Mutta siitä ei pääse yli eikä ympäri että tämä musiikki lumoaa!
Kumman ajankohtainen Hair on näin vuonna 2018, vaikka se sai ensi-iltansa jo 1967, yli 50 vuotta sitten. Sotakuvastoa tuodaan hyvin esille Tinja Salmen videosuunnittelussa. Ahdistavaa, ja niin tätä päivää. Mutta sota on. Muukin lavastus on Salmen käsialaa - hyvin hipahtavaa - ja toisaalta perinteistä. Taustalla antiikin teatterista muistuttavat pylväät ja harsoa käytetään paljon eri kohtauksissa. Lavan keskellä uima-allas, jonne portaat teatterista/temppelistä laskeutuvat.
Hipahtavuutta on toki myös hyvin autenttisen näköisissä Tellervo Syrjäkarin suunnittelemisa puvuissa. Maanläheisiä värejä ja leveitä lahkeita. Jo heti alun valoilla ja savulla luotu hämyinen tunnelma antaa hyvin viitteitä että valosuunnittelu (Luca Sirviö) on onnistunutta. Upeat valot jatkuvatkin sitten koko esityksen.
Mikä teki Jyväkylän versiosta sitten muista erottuvan Hairin? Ainakin karismaattiset ja taitavat esiintyjät! Jos joskus aiemmissa Haireissa on paheksuttu alastoman pyllyn vilahdusta, niin olisipa kiva tietää mitä moiset moralistit sanoisivat tästä. Alastomuus ei todellakaan ole tabu. Ensimmäisistä hetkistä alkaen pääsemme ihailemaan komeita miesvartaloita - mutta kaikille katsojille on kyllä tarjolla silmäkarkkia. Vaikka hahmoja on monta, niin miespääosissa loistavat Joel Mäkinen (Claude) ja Pekka Hiltunen (Berger). Upeaa laulua kummaltakin, ja varsinkin Joel on ihan liekeissä! Clauden jatkuva ristiriita konservatiivisten vanhempien ja isänmaallisuuden (johon toki kuuluu Vietnamiin lähtö) ja toisaalta taas vapauden ja kaverien välillä nakertaa miestä. Pahasti.
Miesten väliin kolmiodraamaa lietsomaan pukkaa Maria Lundin esittämä Sheila, mutta tämä jää nyt aika statistiksi tällä kertaa. Lavalla silmät kiinnittyvät usein myös kahteen todella pitkään ja raamikkaaseen mieheen. Eino Heiskanen (Woof) ja Henri Halkola (Walter) ovat kumpikin hyvin karismaattisia. Ja sitten oli vielä yksi esiintyjien kärkeen nouseva Saara Jokiaho (Dionne) - mikä ääni ja lavasäteily! Paljon muutakin porukkaa lavalla liehuu, ja Kira Riikosen näyttävät koreografiat tekevät joukkokohtauksista nautinnollista katsottavaa. Olen kirjoittanut muistikirjaani ison sydämen koreografian perään. Kohtaukset ja esiintyjät tulevat hyvin myös katsomoon. Melkein tekisi itsekin mieli nousta ylös tanssimaan käytäville. Sellainen kollektiivinen love, peace and understanding -meininki leijaili kyllä katsomon yllä, vaikkei kukaan ajanhenkisiin vaatteisiin ollutkaan sonnustautunut. Harmi sikäli.
Markku Salo on suomentunut musikaalin tekstin ja hyvin se toimii. Yksi suosikkibiisintekijäni eli Yari on konsultoinut laulutekstejä; mielenkiintoinen havainto käsiohjelmasta. Kieli on paikoitellen aika räväkkää, mikä toki sopii asiaan passelisti (eikö katsojakommentitkaan väliajalla ja esityksen jälkeen tunnu kauhean paheksuvilta. Ehkä Billy Elliot on totuttanut suomalaisekatsojat kiroiluun lavalla?). Musiikki svengaa hyvin ja pidän kovasti sovituksista. Lasse Hirvi/Jari Puhakka toimi kapellimestarina (en todellakaan tiedä kumpi - omalle paikalleni en erottanut!) kahdeksanhenkiselle bändille. Loistomenoa!
Olkaa mitä olette, tehkää mitä haluatte, sanoo esityksessä antropologi Margaret Mead (Piia Mannisenmäki). Niinhän se onkin, tai ainakin pitäisi olla. Niin vuonna 1967 kuin 2018. Mutta todellisuus ja elämän realiteetit painavat päälle. Hippien valtakausi on lopussa. Vapaa seksi ja huumeet eivät tunnu enää niin vapailta, nuoria miehiä kuolee muiden taisteluissa.
Kyllä Jyväskylän Hair toimii oikein hyvin, ei mitään valittamista. Suosittelen lämpimästi! Menkää katsomaan, ja heittäytykää vapaan rakkauden maailmaan.
Mahtavaa oli kun bloggaajakollega Linnea osui sattumalta samaan näytökseen, ja sitten päästiin vielä treffaamaan Woof ja Dionne esityksen jälkeen. Kuvassa Linnea lainaa mulle hippitukkaa seisten mun takana, ja Eino näyttää kärsivältä. Saaralla on maailman ihanin virne. Iso kiitos Saaralle lippujen noudosta ja muusta!!
Esityskuvien copyright Hanna-Kaisa Hämäläinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.