Väistämätön - Oundviklig / Grus Grus Teatteri, TIP-Fest, Kruununmakasiinin vintti 5.11.2020

Tänään opin jotain uutta (kiitos Paula Susitaival!). Niiden hienojen systeemien, missä esimerkiksi pallo liikkuu monenkirjavien kapistusten läpi ja aina seuraava kaatuva objekti sysää seuraavan liikkeelle, nimi on Goldbergin kone (Rube Goldberg machine) tai Englannissa Heath Robinson contraption. Goldberg oli amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä ja W. Heath Robinson brittiläinen. Piirroksissaan herrat esittivät monenlaisia laitteita, joista monet eivät varmaankaan toteutettuina toimisi. Vaan kyllä näitä saadaan toimimaan, katsokaapa vaikka tämä video maailman suurimmasta Goldbergin koneesta, mikä lopulta sytyttää joulukuusen valot palamaan! Myös suosikkipiirrettyni eli Wallace & Gromit hyödyntää vastaavia ketjureaktiokapistuksia. Vaan ehkäpä kaikkein käsittämättömin on tämä, kiinnittäkää erityistä huomiota pianoon ja kitaraan!

Mutta mitä tekemistä Goldbergin koneella on Grus Grus Teatterin uuden esityksen Väistämätön - Oundviklig kanssa? Paljonkin. Nerokas Ishmael Falke on kehittänyt ja ohjannut työryhmänsä kanssa Forum Marinum -museon Kruununmakasiinin vintille henkeäsalpaavan, hurmaavan ja huimapäisen esityksen, missä nähdään lukuisia Goldbergin koneita. Esitys on immersiivinen, eli kun katsojat on lähtöselvitetty, ohjeistettu ja kuumavesipulloilla varusteltu alakerran check-in tiskillä, olemme omillamme. Syttyvät ja sammuvat valot ohjaavat kulkuamme sokkeloisella vintillä. Kohtaus kohtaukselta ihmeellinen maailma avautuu ymmyrkäisinä ihmettelevien silmiemme eteen. Huikaisevan hienoa!

Teatterin kotisivuilla kysytään: Onko historia jotain, mikä tapahtuu meille sillä aikaa, kun katsomme sivusta sen tapahtuvan, vai onko se jotain, mitä olemme itse mukana tekemässä? Tämä mielessään kannattaa vintillä vaeltaa. Kuinka paljon muistamme ja mitä tapahtumia olemme unohtaneet? Aika on lineaarista ja taaksepäin ei ole menemistä, mutta onneksi on muistot, valokuvat ja muut tallenteet - ja tämän kaltaiset esitykset.

Esineitä on käytetty yli 300, mutta vaikuttaa että niitä voisi olla tuhansiakin. Vanhoja tavaroita, siis rukkeja ja heinähankoja, ufonmallisia ilmankostuttajia ja kirjoituskoneita, kokometallisia silitysrautoja, hetekoita, keinutuoleja, kossupulloja, mankeleita ja vaikka mitä. Olen tietoinen että aikaa ei voi pysäyttää eikä sen suuntaa muuttaa, allekirjoitinhan aikaviisumin lähtöselvityksessä, mutta Kruununvintillä toivoisin ettei tämä esitys loppuisi koskaan. Matkaamme ajallisesti eteenpäin, halonhakkaajineen agraari-Suomesta eteenpäin, päätyen käsidesin ja hengityssuojainten luokse. Sataan vuoteen mahtuu paljon asioita. Esimerkiksi monenlaista kuulokuvaa (Kenen joukoissa seisot kajahtaa komeasti jonkun työväentalon backstagellekin kuultuna), ja ennenkaikkea monenlaisia näköhavaintoja. Esityksen voisi varmaan nähdä sadasti ja silti joka kerralle löytäisi uutta katsottavaa, oivallettavaa ja ihailtavaa. Tällä haavaa kaikki esitykset ovat loppuunvarattuja (paitsi yksi, mutta sekin varmaan menee sillä välin kun tätä kirjoitan), koska joka esitykseen mahtuu vain 15 ihmistä kerralla. Toivon hartaasti että niitä saataisiin lisää!

Goldbergin koneita nähdään monenlaisia, osa käyttää ihmisen työpanosta alkuunsysäävänä voimana, osa jotain muuta. Metsurin tekemät klapit sysäävät vaunun liikkeelle, kunhan siinä on tarpeeksi massaa. Esitys on sanaton (toki lähtöselvityksen ja opastuksen saa kummallakin kotimaisella), ja opaskyltit ovat kaksikielisiä. Välillä radiosta tai televisiosta tulee suomenkielistä ohjelmaa. Matkan varrella pääsemme todistamaan myös urheilu-Suomen kultahetkiä, menneen talven lumia nekin. Mykkiä ihmishahmoja putkahtaa esiin yllättävissä paikoissa, osana lavastettuja pikku näyttämöitä. 

Mietin miten kauan tätä on vintille rakennettu. Mietin myös miten kauan kestää kaiken asettaminen esityskuntoon. Mietin monenlaista kun vaellan tunnin verran vintillä hämärässä, yllätyksestä toiseen. Nauruja, epäuskoisia äännähdyksiä, mutta enimmäkseen me vain olemme hiljaa nauttimassa.

Jarkko Forsmanin valosuunnittelu on dynaamista ja millintarkkaa. Sen lisäksi että se opastaa katsojia eteenpäin, se myös ohjaa katseemme oikeaan suuntaan. Myös Niklas Nybomin mukaansatempaavat äänet herättävät mykät kuvaelmat eloon. Lavastaja Johanna Latvala on tehnyt mielikuvituksellisen ja jättimäisen urakan taikoessaan nämä näkymät vintille. Mikä määrä tavaraa ja miten hienoja kohtauksia. Sandrina Lindgren ja Janna Haavisto ovat toimineet sekä luovina teknikoina että asuista vastaavina, huikea urakka sekin. Ville Kurki on dramaturgina. Ishmael Falke ohjaajana on tehnyt myös ison työn pitääkseen kaiken kasassa. 

Grus Grus Teatteri on kyllä vertaansa vailla. Näinä korona-aikoina kun muualle lentämään ei pääse, niin he lanseeraavat henkinen lentoyhtiö -konseptin. Aikamoisia matkoja tämän henkisen lentoyhtiön siivillä on päässyt vuosien varrella kokemaan. Esitykset jaksavat aina yllättää ja sävähdyttää ja Väistämätön oli kyllä ihan lyömätön. Toivottavasti saadaan lisäesityksiä, koska haluan tälle lennolle uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen... 

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Drew Colby: Mr Shadow / TIP-Fest 5.11.2020

Kun olin pieni, isällä oli tapana tehdä varjokuvia seinälle. Tiedättehän tämän taidemuodon, missä kädellä tehdään hahmoja valon edessä ja varjot heijastuvat seinälle? En muista oliko hänellä repertuaarissa muita hahmoja kuin susi. Se oli minusta hauskaa ja aika jännittävääkin. 

Nyt montakymmentä vuotta sitten sain palata lapsuuden fiiliksiin, kun pääsin katsomaan todellisen mestaritaiturin esitystä. Nykynukketeatterifestivaali TIP-Festin ohjelmistossa esiintyi brittiläinen mestari Drew Colby. Valitettavasti etänä näinä tautisina aikoina, mutta yllättävän hyvin varjonukketeatteri sopi myös läppärin ruudulle. Zoom-esityksessä tekniikka toimi hyvin; vaikka istuin autossa Forum Marinumin parkkipaikalla Turussa ja otin nettiyhteyden puhelimen kautta, niin ei pätkinyt.

Varjografia on varmaankin maailman vanhin nukketeatterin muoto. Välineet on aina mukana ja tätä voi helposti harrastaa kuka vaan. Drew Colbyn tapaiseen sorminäppäryyteen on monella kyllä matkaa, mutta harjoitteluhan tekee mestarin kuten sanotaan. Hänellä on YouTubessa suuri määrä opetusvideoita, että sieltä sitten vaan omaa show'ta laatimaan. 

Colbyn Mr Shadow oli n. 35 minuuttia pitkä esitys. Ei siinä varsinaisesti mitään juonta ollut, vaan kokoelma erilaisia eläin- ja ihmishahmoja seikkailemassa. Välillä muodonmuutos toiseen hahmoon tapahtuu aivastuksella. Näemme pieniä väläyksiä näiden hahmojen elämästä. Esityspaikkana oli piskuinen kanaalivene, mutta paikalla ei nyt sinällään ole väliä, koska katsoja näkee vain valkokankaan ja sillä olevan pyöreän valoläikän. Ja siihen heijastetut varjokuvat. Teknisesti tosi simppeliä. Mutta mitään yksinkertaista miehen esityksessä ei sitten ollutkaan. Täydellinen ääninäyttely oli kirsikka kakun päällä. Jokaiselle eläinlajille löytyi hyvin autenttinen ääni, ja usein myös musiikki. Kun kenguru hypähteli kuulimme Waltzing Matildan ja Joutsenlampi-baletiin teema johdattelee joutsenta ja niin edelleen. Äänet olivat todella monimuotoisia. Muita apuvälineitä ei ollut, paitsi vesimaiseman loihtimiseen käytettiin vanhaa lasipurkkia jonka pohja oli maalattu siniseksi. Tämä vain valonlähteen eteen ja avot!

Hevosia, kissoja, koiria, pupuja, lintuja, tarantuloja, norsuja, kirahveja, etanoita, dinosauruksia, vuohia, virtaava joki erilaisine otuksineen... eläinkavalkadi on loputon. Ja nähtiinpä se omasta lapsuudesta tuttu susikin! Miten nerokkaasti oivallettuja ja eläviksi tehtyjä. Taskurapu oli kyllä napsuvine äänineen suosikeitani. Apinat sukivat toistensa turkkeja ja pusuttelevat. Erilaisia ihmishahmojakin on, yksi mies on ihan Spede Pasasen näköinen. Nenäänsä kaivava ukko (enkä halua kertoa mitä se räkäklimpille tekee). Laukkaava hevonen ja ratsastava cowboy vuorottelevat tosi näpsäkästi ja musiikkina heille on alati kiihtyvä Rossinin Wilhelm Tell alkusoitto. Yksinkertaista ja hienoa!

Ymmärrän hyvin Colbyn kaljunkin, koska hän on itse mukana (tai varjonsa on) joissain kuvissa, esimerkiksi linnun laskeutuessa päälaelle. Sopii hyvin! Esityksen lopuksi hän näytti meille vielä muutamia hahmoja, siis miten niitä tehdään. Kiehtovaa. Miten käsittämättömän notkeat sormet!

Esityksessä on vähän englantia mukana (vaikkapa cowboyn jenkkipuheessa) mutta silti se sopii mainiosti lapsille ja muille kieltä ymmärtämättömille. Pupun ja suden kohtaaminenkaan ei päättynyt ikävästi...

TIP-Festissä on mahdollisuus nähdä tämä vielä kolmasti netin kautta, mutta paikan päällä Tehdas Teatterissa ja Seikkalupuiston Timantti-teatterilla. Ehdottomasti kannattaa, koska meno on melkoista. Jos et pääse paikalle, niin miehen kotisivutkin lukuisine videoklippeineen (ja tuolla ylempänä oleva linkki YouTubeen) tuovat vähän lohtua. Sivuilla on muuten tulevia esityksiä mm. Lontoossa, mihin saa etälippuja. Kannattaa tutkailla tätäkin mahdollisuutta nähdä esitys.

Ylin kuva Phoenix Arts Club - Lincoln Pictures, keskimmäinen Drew Colbyn sivuilta, alin kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Scream The Love Story / Teatteri Jurkka 31.10.2020

Nyt on kyllä esityksen ensi-iltapäivä (31.10. Halloween) valittu pieteetillä. Oli kuulemma tarkoin harkittu asia työryhmältä. Ensimmäinen hatunnosto siis tälle. 

Markku Haussilan käsikirjoittama ja Minna Harjuniemen ohjaama Scream The Love Story on nimensä mukaisesti rakkauskirje ja kunnianosoitus ysäriteinikauhunkomedialle Scream (ja sen jatko-osille). Se on myös fanifiktiota parhaimmillaan, eli alkuperäisaihetta on muuteltu omien tarkoitusten mukaisesti. Nuorempana tuli katsottua paljonkin kauhua, mutta silti Scream on näkemättä. Taisin olla sen ilmestymisen aikoihin jo päässyt suurimmasta kauhuleffavillityksestäni. Mutta enpä tiedä haittasiko tuo esityksen katsomista, siis se että leffa ei ollut tuttu. Ehkä olisi avautunut jotkut jutut paremmin tai nopeammin ja olisi saanut jonkunlaista ulottuvuutta mukaan tähän katsomiskokemukseen. Mene ja tiedä. 

Puolessatoissatunnissa ehtii kyllä paljon, vaikka olisi vaan kaksi miestä lavalla. Auttaa tietysti kun on niin pieni ja intiimi lava kuten Jurkassa. Ja kun esityksen tempo on aika vauhdikas. Markku Haussila ja Aleksi Holkko venyvät moneen rooliin ja näemme otteita elokuvasta, hieman ehkä erilaisena kuin mitä alunperin. Myös näyttelijä Drew Barrymoren näyttelemisen master class on hauskaa katsottavaa Holkon tulkitsemana. Odotin enemmän kauhua, verta ja suolenpätkiä, mutta sainkin kieli poskessa tehdyn moniuloitteisen teoksen, jossa kauhu ei olekaan se juttu. 

Parodiaa voidaan tehdä monella tavalla; tässä on sotkettu mukaan paljon muutakin ja siten esitys laajenee paljon parodiasta isommaksi. Camp- ja trashelementit ovat vahvasti läsnä. Elokuvan tarina voidaan nähdä kokonaan toisinkin kun vaihtaa hieman näkökulmaa. Elokuvan Stu ja Billy maskeeraavat toisiaan iloisesti verellä. Molemmat näyttelijät kyllä heittäytyvät täysillä mukaan, ylitsepursuavasti suorastaan. Iloista katsottavaa ja yleisö ulvoi naurusta monessakin kohtaa miesten maneereille. Vaikka ne homomaneerit tulisikin saada lavalla pois, kuulemma. Esitys ottaa vahvasti kantaa siihen miten homoja (ja laajemmin tarkasteltuna muitakin vähemmistöjä) esitetään teatterissa. Kuka saa esittää ketä, ja miten? Varsin ajankohtainen aihe siis. Miten nyky-yhteiskunnassa voi olla edelleen niin vaikeaa suhtautua luontevasti kahden miehen suutelemiseen lavalla? Miehet lavalla unelmoivat heterovapaasta yhteiskunnasta. 

Saku Kaukiaisen valosuunnittelu on hypnoottista. Alussa ikkunalaudalla vilkahteleva loisteputki luo sopivaa (kauhu)tunnelmaa. Pimeyden käyttö on myös valosuunnittelua. Myös äänimaisemat ovat Kaukiaisen luomia. Hempeä pianomusiikki vie ajatukset ihan muualle. Ja kuten pimeys on osana valoja, niin myös hiljaisuus voi olla todella tehokasta äänisuunnittelua. 

Näytökset olivat jo ennen ensi-iltaa liki loppuunmyytyjä, mutta toivon mukaan jatkoa saadaan. Scream The Love Story on hyvin viihdyttävä esitys, jolla on myös paljon sanottavaa. 

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Leda / Aura of Puppets & Turun kaupunginteatteri 30.10.2020

Aah, loppusyksyn nukketeatteriputken avasi kaunis Pilvien paino muutama viikko sitten, ja sitten oli vuorossa turkulaistaiteilijoiden myyttinen Leda. Seuraavaksi onkin vuorossa TIP-Fest ja useampi esitys siellä, sekä Grus Grus Teatterin Väistämätön - Oundviklig. Hienoa! Aura of Puppets on kyllä idioottivarma nukketeatteriverkosto.

En Turun kaupunginteatterin Sopukassa nähdystä Ledasta tiennyt etukäteen kauheasti, eli en ollut lukenut käsikirjoittaja Anu Kaajan samannimistä kirjaa mihin tämä pohjautuu. Toki antiikin myytti Leda-neidosta jonka joutsenpukuinen Zeus (tai roomalaisen mytologian mukaan Jupiter) raiskaa oli tuttu. Enemmän ehkä monen siitä tehdyn (kuva)taideteoksen kautta. 

Kaajan teksti yhdistää mukaan rokokooajan henkeä ja kuvittelee uusiksi koko myytin. Mukaan sekoitetaan vähän kaikkea muutakin. Seksuaalisesta väkivallasta varoitetaan teatterin kotisivuilla ja ikäsuosituksena esitykselle onkin 15+. Mutta nukketeatteri etäännyttää raiskauksia sellaiseen muotoon ettei niiden katseleminen tunnu niin vahvasti ikävältä.

Pääosassa maaseudulle karkoitettu aatelismies kertoja (Reetta Moilanen) koittaa laatia kirjeromaania ystävälleen, ja kertoa tarinan viattomasta Adéle-neidosta luostarissa ja mitä hänelle sitten tapahtuu. Välillä kertoja-kirjailija innostuu hieman liikaa, ja tarina tempautuu hänen ulottumattomistaan ihan toisiin sfääreihin. Adéle (Sirpa Järvenpää) ei ehkä olekaan niin viaton, tai ainakaan ei Markiisittaren (Riina Tikkanen) käsittelyn jälkeen. Myös Monsieur de Signe (Maija Westerholm) on kiinnostunut nuoresta neidosta. Mukaan sotketaan myös pari irstasta paronia (joista toinen on erittäin kiinnostunut palveluspojastaan) ja erinäköisiä joutsenia, pöyhittäviä tyynyjä, upeita puutarha-elementtejä, hävyttömiä lintuja, harvemmin teatterin lavalla nähtävää vessassakäyntiä, pumpattavia barbaroita, toogia, ja ennenkaikkea ihastuttavaa nukettamista kaikilta neljältä esiintyjältä! 

Taas kerran Merja Pöyhönen on ohjannut taitavan ja kiehtovan esityksen, samalla hillittömän hauskan että myös vakaviakin asioita käsittelevän.

Esityksessä väitetään että ilman miestä nainen ei voi tuntea intohimoa. Pyh ja pah. Aika monta muutakin vastaavaa väitettä ammutaan alas. Tukahdetut tunteet ja seksuaaliset jännitteet näkyvät hyvin hahmojen välillä. Hourailu ja huorailu on aika lähellä toisiaan, vai onko. Kirjailijan hahmot eivät enää tottele luojaansa vaan ryöpsähtävät elämään omia polkujaan. Ylikypsät kirsikat tuhrivat kertojan kirjoituksen, kuin Adélen veri. Raiskaus ja hyväksikäyttö ei katso aikaa, paikkaa eikä sukupuolta. Ja mitä kertojalle itselleen on tapahtunut, mikä hänen osansa näissä tapahtumissa on.

Jenni Rutasen rakentamat nuket (kertoja on Helena Markun käsialaa) ovat mainioita ja hyvin ilmeikkäitä, vaikka ne koostuvat lähinnä silmistä ja viitasta. Markiisittarella on hienot sulat! Nukettajan kädet ovat osana nukkea taitavasti. Jokaiselle nukelle saadaan luotua oma persoonansa; markiisitar on aistikas, Adéle säpäkkä. Kertoja on enemmän "normaalinen" perinteisen nukketeatterin lähettiläs ulkoasultaan. Nukettajat ovat kyllä niin huippuja.

Antti-Juhani Manninen on säveltänyt harmonisen musiikin esitykseen ja yhdessä ohjaajan kanssa vastaa myös äänisuunnittelusta. Valosuunnittelu on Essi Santalan käsialaa.

Vaikka käsiohjelma on tosi pienikokoinen, niin se on toteutettu kauniisti kirjemuotoon esityksen visuaalisuutta mukaellen. 

Anu Kaajan Leda odottaa nyt noutoa kirjastosta.

Esityksen valokuvien copyright Jesper Dolgov.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Once / Lilla Teatern, HKT 28.10.2020

Ensimmäiseksi pitää todeta, että lyhyessä ajassa Jakob Höglund on noussut raketinomaisesti yhdeksi Suomen parhaista ohjaajista, ainakin minun mittapuullani. Ensin oli minimalistisen ihana Sommarboken Lillanissa, sitten tuli tajunnan räjäyttävä Kalevala Åbo Svenskanissa (joka olisi pitänyt nähdä useammin kuin kahdesti) ja sitten tänä syksynä huikea Cabaret Turun kaupunginteatterissa. Ja nyt sitten tämä musikaali Once Lilla Teaternissa. Myös napakymppi. Ihanaa seurata mihin suuntaan Lillanissa vuosi sitten aloittanut taiteellinen johtaja Höglund teatteria vie. Ja millaisia ohjaustöitä häneltä jatkossa nähdään. Minä ainakin aion katsoa ne kaikki.

Once oli suuri musikaalihitti Broadwayllä ja Lontoossa. Nyt sitten saatiin pohjoismainen ensi-ilta Suomessa. Itse olen nähnyt vain 2007 ilmestyneen elokuvaversion, eikä se kovin tuoreessa muistissa siis ole. Seuralainen näki tämän hieman erilaisjuonisen musikaaliversion Lontoossa joskus 2011-12 paikkeilla ja tykkäsi kovin siitä (ja toki tästäkin). Dubliniin sijoittuva Once on irlantilaisen Glen Hansardin ja tsekkiläisen Markéta Irglován säveltämä ja sanoittama, jonkun verran omaelämäkerrallinen musikaali. Näytelmäksi sen kirjoitti Enda Walsh, John Carneyn kirjoittaman elokuvan pohjalta. Tekstin on ruotsintanut Annina Enckell ja laululyriikat Tobias Zilliacus.

Näytelmässä seurataan sattumalta tapaavien katusoittaja-imuroinkorjaajapojan (Tuukka Leppänen) ja maahanmuuttajataustaisen tytön (Emma Klingenberg) monimuotoisen suhteen etenemistä. Poika on hieman hukassa elämänsä kanssa, tyttöystävä on muuttanut Amerikkaan ja heidän suhteensa on käsittelemättä. Tyttökään ei ole kokonaan vapaa, puoliso on muuttanut takaisin Tsekkeihin ja kotona asuu pieni tytär, äidin ja tsekkiläisyhteisön kanssa. Silti veto toiseen on voimakasta ja vaikka musikaalin loppu jääkin avoimeksi, niin lämmin optimismi kaikesta jää. Ehkä se vielä saavatkin toisensa, ehkä eivät. Tosielämässä pari päätyi suhteeseen elokuvan tekemisen jälkeen, jos kohta erotakseen myöhemmin. Musiikki on se liima mikä tyttöä ja poikaa vetää puoleensa ja kietoo kaiken ympärille. Musikaaliekspertit Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä ovat olleet mukana musiikillisina neuvonantajina.

Tuukka Leppänen opetteli sekä kitaransoittoa että ruotsia roolia varten, ja hyvin kummatkin sujuvat. Hän on jo vuosia kunnostautunut erinomaisen karismaattisena (musikaali)näyttelijänä ja semmoinen lavalla nähdään tälläkin kertaa. Emma Klingenberg on minulle vieraampi esiintyjä (Svenskanin The Play That Goes Wrongissa olen hänet kyllä nähnyt), mutta ihanan raikas ja kaunisääninen esiintyjä. Hänen topakka ja aikaansaava tyttö on hyvä vastakohta Leppäsen hieman nysvääjämäiselle pojalle.

Höglund koreografiataitajana osaa yhdistää kehon liikkeen ja liikunnallisuuden hienosti kokonaisuuteen. Tämä näkyi upeasti myös ÅST:n Kalevalassa. Kaiken keskiössä ovat instrumenttiensä kanssa sulavasti ja soljuvasti liikkuvat esiintyjät. Kaksitoistahenkinen porukka muodostaa osan lavastuksesta (miten kekseliäs pölynimurikorjaamo tai musiikkikauppa!) ja melkein kaikki ovat mukana lavalla koko esityksen ajan. Näyttelijät ovat rennon pakottomia ja vilpittömän hyväntuulisia soittaessaan ja laulaessaan irkkumusiikkia tsekkimaustein. Kevyesti rullaavat melodiat ja välillä haikean kaihoisat, välillä rytmikkään liki rokkaavat rallit - kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu monenlaista musiikkia. Pätkä speed metalliakin! 

Vaikka tarinassa ei tapahdu kauheasti mitään, sellaista epämääräistä haahuamista ja ollakko vai eikö olla -vatulointia vaan, niin esitys jaksaa silti sykähdyttää. Nimenomaan sen musiikin taitavassa punonnassa osaksi esitystä. Koreografin kädenjälki on niin tiiviisti mukana kaikessa mitä lavalla tehdään.

Lisäksi tykkäsin kovasti siitä miten pienet sivuhahmot saavat oman tilansa ja kertomuksensa kuuluville. Näistä parhaimpina olivat hykerryttävä pankinjohtaja (Alexander Wendelin), suuremmista urakuvioista haaveileva Andrej (Santeri Helinheimo Mäntylä) ja maaninen rumpali Svec (Kalle Ruusukallio). Myös Robert Kockin esittämä musiikkikaupan pitäjä Billy on kaikessa mörkkiydessäänkin sympaattinen ja rakastettava hahmo. Pakko mainita vielä lempeän surumielinen imurinkorjaajaisä (Joachim Wigelius).

Instrumenttivalikoima on hulppea ja niitä myös vaihdetaan lennossa. Ja miten hienosti esiintyjät liikkuvat soittimiensa kanssa! Todellisia multi-instrumentalisteja, ja myös hyviä laulajia on tämä joukkio. Antero Mansikan äänisuunnittelu on hyvin orgaanista; meren ääniä voidaan tuottaa lavalla joko vaneriseiniä käsillä lääppimällä, tai haitarin palkeita liikutellen. Ja sadetta saadaan tietysti aikaan aika näppärästi myös. Kaikki toimii. Myös Ville Aaltosen väriä vaihtaviin loisteputkiin pohjautuva valaistus on hieno.

Sven Haraldsson on selkeästi mieltynyt vaneriin lavastusmateriaalina. Sommarbokenissa oli vanerilaatikoita, alkusyksyn Män kan inte våldtas -näytelmässä pelkät vaneriseinämät, kuten nytkin. Eihän sitä kummoisia tarvitakaan, jos pääosassa ovat muut asiat. Kuten tässä musiikki, soittimet ja soittajat. Vaaleilla vaneriseinillä on koukkuja soittimille. Myös Haraldssonin puvut ovat maanläheisiä; farkkua ja flanellia, t-paitaa, verkkarihousua ja sellaista perusvaatetta. Ei mitään silmiinpistävää, ei mitään räikeää, vaan juuri sopivan kulunutta ja arkista. Rentoa.

Esitys alkaa kuin varkain, jo varttia vaille, kun yksi toisensa jälkeen vaeltaa lavalle, poimii soittimen ja liittyy mukaan soittoon ja lauluun! Siitä saumattomasti sitten tapahtumat käynnistyvätkin. 

Näin korona-aikaan kiinnitin huomiota siihen miten paljon musikaalissa halaillaan! Onneksi osa tästä kosketuksesta ja lämmöstä välittyy kyllä katsomoonkin. Kaiken kaikkiaan Once oli valloittava, lämminhenkinen ja sympaattinen esitys. Jättestort tack Jakob och hela arbetsgruppen!

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaani, Conan Barbaari / Turun kaupunginteatteri 27.10.2020

Rohkenisin väittää että Turun kaupunginteatterin Rakkaani, Conan Barbaari on yksi syksyn parhaista esityksistä. Tai minähän saan toki väittää blogissani mitä haluan, ei sillä. Siksipä harmittaa vielä enemmän ettei yleisö ole oikein löytänyt sitä ja useita näytöksiä on pitänyt perua esityskauden loppupäästä. Onneksi itse pääsen katsomaan vielä uudelleenkin. Minäpä koitan kertoa miksi tämä on niin hyvä, ja miksi se kannattaa ehdottomasti nähdä.

Teatterin ennakkomainonta lupaa "paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja" - kyllä niitä kaikkia nähdään, mutta ei ehkä semmoisessa kontekstissa mitä saattaisi odottaa. Ikäsuositus on 16+, mutta mielestäni myös hieman nuoremmat voisivat tätä katsoa, ehkä kuitenkin aikuisen seurassa. Onhan tässä väkivaltaa, mutta se on hyvin sarjakuvamaista, mitä ei voi ottaa oikein todesta. Nauraa sain, ääneen hekotella useita kertoja, ja kyllä siellä katsomossa hörähteli moni muukin. "Oottekste Tampereelta vai muuten vaan vammasia?" sai aikaan kyllä ison tyrskähdyksen, näin pirkanmaalaisena.

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Juho Mantere on hiljakkoin valmistunut ohjaajaksi, ja siihen nähden hänellä on takanaan jo mukava määrä töitä. Kirjallisuuden puolelta autofiktiivisten teosten buumi valuu myös teatteriin. Rakkaani, Conan Barbaari heijastelee Mantereen omia nuoruuskokemuksia. Koulukisattu Mantere löysi pakopaikkansa arjesta hevimusiikista, fantasiakirjallisuudesta (erityisesti Conan Barbaarista) ja tietokonepeleistä. Kaikki nämä elementit ovat vahvasti läsnä näytelmässäkin. Päähenkilö Pöpö Höpönen (Miro Lopperi) on 13-vuotias poika, joka joutuu kokemaan kovia. Ankarasta koulukiusaamisesta huolimatta hän säilyttää optimistisen elämänasenteen, ainakin näytelmän alussa. Liikuttavan sympaattinen poika on itsekin melkein vakuuttunut siitä, että sanat eivät voi häntä satuttaa kun hän on niin vahva. Ainakin siellä omassa mielikuvitusmaailmassaan.

Miten joku näytelmä voi olla samaan aikaan hulvattoman riemukas ja niin syviä tunteita luotaava? Tunnen voimakasta halua singahtaa lavalle ja halata Höpöä, kyllä kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Ja samaan aikaan vetää turpiin kammottavia kiusaajia, joilla on kyllä aika monimuotoiset tavat temppuihinsa. Höpö toteuttaa eskapismiaan välittämättä kiusaajistaan ja voimaantuu Conanin kanssa käydyistä keskusteluista. Bodaamisharrastuskin tuottaa tulosta; sitä jaksaa tehdä vipunostojakin Sabrina sylissä.

Näytelmässä oman puheenvuoronsa saavat myös Conanin luoja Robert E. Howard (Ulla Koivuranta), joka jutustelee baaritiskillä elämästään, äidistään ja kirjoittamisestaan. Hänen mielestään väkivaltafantasia on sylin korvike - ja Pöpön kohdalla tämä kyllä konkretisoituu. Howardin oma äitisuhde heijastuu myös Pöpöön ja tämän äitiin. Välillä nähdään väläyksiä Conan-tarinoista, oivallisesti toteutettuina ja sarjakuvaprojisoinnein kuvitettuna. Välillä taas joudutaan katsomaan Pöpön todellisuutta kiusaajien kynsissä ja opettajankin (Kirsi Tarvainen) nöyryyttämänä. Opettajahahmo on muuten yksi näytelmän timanttisimpia juttuja. "Ei näitä väliinputoavia runkkareita enää tarvita, kun tekoäly hoitaa hanttihommat tulevaisuudessa" - ja PAM PAM PAM! Ooh, mikä kohtaus!

On hirvittävän oivaltavaa laittaa teatterin vanhemmat naisnäyttelijät esittämään niin maskuliinisia sankareita kuin muita mieshahmoja, sekä kiusaavia teinipoikia. Se hurja näky kun kolme poikaa (joita esittävät Koivuranta, Tarvainen ja Reinikainen) kusevat maassa makaavan Pöpön päälle piirtyi verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Sukupuolirooleilla leikittely sopii tähän näytelmään hyvin. 

Koko näyttelijäkaarti on ihan timanttia. Miro Lopperin notkea fysiikka taipuu moneen ja ilmeikkäät kasvot tuovat Pöpön kokemat tunteet hienosti esille. Vaativa rooli monella tapaa, mutta Miro herättää Pöpön henkiin ja lentoon ihan älyttömän taitavasti. Eläytyminen Pöpön barbie-esitykseen on huippu! Ja akrobaattinen hyppynarushow!

Näytelmä on paikoitellen mahtipontinen, paikoitellen traagisiakin sävyjä saava, mutta myös optimistinen seikkailu teinipojan maailmaan. Monet asiat ovat Pöpölle liian haastavia ja sellaisia mitä ei 13-vuotiaalle vielä kuuluisi (kuten jätetystä äidistä baarissa huolehtimista), mutta Pöpö koittaa parhaansa olla nyt perheen pää. Ei ole reilua eikä kohtuullista että tuossa iässä pitää lopettaa leikit ja huolehtia äidistä (sydäntäni raastaa Pöpön puolesta).

Kimmo Rasilan esittämä Pöpön isä on mykistävä hahmo myöskin. Lakonisen tylsä ulkoisesti ja puhetyyliltään, mutta sitten jutut ovat sitä tasoa että huh! Pakko nauraa hysteerisesti ääneen joka kerta kun tyyppi avaa suunsa. Ja tämän perustelu miten jokainen perheenjäsen voi nyt kasvaa täyteen potentiaaliinsa on jotain niin absurdia. Tämmöiset self help -puheet ja terapeuttinen sävy näkyy isän sanojen lisäksi myös Paul Stanleyn elämänohjeissa. Jokainen on oman onnensa seppä ja sitä rataa. Ei ihme että Pöpöllä menee usko tähänkin idoliinsa.

Näyttelijöiden roolivaihdot ovat aivan ällistyttäviä, nopeudessaan vertaansa vailla. 

Jani Uljas on ehkäpä suosikkilavastajani, ja nyt käytössä on hykerryttävä pahvilaatikkoestetiikka. Toki sopivilla iskulauseilla koristeltuina (Danzig!). Tekniikan nousevia ja laskevia osia hyödynnetään älyttömän hyvin. Lavalla nähdään niin ehta teksasilainen baari kuin Pöpön kodin aneeminen keittiö, ja Conanin maailmojen temppelit torneineen. Pahvikoristelu yltää myös teatterin aulaan toivottamaan katsojat tervetulleiksi.

Tuomas Lampinen on loihtinut uskomattoman hienon puvustuksen. Jo pelkästään Conan Barbaari (Kirsi Tarvainen) ja Paul Stanley (Kimmo Rasila) upeine asuineen saavat minut hykertelemään onnesta. Mutta myös Pöpön pukeminen Turtles-paitaan on hurmaavaa. Kaikkineen kekseliästä, luovaa ja nerokasta. Pahviteema hiipii lavastuksesta paikoitellen myös pukuihin. Minna Pilvisen ilmaisuvoimaiset maskit ja peruukit pelaavat hyvin yhteen häikäisevien pukujen kanssa. Pöpön takatukkaperuukki on ikimuistoinen.

Äänisuunnittelu (Mika Hiltunen) ja musiikkivalinnat on myös muikeaa kuunneltavaa. Tosin sitä mainostettua Manowaria ei kuulla kuin introssa (joka onkin todella vakuuttava kohtaus) mutta sitten on Kissiä vähän enemmän. Hiltunen on loihtinut myöskin näyttävät ja seikkailulliset projisoinnit. Kun Iso-Arska pamahtaa silmillesi vuoren kokoisena bodaamaan niin ei voi kun ällistellä asiaa - ja vaikuttua. Liikkuvat sarjakuvatkin ovat runsaan ryöpsähtäviä. Ja kiemurtelevat lyriikat, öljypumput ja ties mitkä. Jari Sipilän valot vielä viimeistelevät monimuotoisen visualisuuden. Valonheittimet siinä alkukohtauksessa ja ihanat pinkit valokeilat Lick it Upin soidessa!

Monellakin tavalla Rakkaani, Conan Barbaari toi mieleeni yhden suosikkinäytelmäni eli alunperin KOM-teatterissa ensi-iltansa saaneen Veikko Nuutisen Pasi Was Heren. Se syrjäytymisen ja kiusaamisen teema, hevimusiikki ja nuoruuden kuvaus. Ja molemmissa hykerryttävän kamalat opettajahahmot! Nostalginen kasari/ysäriestetiikka on molemmissa näytelmissä kantava voima.

Mantere on vahva tarinankertoja. Näytelmä kulkee juohevasti ja iloisen ryöpsähtelevästi eteenpäin, kuitenkin loogisesti, monine sivupolkuineen. En tiedä onko loppu onnellinen, se jää katsojan päätettäväksi. Tekstissä toistuu usein esityksen jonkunlainen motto: se mikä ei tapa vahvistaa - ja tätä mantraa Höpökin noudattaa. Rakkaani, Conan Barbaari on vahva näyttö Mantereen osaamisesta sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. Lisää kiitos!

Käsiohjelman fanijulisteesta vielä erikoismaininta!

Oletko nyt tarpeeksi vakuuttunut tämän näytelmän erinomaisuudesta? Siinä tapauksessa äkkiä hankkimaan liput, sillä näytöksiä on enää neljä (4) eli 7.11., 14.11., 28.11. ja 5.12. Minulle Rakkaani, Conan Barbaari oli yksi teatterivuoden huippuja ja kiitän lämpimästi Juho Manteretta tästä elämyksestä.

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen komediateatteri 24.10.2020

Olen nähnyt tämän Sirkku Peltolan hieman vanhemman näytelmän Mummun saappaassa soi fox (2001) neljä vuotta sitten Riihimäen teatterissa, ja teksti teki vaikutuksen. Siispä ilman muuta katsomaan kun se nyt tuli taas Tampereelle, kirjoittajan itsensä ohjaamana ja upean näyttelijäjoukon esittämänä. Tämä on samaan aikaan haikea perhetragedia että hersyvä komedia.

Näytelmä tapahtuu vuonna 1999, mutta Peltola ei halunnut päivittää tekstiä tähän aikaan. Niinpä moni asia kuulostaa korviin aikansa eläneeltä, mutta samalla jotenkin niin nostalgiselta. Eletään vielä markka-aikaa, asioidaan Tiimarissa ja Aholaidassa, levitetään leivän päälle Voimariinia, päällystetään hyllypaperilla kaapiston hyllyjä (tai saattaahan moni tehdä näin vieläkin). Mutta on niin paljon niitä juttuja mitkä ovat ihan tätä päivää. Perheen isän Veinin lomautus, vanhempien avuttomuus lastensa kanssa, perheen kommunikointiongelmat, koulukiusaaminen... Siinä mielessä hyvin ajaton näytelmä.

 

 

Perheessä on siis paljon sohvalla istuva Veini (Aimo Räsänen), hiirulaismainen kioskimyyjänä raatava äiti Moonika (Miia Selin), 17-vuotias kapinoiva ja maailmantuskaa poteva tytär Janita (Marika Heiskanen) sekä 8-vuotias taiteista kiinnostunut poika Tarmo (Leevi Rauhalahti). Vanhemmat ovat hyvää tarkoittavia, mutta täysin pihalla mitä lapsille oikeasti kuuluu ja tapahtuu. Kommunikointi on pinnallista ja hössöttävää, ja vaikka ulkopuolisetkin puuttuvat lasten asioihin, niin vanhemmat vaan muistelevat omia lapsuusjuttujaan ja höpisevät omiaan. Vanhemmuus on yhtälailla hukassa kuin elämäkin. Selvästi he tykkäävät toisistaan ja lapsistaan, mutta vailla ymmärrystä elämän realiteeteistä.

Valjunvärisessä rintamamiestalomiljöössä asuu perhe jolta on elämän eväät kadonneet jonnekin. Ei meidän poika ja ei meidän perheessä -argumentit kuulostavat aika ahdistavilta. Miksi nämä vanhemmat, vaikka kuinka paljon puhuvat, eivät puhu oikeista asioista? Miten voi olla niin vaikea uskoa ettei pojalla ole kavereita ja että tätä kiusataan? Sitten sitä pohditaan missä näitä ongelmanuoria oikein kasvaa - no jospa katsoisit Veini vaikka peiliin. Ihan vihaksi melkein pistää tämä vanhempien avuttomuus! Tunteisiin menee siis eli hyvän näytelmän merkki sekin.

Ja kun tytär noin vain ilmoittaa muuttavansa poikaystävän luo (siis ovella mennessään makuupussin kanssa ulos), niin äiti tuputtaa mukaan pöytäliinoja ja omenoita. Ehkä tämä on sellainen perisuomalainen reaktio. Kun ei osata sanoin kertoa välittämisestä niin koitetaan edes teoilla.

 

Hannu Lindholmin lavastus on hailakka ja aneeminen, kuvastaen hyvin koko tätä porukkaa. Tytär Janitan leiskuvanpunainen tukka on ainoa väriläikkä koko näyttämökuvassa. Rintamamiestalon valokuva taustalla sulautuu orgaanisesti kalliorinteen kautta keittiö/olohuoneeseen. Teksti on elämänmakuista ja todentuntuista, ja siten siis hyvin sirkkupeltosmaista. Samaan aikaan pakahduttavaa ja hersyvän hauskaa. Kaisa Savolaisen puvut ovat sopivan ysäriä (kuten myös Shakiran ja TikTakin biisit) ja sopivan valjuja tälle perheelle.

Näyttelijät ovat hyviä, tottakai. Aimo Räsänen on aina varma valinta, ja tuttuja maneereita katsoessa tulee turvallinen olo. Tasaisen hyvä ja juuri sellainen mitä odottaakin näkevänsä. Toisaalta se hieman ehkä ärsyttääkin, onko hän liian tuttu ja turvallinen? Miia Selin tekee tosi hienon roolityön vaisun ja alistuneen äidin roolissa. Upean suorastaan. Parin välillä on kemiaa ja lämpöä, Veini ja Moonika ovat hitsautuneet hyvin yhteen. Välillä kipinät sinkoavat, mutta sitten taas syödään appelsiineja yhdessä. Marika Heiskasen joraukset ja ahdistumiset ovat teinikäytöksen ytimessä. Tuukka Huttunen on liikuttava (liikunnallinen myös) opettaja, joka kokee romahduksen sohvalla sekä jämäkkä poliisi, jota mökin rakennushommat taitavat kiinnostaa sittenkin enemmän kuin huumekaupat. Opettaja tuo esille hyvin miten työyhteisöissäkin kiusataan ja miten vähän asiat ovat kouluyhteisössäkin muuttuneet parinkymmenen vuoden aikana.

Niin paljon turhaa puhetta, niin vähän oikeaa välittämistä. Ehkä siinä on kiteytettynä tämän perheen ongelma. 

 

Mutta tämä on silti ihana näytelmä katsoa! Ei ihme että esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä järjestään.

Ainoa mikä jäi harmittamaan oli oman rivin päädyssä, siellä ei-käytävän-päässä, istuva mieshenkilö, jolla oli niin kiire väliajalle että halusi tunkea käytävälle ohitsemme. Sanoin että etkö näe että täältä poistutaan rivi kerrallaan, henkilökunnan ohjeistuksessa ja katsomosta takaapäin aloittaen. Mies ryysi silti ohitse, ennenkuin ehdin seisten antamaan tietä - ja jäi jumiin keskikäytävälle. Naispuoleinen seuralaisensa odotti fiksumpana omaa vuoroaan, kuten me kaikki muutkin. Toivottavasti hän antoi moukkamiehelleen palautetta (koska kuuli varmasti omat kommenttini aiheesta kävellessämme peräkkäin ulos katsomosta, mieshän kiiruhti edellämme). No, ehkä tyypillä oli vaan kiire vaikka vessaan, ajatellaan näin, niin ei ärsytä niin paljon. Käytöstavat (tai tässä tapauksessa niiden puute) oikein korostuvat näin korona-aikana.

 

Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.