Näytelmän alussa tutustumme nuoreen naisopettajaan (Inke Koskinen), joka tutkii edesmenneen mumminsa jäämistöä. Päiväkirjoja, valokuvia ja vaatteita. Eräs valokuva kiinnittää hänen huomionsa; hänen mumminsa tunnetun näyttelijän kanssa, joskus 60-luvulla. Nainen alkaa selvittää mysteeriä ja pikkuhiljaa mummin tarina paljastuu, niin katsojille kuin hänellekin. Mummi on ollut helsinkiläisessä Intimiteatterissa tarpeistonhoitajana ja samaan aikaan talossa näytteli Selma Manuel (Emmi Kaislakari), sittemmin koko kansan tuntema suuri näyttelijätär.
Pieni maailma kertoo Selmasta, hänen elämästään juutalaisen miehen tuoreena vaimona ja taiteellisen elämän puolista. Samalla se kertoo mahdottomista valinnoista, inhimillisyydestä ja elämästä. Ensimmäinen näytös tutustutaan Selman elämään kirjeiden ja nuoren tarpeistonhoitajan näkökulmasta. Miltä se tuntui kun teatterimiljööseen pölähtää teatterijohtajan uusi, saksalainen vaimo. Eikä kuka tahansa, vaan natsipomon leski Lina Heydrich (Petra Karjalainen).
Väliajan jälkeen saammekin sitten kolikon toisen puolen; millainen oli Linan elämä. Hän kuvailee miehensä tapaamista ja uran kehitystä, heidän perhe-elämää ylä- ja alamäkineen, ja omaa arkista suhdettaan natsismiin. Minkälainen pariskunta saa häälahjaksi käsintehdyn hakaristin? Karjalainen näyttelee petollisen kepeästi, ja välillä saa minut tuntemaan sympatiaakin (hänkin on äiti!), kunnes muistan ketä hän esittää. Ei mikään tavallinen leskirouva Saksasta... On myös kiinnostava ratkaisu, että muut henkilöt ovat omilla nimillään ja sitten on "Selma Manuel".
On todella kiinnostavaa seurata mitä se "toinen osapuoli" tekee kun toinen pitää pitkää monologiaan. Lina Heydrich istuu nurkassa ensimmäisen näytöksen ajan, hymyilee hyytävästi ja jopa hykertelee, vaan ei sano sanaakaan. Ja kun on hänen vuoronsa kertoa tarinansa, Selma Manuel kävelee, välillä makaa ovensuussa jalat näyttämöllä. Molemmat roolit on kyllä mestarillisesti näyteltyjä. Se läsnäolo on käsinkosketeltavaa.
Taustatarinan tiesinkin; Seela Sellan omiin kokemuksiin pohjaavan tapahtumaketjun vuosikymmenten takaa. Eksentrinen teatterinjohtaja Mauno Manninen löysi Linansa, ja ehkäpä avioitui "yhteiskunnan painostuksesta", vaikka teatterimaailmassa kaikki tiesivätkin hänen pitävän enemmän miehistä. Eikä siinä mitään, mutta kun Lina tuli Intimiteatteriin töihin ja Seela Sella oli juutalaisuuteen kääntynyt näyttelijä, joka kantoi anopiltaan saamaansa Daavidin tähteä kaulassaan...
Sitä voi vain pohtia miksi hän jäi, miksi ei lähtenyt pois. Illan päätteeksi saamme itseltään Seelalta tähän kommentin - ja tässä vaiheessa viimeistään kaikki pyyhkivät katsomossa silmiään. Minä kyllä jo paljon aiemminkin.
Herkullinen teksti siis koskettaa, kuten koko esityskin. Näytelmän rakenne oli hienosti mietitty; kirjeiden ja päiväkirjojen avulla pääsemme kurkistamaan naisten yksityiseen puoleen. Varsinkin Selman kirjeet miehelleen Arielille ovat hyvin intiimejä, ja samalla arkisia. Vaikkei paljoa muuta tapahdu kuin kolme naista puhuu, puhuu ja puhuu.
Hyvä teksti ei tarvitse krumeluureja ympärilleen, vaikka toki Pirjo Liiri-Majavan intiimi lavastus ja kaunis puvustus antavatkin hienot puitteet. Erityisesti tunnelmaa virittää Kyösti Kallion ääni/valo/videosuunnittelu ja säveltämänsä kaunis musiikki, kuin eteeristä kirkkomusiikkia. Välillä musiikki muuttuu pahaenteisemmäksi, kuin preludina tulevalle. Vanhat valokuvat heijastettuina seinille liikuttavat, siinä on natseja ja näyttelijöitä vuorotellen, autenttisia muistutuksia päähenkilöistämme.
"Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä". Tämä itävaltalaisen runoilija-kirjailijan Ingeborg Bachmannin sitaatti heijastetaan katsojille ennen esitystä. Se herättää pohtimaan totuuden monia puolia, mitä tässäkin näytelmässä nähdään. Mietin näytelmän tavoin voiko ihmisen ja tämän tekemän taiteen erottaa toisistaan. Asuuko meissä kaikissa mahdollisuus pahaan? Eikö jokainen meistä halua olla hyvä ihminen? Natsikin? Mitkä elämässä ovat sattumia ja mitkä valintojamme? Isoja ja riipaisevia kysymyksiä.
Kun Lina Heydrich puhuu juutalaisista vieraslajeina, väkisinkin nousee mieleen nykypäivän Suomi ja sen polarisoitunut yhteiskunta, miksei Eurooppa ylipäätään. Antisemitismi, rasismi, homofobia, misogynia - meillä on monia ongelmia, ja tunnumme vaan luisuvan huonompaan suuntaan.
Pieni maailma sopii Kellariteatterin miljööseen paremmin kuin hyvin. Se on koskettava ja hieman ehkä ahdistavakin näytelmä, missä asiat paljastuvat pikkuhiljaa. Seela Sella oli itse mukana ensi-illassa ja silminnähden liikuttunut myöskin. Todellista laatuteatteria, jonka katsomista ei voi kuin suositella.
Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti