Jonon alku tuolla lasiseinien oikealla puolella
Eli liput oli taattu ja se oli sitten vaan 1,5 h ajantappamista jonossa. Tuli juteltua siinä lähimpien ihmisten kanssa teatterista (no mistäs muuta), otettua valokuvia aurinkoisesta Lontoosta ja ysiltä kun NT:n espressobaari aukesi, niin haettua teetä ja Nutella-croissant (joo, ei mikään terveysaamupala, mutta ihan parasta). Sitten 9.30 pääsi sisään lippujen ostoon. Tarttee olla kyllä tyytyväinen, £15:lla sai loistopaikan!
Uudistetun Dorfman-näyttämön (ent. Cottesloe) sisäänkäynti
Tätä näytelmää on esitetty Suomessa ainakin 2001 KoKoTeatterin ja Circus Maximuksen yhteisjuttuna. Sarah Kane kirjoittaa uusbrutalistista draamaa eli raakaa väkivaltaa ja kaikkea muutakin groteskia. Muita saman "koulukunnan" brittinäytelmäkirjailijoita, kuten Mark Ravenhill ja Jez Butterworth, onkin tullut nähtyä enempi. Ja muunmaalaisista Tracy Letts. Hienoa että tällä reissulla oli myös yksi Lettsin näytelmä!
Lasse Kekki kirjoittaa kirjassaan "Pervo parrasvaloissa" Cleansed-näytelmästä näin: "Näytelmää on tulkittu eräänlaiseksi rakkauden testiksi, jossa sadistinen psykiatrimies Tinker kiduttaa koehenkilöitään kahdessakymmenessä kuvaelmassa." Kirjassa on muutenkin paljon analyysiä yms näytelmästä. Vaikka luin kirjan tovi sitten, niin piti lainata kirjastosta nyt uudelleen, kun olin nähnyt näytelmän.
Tapahtumapaikkana on kliininen yliopistolaboratorio, mutta se voisi yhtä hyvin olla sairaala tai hullujenhuone tai mikä tahansa muu laitos. Steriili, kolkko ja kylmä. Ja tosi rapistunut paikka. Kauhea summerin ääni avaa ovia, ja saa ihmisiä aina tulemaan ja menemään näyttämölle kumpaankin päätyyn sijoitetusta ovesta. Ääni- ja valosuunnittelu tukee tylyä laitosvaikutelmaa. Ehkä pienen käsityksen esityksestä voi saada trailerista.
Henkilöitä on seitsemän. Itse Tinker (Tom Mothersdale) joka johtaa paikkaa rautaisella kädellä. Grace (Michelle Terry) tulee punaisessa mekossaan etsimään veljeään Grahamia (Graham Butler), joka on kuollut. Lisäksi on Rod (George Taylor) ja Carl (Peter Hobday), pariskunta jotka joutuvat katsomaan toistensa kiduttamista. Sitten on vielä nuori mies Robin (Matthew Tennyson) joka rakastuu Graceen ja pukeutuu tämän punaiseen mekkoon. Ja suihkukopissa tanssiva Nainen (Natalie Klamar). Lisäksi on mustapukuisia, ja mustaa koko pään peittävää pipoa/huppua vartijaa/hoitohenkilökuntaa, mitä esittävät ne näyttelijät ketkä eivät ole muuten lavalla. Pelottavan näköisiä tyyppejä. Kaikilla muilla on harmaat puvut ja valkoiset paidat. Ja paljaat jalat. Koko ajan paljaat jalat.
Mutta on tässä paljon kauniitakin hetkiä, ja herkkyyttä ja sellaisia suvantokohtia kaiken väkivallan keskellä. Kokoajan toki niitä rajuja juttuja odottaa ja kun ei yhtään tiedä mitä seuravaaksi tapahtuu. Siis kokoajan odottaa pahinta. Ehkä sitä että kaikki kuolevat. Tai jotain. Eniten mua kosketti ehkä Carl ja Rod sekä heidän kohtalonsa. Toinen lupaa rakastaa aina ja ikuisesti, mutta toinen vain nyt, ei lupaa mitään enempää. Ja kuinkas sitten käykään.
Paljon menee ohi mun vajavaisen ymmärryksen. Maasta nousee kukkia. Grace kulkee tuhkauurna kädessään (Grahamin?); myöhemmin ne kaadetaan hänen käsilleen. Toiset kulkevat sateenvarjot käsissään. Grace haluaa olla veljensä ja käy läpi penisimplanttileikkauksen. Tähänkin asti hän on ollut about puolet esityksestä alasti, ja nyt vaan "miehenä". Välillä ammutaan rottia. Se kun Tinker pakkosyöttää suklaakonvehteja Robinille. Hetkittäin tämä on kuin unesta tai hallusinaatio. Hyvin surrealista...
Visuaalisesti on kaiken väkivaltaisuuden ohella myös hienoutta. Näyttelijöiden hidastukset. Sähköshokkikohtaukset. Näytelmän biisilistakin on oudon sopivaa. Blondien Picture this. Ja muutenkin musiikki ja äänet ovat kiinnostavia.
Jos kiinnostaa niin kannattaa katsoa ohjaaja Katie Mitchellin mielenkiintoinen vajaan puolen tunnin haastattelu. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta kun National Theatre esitti Sarah Kanen näytelmän. Ja kuten haastattelusta käy ilmi, koko näytelmän tekeminen oli todella haasteellinen prosessi.
Kriitikit ovat vaihdelleet, kuten arvata saattaa, yhdestä tähdestä viiteen. Kauneus on katsojan silmässä! Aina yhtä kamalia kritiikkejä kirjoittava Quentin Letts: 'Death isn’t the worst they can do to you,’ someone says. Yes. They could make you watch a Sarah Kane play.
Tiedän että tarvitaan mikkejä ja äänentoistoa, mutta mua häiritsi kovasti näyttelijöiden pitämät valkoiset kangasvyöt niitä varten. Kun muuten on alasti. Jotenkin se pisti silmään häiritsevästi.
Ei tämä ole mikään helppo näytelmä, ei katsojille, mutta ei myöskään esiintyjille. Mutta minä pidin. Tekee hyvää poistua välillä omalta mukavuusalueeltaan. Ei mulle ainakaan tullut missään vaiheessa mieleenkään poistua tai muuta. Ja varoitukset olivat ihan riittävät, tai ilemstyivätköhän kyltit ennakkojen jälkeen? Joka tapauksessa, kyllä brittiläisten teatterikatsojien olettaisi olevan niin sivistyneitä että jos ovat herkkiä niin jättävät Sarah Kanen jutut muille.
Esitysvalokuvien copyright
ylin Steven Cummiskey
muut Tristram Kenton
Loput kuvat omia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti