Minusta Christopher Durangin tekstikään ei ollut mitenkään erityisen riemukasta tai nokkelaa tai hauskaa. Oikeastaan ainoa huvini oli bongailla Tsehov-viittauksia tekstistä. Jo Villikalkkunan alkuperäinen nimi (Vanya and Sonia and Masha and Spike) viittaa siihen suuntaan (siis Tsehovin).
Tampereen Teatterin sivut kuvailevat näytelmää näin:
Kaksi vanhenevaa, naimatonta sisarusta elävät synnyinkodissaan omaan verkkaiseen tapaansa. Yllättäen he saavat vieraakseen nuorimman sisarensa, diivan Hollywood-näyttelijän. Melankoliasta suloiseen sekamelskaan kiihtyvä komedia saa entisestään vauhtia näyttelijättären häkellyttävän nuoresta ja komeasta rakastajasta, naapurin nuoresta, kauniista neidosta sekä hurjia ennustuksia syytävästä kodinhoitajasta.
Sisarusten keskinäiset välit, jännitteet ja historia on yksi teemoista. Yksi heistä on adoptoitu, ja tämäkin vaikuttaa heidän väleihinsä.
Tuija Ernamo Sonjana oli kyllä oikein hyvä, ja se vihreä iltapuku, wau! Ei mua naurattanut Lumikki & kääpiöt -naamiaisasutkaan. Ja jos kuiskaaja joutuu suorastaan huutamaan repliikkejä unohtaville näyttelijöille, niin ei sekään naurata.
Loppuunmyyty näytös, meitäkin oli 130 hengen porukka. Joukossa monia vanhoja työkavereita. Surullisinta illassa oli se kun jututin tuttuja väliajalla. Porukassa monta sellaista jotka käyvät teatterissa vaan pakotettuina kerran viidessä vuodessa. Ja muutama totesi minulle että "nyt muistan että miksi en käy teatterissa, koska se on näin huonoa". Intohimoisesti teatteriin suhtautuvalle ihmiselle tuo oli ihan kamalaa kuultavaa, koska Suomessa ja Tampereellakin tehdään NIIN paljon erinomaista teatteria. Sitten toiset osuvat johonkin ei-niin-hyvään esitykseen, ja kynnys lähteä katsomaan seuraavaa esitystä on taas korkealla.
Kuvien copyright Harri Hinkka / Tampereen Teatteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti