöreä taustakuva on kuin möllöttävä täysikuu kaiken taustalla, välillä mikroskoopin näkymä.

Neljännen rivin keskellä oli erinomainen paikka, ja varsinkin kun Macbeth likipitäen istui syliini vieraillessaan katsomossa värväämässä palkkamurhaajia. Mutta jotenkin siihen muutamien näyttelijöiden puhe puuroutui eikä meinannut saada selvää. Liekö akustiikasta, ensi-illan hermoista vai huonosta artikulaatiosta johtuvaa.

Kyllä mun tarttee tunnustaa, että paikka paikoin myös kieli särähti korvaan. Jotenkin se kun Lady Macbeth hokee nukkumaan, nukkumaan, nukkumaan, niin mieleeni tulee ennemmin Teletapit hokemassa uudestaan, uudestaan, uudestaan! Sitten on Macbethin kaikista hienoin puhe eli sound and fury -monologi, joka yleensä saa mut silkalla kauneudellaan kyynelehtimään. Nyt ei mitään tunnereaktiota, paitsi korkeintaan ärsytystä käännöksestä. "surkea näyttelijä, joka kekkuloi ja hikoilee aikansa lavalla...". Joskus mietin miksi pyörä tarvitsee keksiä uudelleen. Jos ja kun Cajanderin käännös on liian vanhanaikainen (sitä oli kuitenkin käytetty lauluissa!) niin mitä vikaa on Rossissa? Käännösasioista lisää valaistusta myöhemmin.

Onko joku muukin pohtinut näytelmän mainonnassa käytettyjä weimarinseisojia? Niitä käytetään myös lavastuksen osana (Macbethin huoneessa lopussa). Macbeth puhuu eri koiraroduista ja niiden tarkoituksesta (värvätessään niitä Banquon murhaajia) - mutta mahtaakohan hän mieltää itsensä sitten weimarinseisojaksi? Nehän ovat monipuolisia lintukoiria, joita on käytetty myös suurriistan metsästykseen. Harvinaisia kyllä, ja sellaisia yhden miehen koiria, jotka ovat vieraita kohtaan pidättyviä.

Oliko lopun saarna maapallon ja ihmiskunnan tuhoutumisesta koko näytelmän juju, se silta millä vanha teksti yhdistettiin nykypäivään? Vai tarpeeton katsojien moraalinen herätysyritys? Antroposeenin aikaa tässä eletään, ja ihmiskunta on tuhonnut kaiken macbethien avulla. Onko meillä enää mitään toivoa?

Summa summarum. Yritystä on, mutta mulle tämä Kansallisteatterin Macbeth jättää onton olon. Kolme tuntia kohkaamista, mutta mitään tunteita ei ainakaan tässä katsojassa herää. Paljon hyviäkin juttuja oli, mutta. Halusin niin kovasti rakastaa tätä näytelmää. Moni on kuitenkin tykännyt, että ehkä ongelma on vain minussa.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Frankenstein / Kansallisteatteri 9.10.2013

Kolmatta kertaa katsomassa, tällä kertaa Eevan kanssa. Ekasta kerrasta ennakossa kirjoitin tammikuussa ja tokasta kerrasta sitten helmikuussa... Nyt oli paikat parven ekalla rivillä, keskellä. Sali oli täynnä kikattavia koululaisia, mutta ei kuitenkaan ihan täynnä.

Harmi, sillä esitys on visuaalisuudessaan varmaan parasta teatteria Suomessa tänä vuonna.

Mitään muutoksia en huomannut alkuvuoden esityksiin verrattuna. Antti Luusuanniemen tukka oli sliipatumpi kuin aiemmin, eli valahtanut silleen silmille ihanasti niinkuin viimeksi :-)

Musiikki, lavastus, puvustus - kaikki ne toimivat edelleen täysillä.

Mutta samat asiat nyppi nytkin kuin aiemminkin (esim. se liian pieni mökki polttokohtauksessa). Ja porukka puhui kovin hiljaa nytkin, oli hetkittäin vaikea saada selvää... Ja se niiden haudankaivajien mongerrus englanniksi.

Mutta kannatti taas nähdä, sillä on se vaan hieno tarina! Ja toteutus!

Kuvien copyright Kansallisteatteri

Frankenstein / Kansallisteatteri 16.2.2013

Lauantaina tuli poikettua Kansallisteatterissa tuomaripäivien yhteydessä katsomassa nyt sitten uudelleen Frankenstein. Edelleenkin oli hyvä, nyt keskityin ehkä hieman eri asioihin kun ennakkonäytöksessä.

Pikkasen oli ehkä jotain hienosäätöä tapahtunut, mutta muuten esitys oli samanlainen kun ennakossakin. Ja Antti Luusuaniemi on kyllä hyvä!! Ja tarttee sanoa että Kansallisteatterin asiakaspalvelu on erinomaista!!

Teatterin jälkeen Sallan ja Elisan kanssa syömässä nepalilaisessa ravintolassa ihan siinä teatterin vieressä. Hyvää ruokaa ja oli tosi mukava treffata kavereita teatterin & treffien merkeissä.

Frankenstein / Kansallisteatteri 21.1.2013

23.1. ensi-iltansa Kansallisteatterissa saa Nick Dearin muutaman vuoden takainen versio Mary Shelleyn Frankensteinista. Oli ilo päästä maanantaina ennakkoon katsomaan tätä aikalailla odotettua tuotantoa.

No, odotukset eivät olleet kovin korkealla, koska MIKÄÄN ei voi olla parempi kuin Lontoon NT:n versio parin vuoden takaa. Väkisinkin niitä tulee vertailleeksi. Ei ehkä ihan reilua mutta minkäs teet.

Mutta tässä oli paljon hyvää. Ehkä se vielä oli hieman kesken (mutta menen helmikuussa uudelleen katsomaan, niin saas nähdä sitten onko muutoksia tullut). Lavastus oli huikean kaunista, tykkäsin tosi paljon. Muutenkin kaikesta huokui steampunk-henkisyys: puvustus, lavastus, musiikki, valot... Kati Lukka vastaa upeasta lavastuksesta, Tarja Simone pukusuunnittelusta ja Tapani Rinne musiikista.

Katosta roikkuvat myrskylyhdyt muistuttavat kovasti NT:n lavastusta. Mutta musiikki oli riittävän omaperäistä ja sopi tähän hyvin. Erityisesti urkupillien käyttö kummallisina soittimina oli upeaa!


Jotkut jutut hieman ärsyttivät esim. miksi haudanryöstäjien siellä Skotlannin saarilla tarvitsi puhua englantia? Miksei ne voineet puhua Suomea vanhahtavasti, savolaisittain tai jotain?? Ja miksi De Laceyn mökki (ja varsinkin sen poltto) oli naurettavan näköinen pienoismalli? Olisi ollut kiva päästä osallistumaan eilen olleeseen keskustelutilaisuuteen Kansallisessa, että olisi päässyt kysymään näitä tekijöiltä.

Näyttelijät nyt tekivät parhaansa. Ismo Kallion De Lacey oli ihan ok, mutta puhui aivan liian hiljaa. Antti Luusuaniemi Victor Frankensteinina oli hyvä, mutta mä nyt tykkään siitä muutenkin (Luusuaniemestä siis). Onnistui ihan hienosti tuomaan esille sen Victorin romahduksen, ja miten alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän Hirviötään (anteeksi, Oliota) kun tarina etenee. Esa-Matti Long pääroolissa eli Oliona. Ihan jees, mutta ei yllä nyt samanlaisiin akrobaattisiin (tai muihinkaan) suorituksiin kuin kumpikaan NT:ssä roolia esittänyt. Jotenkin vaan tuli mieleen, että on tainnut hieman kyllä miehiltä mallia ottaa :-)) Fyysisesti raskas rooli, ja minusta E-M tuo hyvin sen henkisen kasvun ja kypsymisen esille. Koko se puhetyylin, eleiden, liikkumisen ja muun kehittyminen.

Minka Kuustonen on Elizabeth, tuo Victorin onneton morsian, joka ei muuta haluaisi kuin olla osana miehensä työtä ja elämää, saada lapsia ja rakastaa. Ihan hyvin tämä roolistaan selviytyy, jos kohta on liian tyrkky ja roikkuva. Kyllä mä ehkä Naomie Harriksesta enempi tykkäsin.

On kyllä hieman painolastina, kun on nähnyt aiempia versioita samasta näytelmästä, koska aina niitä kuiteskin vertaa. Mutta, tätä ongelmaa ei mulla jostain syystä kyllä ole Shakespearen näytelmien kohdalla. Siis toki niitäkin vertailee keskenään, mutta ei samalla tavalla.

Frankenstein on shakespearelaisten mittakaavojen kertomus rakkaudesta ja moraalisesta vastuusta, ihmisen tekojen ja valintojen vääjäämättömistä seurauksista. Mary Shelleyn romaaniklassikkoon (1818) perustuva Nick Dearin uudelleen kirjoittama, älykäs ja koskettava näytelmä vuodelta 2011 nostaa silmiemme eteen ihmisen kaksijakoisuuden ikuisen dilemman. Hirviön peilikuvasta heijastuu omaa varjoaan pelkäävä ihminen, joka on yhtä kykenevä parantavaan rakkauteen kuin tuhoavaan vihaan.

Ylen sivuilla asiaa näytelmästä. Jään mielenkiinnolla odottamaan arvosteluja.

Kuvien copyright Stefan Bremer.

Frankenstein Kansallisteatteriin!

Torstaina tulee myyntiin Kansallisteatterin liput ensi alkukeväälle. Huomasin nimittäin tänään teatterin Facebook-sivuilta tietoa Frankenstein-kilpailusta. Ja sitten selvisi lisää: tammikuussa saa Suomen ensi-iltansa loistava Nick Dearin (& Mary Shelleyn) Frankenstein, mikä meni Lontoon NT:ssa 2 vuotta sitten loppuunmyydyille katsomoille (ja jatkoi voittokulkuaan ympäri maailman NT Live sarjassa).

Näyttelijälistakin löytyi: Olli Ikonen, Ismo Kallio, Maria Kuusiluoma, Minka Kuustonen, Petri Liski, Esa-Matti Long, Antti Luusuaniemi ja Katja Salminen sekä Amos Brotherus / Lauri Karo / Pablo Ounaskari.

Pienen googlettamisen jälkeen päärooleissa nähtäneen (mikäli se tehdään NT:n tapaan että Victor ja Hirviö (Suomessa se on Olio!) - tai lähinnä heidän näyttelijät - vuorottelevat rooleissaan vuoroiltoina) Esa-Matti Lång ja Antti Luusuaniemi, koska he ovat nuorimmat tosta mieskaartista. Lähinnä vaan sikäli mikäli toteutuksessa ollaan myös alasti, niin noi vanhemmat miehet ei ehkä... No, eihän se Creature kovin kaunis ole, mutta pitäisi sen silti maskeerauksen alla olla timmi. Ja rooli on hyvin fyysinen kuiteskin.

Jäämme odottamaan torstaita ja roolituksia. Mika Myllyaho ohjaa.