Bestiario / Jalostamo2, Helsinki 10.9.2019

Eläimen ja ihmisen suhde on vuosituhanten saatossa ollut mielenkiintoinen. Ihminen on lähinnä vallankäyttäjä, joka hyödyntää eläimiä omiin tarkoituksiinsa. Oli se sitten ruuaksi, vaatteiksi, apuvälineenä tai työjuhtana. Mitä jos roolit käännetäänkin nurinpäin, ja eläimestä tuleekin isäntä?

Bestiaarit taas ovat hakuteoksia eläimistä (joskus myös kasveista ja kivistäkin), varsinkin sekä oikeista että kuvitelluista pedoista ja hirviöistä. Erityisen suosittuja ne olivat keskiajalla, ja usein erittäin kauniisti koristeltuja. Tästä linkistä voi luoda silmäyksen yhteen hienoonpetokuvastoon.

Jalostamo2:n porukka on tehnyt Riko Saatsin (ohjaus ja dramaturgia) johdolla hieman erilaisen esityksen aiheesta. Bestiario käsittelee ihmisen ja eläimen suhdetta kun roolit vaihtuvat. Unioninkadun pop-up-tilassa on rakennettuna pieni parturinnurkkaus (Sweeney Todd-henkisesti). Hyllyssä on kaikenlaisia vanhoja työkoneita sirpistä vasaraan ja käsiporasta kerintäsaksiin. Ja lasipurkkeja, irtoletti ja nahkavaljaat. Hmm... Hieman kidutuslaitteilta vaikuttaa. Seinällä rivi mustavalkoisia kuvia, joissa kaikissa poseeraa kasvoton olio.

Ja kasvoja ei ole meidän päähenkilölläkään, vain ihonvärisiin trikoisiin sonnustautunut hahmo. Viikset ja uimahousut viittaavat sukupuoleen. Hahmo soittelee LP-levyjä, lakaisee karvoja lattialta lasipurkkiin, ja luo pitkiä katseita yleisöön. Tai ilman kasvoja ja silmiä on toki vaikea luoda katseita, mutta...

           

Nauhalta kuulemme selostusta hurjasta myyttisestä katoplebas-pedosta. Ja kas, samalla sellainen vaeltaakin kadulla, näyteikkunan ulkopuolella, sisään tiiraillen. Peto tulee sisään, lösähtää parturintuoliin ja samalla alkaakin sen muokkaus. Eri välineillään parturi paljastaa karvojen alta pedon sisimmän - ja sepä onkin yllättävän samankaltainen. Paljas ja onneton, mutta oikealla koulutuksella pian varsin yhteiskuntakelpoinen. Mikä nyt sitten onkin "yhteiskuntakelpoinen" - se kun menee kadulle hankkimaan verta ihmisistä? Naispuolinen (vartaloon maalattu kokouimapuku ja liimatut tarraripset paljastavat) olento kehittyy ja oppii, ja pian orjasta tuleekin isäntä. Luonto kostaa ja ottaa omansa.

Taustalla jyrää milloin jumputtava elektromusa, milloin AOR-poppi. Tai hirviötietous. Bestiarion taustamateriaalina on käytetty monia kiinnostavia teoksia, ja käsiohjelman lähdeluettelosta saa niitä itsekin tutkailla. Siitä iso bonus! Miksi haluamme hirviöistä itsemme kaltaisia, vai ovatko kaikki olennot pohjimmiltaan samanlaisia, ne kuvitteellisestkin. Asuuko kaikissa pahuus? Miksi tuntemattomat asiat ja oliot nähdään aina sen pahimman kautta, pahoina, vaarallisina ja tappavina? Mikä se sivistyksen mittari sitten on, hengenpelastustaidot? Sitäkin tässä sivutaan, jonkunlaista Baywatch-menoa.

Lopulta kaiken jälkeen roolit ovat vaihtuneet ja entisestä pedosta tullutkin yhtä julma isäntä (pahempikin). Muodonmuutos on täydellinen. Se ylimielisen huvittunut katse - siitäs saitte - minkä saamme näyteikkunan läpi kruunaa kaiken. Luonto kostaa, aina ja lopulta. Ja se on meille oikein.

Petri Tuhkasen ja Simona Bieksaiten laatima pelkistetyn mielenkiintoinen lavastus on niin hyvä kauniiseen vanhaan liiketilaan. Yksiväriset LP-levyt seinällä ja muut pienet yksityiskohdat. Aluksi sattumanvaraisiltakin näyttävät objektit saavat kyllä kaikki käyttötarkoituksensa esityksen aikana. Vanha puinen eteinen käsinkaiverrettuine eläimineen luo viime silauksen. Ja sitten on toki se näyteikkuna, jota ilman esitys ei toimisikaan tällä tavalla. Ohi kulkevat ihmiset joutuvat tahtomattaan mukaan. Osa ei kiinnitä mitään huomiota esitystilan tapahtumiin, osa jää epäuskoisen huvittuneena katsomaan touhua. On kiinnostava katsella ihmisten reaktioita ja asettaa ne esityksen luomiin raameihin. Kuka on peto, kuka on uhri, kenet katoplebas (tai joku muu hirviö) seuraavaksi nauttii.

Ja kun Bestiario välillä rönsyää ulos kadulle niin me pääsemme tarkastelemaan sitä lasin läpi, pienten ikkunakehysten keskeltä. Kohtaus on täten valmiiksi rajattu ja kehystetty. Nerokasta! Kristian Ekholmin äänisuunnittelu yhdistää kiinnostavasti musiikkia, puhetta ja ääniä, ja sopii tähän tilaan myös hienosti.

Mykät esiintyjät joutuvat aina ammentamaan muusta. Ja varsinkin nyt kun kasvoillakaan ei voi näytellä. Hämmentävän hienosti Anna Lipponen ja Tuomas Kiiliäinen silti tunnetilansa tuovat julki. Pitkät, viipyilevät kääntymiset katsojien puoleen ja ylipäätään kehonkielen käyttö on esimerkillistä. Välillä Bestiario lähentelee jo nykytanssiesitystäkin, mutta toisaalta genrerajat on tarkoitettu rikottaviksi. Tämä kollektiivi ei niitä muutenkaan kumartele. Jalostamo2 on muuten porukka mikä kannattaa viimeistään nyt painaa mieleen. He tekevät omaehtoisia ja katsojaa haastavia esityksiä, joista olen aiemmin nähnyt Rechnitzin ja Die Hard Tampereen.

Kaiken kaikkiaan hieno ja erilainen oli Bestiario. Esityksiä on 28.9. asti ja katsomo on todella pieni.


Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Poikabändi / Tampereen työväen teatteri 5.9.2019

Jaahas. Syksyn musikaaliuutuus Työviksellä, aina iso tapaus. Keväästä asti Poikabändi on ollut aktiivisessa markkinoinnissa (soittaen mm. juoksutapahtuma Likkojen Lenkillä toukokuussa) ja itsekin kävin ennakkotilaisuudessa huhtikuussa hakemassa maistiaisia. Kyllähän tämä kiinnosti, vaikka ysäri(poikabändi)musiikkia kammoksunkin. Tunnustan että ennakkoasenteet olivat vähän myötähäpeän ja varovaisen kiinnostuksen suuntaisia.

Sitäkin riemullisempaa oli ensi-illassa huomata että esityshän on oikeasti tosi kiva! Myötähäpeän sai unohtaa, ja vaikka se ysärimusiikki nyt ei edelleenkään iske, niin onneksi mukana oli kaikenlaista muutakin. Rautaiset ammattilaiset osaavat kyllä ja käsikirjoittaja/ohjaajakaksikko Heikki Syrjä ja Riku Suokas tietävät mistä naruista vedellä. Eihän tämä juoneltaan mikään maailman syvällisin tai monimutkaisin teos ole, mutta eihän sitä tarvitsekaan. Huumoria on kosolti.

Esitys toimii varmaan myös heille ketkä eivät muista 1990-luvusta tuon taivaallista. Tämä on kuitenkin aika universaali ryysyistä rikkauksiin ja sieltä taas takaisin maan pinnalle -tarina. Mutta vielä enemmän tämä kyllä aukeaa hieman vanhemmille katsojille. Ketkä muistavat laman ja sitä seuranneen ahdingon ja konkurssiaallot, ja toinen toistaan kliseisempien poikabändien (miksei myös tyttöbändien) esiinmarssin.

Syrjä&Suokas-huumoria ja tarinankerrontaa on nähty TTT:n lavalla jo legendaarisen menestyneessä Vuonna 85 -musikaalissa kaikkine johdannaisineen, ja hieman miedommassa (ja ehkä vähemmän menestyneessä) muodossa viime syksyn Hämeenlinnan teatterin Tahtien Sota -esityksessä. Samoja juttuja nytkin nähdään eli kielellistä iloittelua, hauskoja irtovitsejä/reploja, monenlaista sakkia, ja monipuolista musiikkia. Siitä vastaavat ysärimusalegendat Risto Asikainen ja Kristian Maukonen, ja kapellimestarinakin esityksissä toimiva Pekka Siistonen (mies Vuonna 85 musan sovitusten takana). Kyllä tältä kolmikolta musiikkia lähtee - vaikka oikeastaan mikään ei jää korvan taakse kauheasti jumpsuttamaankaan. Esikuvien mukaisesti. Kyllä Avain, Hikee tai Tehdään mehuu ovat ihan meneviä rallatuksia, mutta en minä näitä kotona kuuntelisi. Lyriikat ovat enimmäkseen noloja.

Poikabändi kertoo samaan aikaan useampaa narratiiviä. On kaverikaksikko Kari (Jari Ahola) ja Make (Samuli Muje), joiden radiomainos/äänentoistofirma ajautuu laman kourissa konkkaan, ja jollain pitäisi saada velat kuitattua. Kaverukset on monessa liemessä keitetty, mutta kestääkö välit kunnossa kuningasideaaansa poikabändielämää? Sitten on tietysti se toinen tarina: halutaan luoda kaupallinen tuote ja tuotteistaa se. Ja se tuote on ToiBoys. Ja mitä se menestys tuo tullessaan, miten se muuttaa ihmisiä. Koko 90-luvun Suomi näyttäytyy kaikessa kurjuudessaan, pintaliidossaan, nukkavieruudessaan, hypetyksessään.

Bändiviisikkoa esittää myös monessa liemessä marinoidut hienot esiintyjät. Jari Ahola ja Saska Pulkkinen ovat TTT:n omia voimia, ja lisäavuksi on hankittu viimeksi upeasti HKT:n Kinky Bootsissa pääroolin tehnyt Lauri Mikkola, lukuisissa esityksissä minut hurmannut Jonas Saari ja mm. HKT:n Tarzanissa ja Shrekissä nähty Jon-Jon Geitel. Kaikilla miehillä on laulu- ja tanssitaidot kohdillaan sekä poikabändiin sopivat ulkoiset olemuksetkin just eikä melkeen. Kullekin tyypille rakennetaan oma hahmo, esimerkiksi Geitel on hyvin uskovainen Matteus, mutta ToiBoysiin hänet stailataan hauskaksi keppostelijaksi. Hienosti vetävät roolinsa kyllä kaikki. Pulkkisen Seitti on nuorimmainen ja joutuukin bändiin puskista ja puolivahingossa. Saamme seurailla tämän äidinkaipuuta ja vanhempien naisten kanssa seikkailuita illan aikana. Sisästä draamaa lisää toki monenlaiset naiskuviot mitä poikien ympärillä pyörii. Omat suosikkini viisikosta oli kyllä koivutukin kanssa lavalle saapunut Juzzi (hyräillen Dave Lindholmin Pientä ja hentoa otetta) eli aina ihanan rouheaääninen Jonas Saari, ja myös Tommi Läntisen/Mike Monroen oloiseksi stailattu Lauri Mikkola souläänineen.

Väkeä lavalla riittääkin sitten kun Vilkkilässä kissoja, ja aika hersyviä hahmoja siellä nähdään. Suosikkini taitaa olla niljakas ruotsalaismanageri Jas Gripen (huikean upean roolin tekevä Verneri Lilja), Maken ja Seitin isäukko Ilpo (Aimo Räsänen) ja bändille henkiseksi avuksi pestattu Tohtori Miettinen (Jyrki Mänttäri). Ja sitten on toki Rauno "Leave your hat on"-numeroineen (varokaa eturivi!) :-D Naishahmot jäävät koko esityksessä sivuosiin, mutta Jaana Oravisto Garin äitinä ja Heidi Kiviharju maskeeraaja-Monicana ovat sieltä tärkeimmästä päästä.

TTT:n Suuren näyttämön puitteet ovat suuret ja hienosti Teppo Järvisen lavastus sen täyttää. Suosikkini on toijalalainen heinälato minkä pyöröpaalien ja räsymattojen suojissa ToiBoysia aletaan rakennella. Kyllä nämä työväentalot ja seurojenhuoneet ovat niin tunnistettavissa. Myös Jaana Aron pukusuunnittelu on varsin onnistunutta; kyllä tässä ne kaikki ysärikliseet näkyvät. Kuusihenkinen Alabama House Band soittaa enimmäkseen lavan takaosissa, mutta loppukuhinoissa heidänkin lavansa siirtyy eteen kuin rokkikeikalla konsanaan. Videoita (Sami Rautaneva, joka vastaa myös valoista, Suokas, Järvinen) hyödynnetään paljon, ja ne ovat kyllä onnistuneita. Pyroja on paljon, ja eturivissä saattaa olla aika lämmintä aina hetkittäin. Teknisesti oikein näyttävää menoa siis. Välillä tuntuu kuin olisi aikakoneeseen astunut ja oikeasti sinne ysärille kulkenut. Ja hauska ajatusleikki että Backstreet Boys ja Take That ottivat vaikutteensa nimenomaan ToiBoysilta!

Yksittäisistä vitseistä mua nauratti ehkä eniten se Maken heitto, että hän on Suomen Lennon-McCartney ja Gari on se viiva siinä välissä. On meinaan jäänyt hyvin mieleen takavuosien Suosikista Pantse Syrjän sama kommentti itsestään, heidän tapauksessaan velipoika Martti Syrjä oli se viiva. Oikeista lähteistä on siis tekstiä ammennettu!

Ja se Jas Gripenin kysymys: "Varför inte poppi soi ja tanner tömise" hihityttää vieläkin.

Onneksi Markku Nenonen on ollut tekemässä koreografiat (eikä Åke Blomqvistiltä tilattu kasetti) ja vaikka ne liikuttavia (ja näennäisen simppeleitä) ovatkin, niin kiva niitä on katsella.

Innostusta tämä on herättänyt ja varmaan katsojiakin kerää. En silti jaksa nähdä samanlaista menestysputkea kun esimerkiksi Vuonna 85 oli. Erittäin viihdyttävä ja hauska esitys, mutta aika pintapuolinen silti. Toimii hyvin eskapistisena ja nostalgiakaipuuta täyttävänä viihde-esityksenä. Poikabändi ei onneksi suhtaudu asioihin mitenkään ryppyotsaisesti, ei itseensä eikä poikabändeihin. Sopii hyvin myös heille jotka haluavat mennä tiirailemaan vähäpukeisia somia nuorempia miehiä lavalla eikä strippausryhmät innosta. Tässäpä myös teatterin kaapuun verhottua silmäniloa. Jos nyt jotain on pakko moittia niin loppua eri biiseineen oli venytetty hieman ehkä liikaa. Ehkäpä se oli vaan ensi-iltahuumaa. Vartin olisi voinut kestoa muutenkin tiivistää.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen / Sivuhenkilöt, Cirko 4.9.2019

Tämä oli sellainen sirkusesitys mitä en todellakaan halunnut jättää näkemättä. Juhlaviikkojen näytöset jäi flunssan  ja aikataulujenkin takia väliin, mutta onneksi Cirkolle tämä tuli ensi-iltaan heti seuraavalla viikolla! Muistan kolmen vuoden takaa, kun Sivuhenkilöt-ryhmän esikoista esitettiin Suomenlinnassa, ja en päässyt sitä katsomaan; kyllä harmitti. Onneksi harmistus korjaantui heti seuraavan kesän Teatterikesässä missä pääsin katsomaan ovelan kiehtovan Sivuhenkilöitä. Siitä jäi sellainen kiva kutkutus, että tämän porukan edesottamuksia haluan seurata jatkossakin. Sivuhenkilöt tekee uniikkia, genrerajoja rikkovaa, kiinnostavaa ja viihdyttävää katsottavaa.

Uusimmainen eli Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen on siitä hauska esitys, että se on todellakin oma itsensä, mutta siinä on kuitenkin samankaltaisia elementtejä kuin Sivuhenkilöt-esityksessäkin. Se yhdistelee kiehtovasti niin sirkusta kuin tanssillisia elementtejä, teatteria ja puhdasta absurdismiakin. Ja tässä myös puhutaan paljon (englanninkielinen juonitiivistelmä on tarjolla kyllä), mikä ei aina (nyky)sirkusesityksissä ole niin normi. Eira Virekoski on käsikirjoittanut ja Alma Lehmuskallio ohjannut esityksen, ja konseptia on vielä kolmantena mukana ollut suunnittelemassa Henna Kaikula (koko muun esiintyjäporukan kompatessa).

Ja kyllä tämä on mielenkiintoinen! Toimistomaailmassa ollaan, ja mielessä käyvät jo muutama viime vuosina nähtyä toimistoon sijoittuva sirkustelu eli harmittavasti keskeytynyt BLAM!, yhden hengen Moving Stationery ja vielä Different Party. Liekö se toimisto sitten niin inspiroiva miljöö? Mutta eri ihan laduillehan tämä heti lähtee - ja hyvä niin.

       

Tämä toimisto ideoi kliseisiä voimaannuttamislauseita, joista sitten tehdään esimerkiksi kahvikuppeja. Tiedättekö tyyliin: Make things happen - mee ja tee (teenjuojien suosikki!), Rise and shine - kiidä ylhäällä, Be your own kind of beautiful - rohkeesti ruma jne. Henkilökunta on aika, ettenkö sanoisi, eksentristä. Outoja ihmisiä, ja vieläkin kummallisempia käytöstapoja. Kuka killuu katonrajassa ja kuka kuljeksii kanamaisesti. Näitä lintumaisia piirteitä taitaa yksi jos toinenkin kantaa sisimmissään.

Esitys tarkastelee ryhmädynamiikkaa hyvin, ja linnutpa ovat siihen oivallinen näkökulma. Parviäly ja laumakäyttäytyminen, nokkimisjärjestys ja välillä pieni pörhentelytanssi. Kaikkia samoja piirteitä löytyy myös toimistomaailmasta. Tai ainakin tämän työpaikan tiloista.

Koko esitys alkaa varsinaisella ornitologian ystävien kokoontumisajoilla, ja kommunikointikin hoituu sirkutuksilla, kaakotuksilla, huhuiluilla ja kurkkuäänillä! Tarjasta ei ole enää jäljellä kuin pöydän alle nyykähtäneet siivet ja savuava kone. Rankkaa menoa. Palaveerausta ja ideointia, niitä perustoimiston hommia. Mutta tässä toimistossa mikään ei ole tavanomaista. Katsoja äimistelee sitä touhua ja hykertelee itsekseen. Jossain vaiheessa paikalle saapuu konsultti korjaamaan piirtoheitintä, ja tästä käynnistyy hiljainen jatkojohtojenkokoamisprosessi. Kaiken yllä leijuu viipyilevä pakottomuus, ja vaikka tilanteet välillä eskaloituvatkin, niin sellainen verkkainen absurdius jatkuu.

Esiintyjäviisikko on ihailtavan monipuolinen ja taitava. Eero Vesterinen hieman neuroottisena johtajana taipuu monenlaiseen ja välillä tuntuu että tämän raajat ovat kumista tehty. Feminiinisiä piirteitäänkin esittelevä "toimistovastaava" Saku Mäkelä on koostaan huolimatta supernotkea, ja onnistuu melkein mahtumaan kopiokoneeseenkin. Ja mitkä nojatuolitemppuilut! Anne-Mari Alaspää kirjaimellisesti kiipeilee seinillä jatkojohtoja keräillen, ja toimiston tekniikkaongelma ratkoen. Milla Järvinen on okei:ta hokeva tunnollinen työntekijä, jolla lopulta pimahtaa. Eksentristä tekstinikkaria esittävä Henna Kaikula kiemurtelee mittarimadon lailla. Ja on tarinassa pientä romanssipoikastakin ilmassa havaittavissa. Kiista/tanssi kopiokoneesta jää kyllä verkkokalvoilleni pitkäksi aikaa. Porukka käy läpi tunteiden vuoristorataa ja se sitten aina purkautuu erikoisilla tavoilla. "Halaa silleen kunnolla, silleen ettei tuu skolioosi!".

Toimistomiljöön ja autenttisen bisneslookin niin tiloille kuin ihmisillekin ovat loihtineet Janne Vasama ja Riina Nieminen. Vähän pastellimaisen hailakoita ruskeita sävyjä, mistä mikään ei pistä silmään. Hieman kasarilookia, hieman nuhruista. Tämmöisiä toimistoja ja tämmöisiä konttorirottia on koko maa pullollaan. Vaan ei ehkä ihan tämmöisiä... Vaikka esityksen yleistahti on aika verkkainen ja viipyilevä, niin jotain pientä tapahtuu jatkuvasti. Milloin jonkun pää on monitorissa tai työntekijä piilottelee mappien takana. Katsoja ei saa herpaantua näennäiseen tekemättömyyteen hetkeksikään! Outo kilkuttava äänimaisema ( a'la Joonas Outakoski) tukee lievää vinksahtaneisuutta ja hetkittäiset lintuäänet sopivat kaikkeen kuin nenä päähän.

Mun siivet ei mahdu kahvihuoneeseen yhdistelee oivallisesti niin tanssia, sirkusta, fyysistä komediaa, absurdia teatteria kuin performanssiakin. Aivan ihana! Puolentoistatunnin esitys on oikein passeli katsottava hieman erilaista kaipaaville - esitykset jatkuvat Cirkossa 22.9. asti.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

BetteD / Ahaa Teatteri 3.9.2019

Ennakossa katsomassa taas uutta Ahaan nuorisonäytelmää. Oikeastaan olen joka kerta saanut positiivisen teatterielämyksen täällä. Eikä pettyä tarvinnut nytkään.

Marika Vapaavuoren kirjoittama ja ohjaama BetteD on tarina perheestä, nuorten paineista muuttuvassa maailmassa, äiti-tytär -suhteesta, hyväksikäytöstäkin. Ennen kaikkea se on nuoren Onervan kasvutarina. Tai ainakin jonkunlainen tuokiokuva tämän päivän nuorten elämästä, millaisia asioita tapahtuu ja miten niistä selvitään. Yksin, yhdessä ja läheisten kanssa.

Onerva asuu kiireisen musiikintekijä-äitinsä kanssa kahdestaan, läheinen Kalle-eno viettää sapattia Portugalissa golfia pelaillen. Edesmennyt isä on vahvasti läsnä tämän lukemien Muumi-tarinoiden kautta, ja isälleen Onerva asioita kertoo iltaisin. Äidin kanssa on välillä haasteita, kelläpä teinitytöllä ei olisi. Äiti on uppoutunut tekemään musiikkeja Nemesis-tietokonepeliin ja leijailee treffeillä pelifirman pomon kanssa. Aikaa tyttärelle ei aina tunnu olevan. Kaverit painostaa laittamaan Instaan seksikkäämpiä kuvia, mutta Onerva ei oikein lämpene. Mutta volyymiripset tuntuvat tosi tärkeiltä ja suorastaan välttämättömiltä. Äidiltä salaa otetut ripset sysäävät Onervan monenlaisille poluille minne ei nuori tyttö haluaisi joutuakaan. Samaan aikaan äiti kamppailee omien ongelmiensa kanssa, ja Onerva ei saa oikein tukea mistään. Bussimatkaihastus Laurikin vaikuttaa etääntyvän.

Mutta asioilla on taipumus järjestyä, ei aina siten kuin haluaisimme tai toivoisimme, mutta jotenkin päin. Niin tälläkin kertaa. BetteD päättyy suorastaan onnellisesti ja langanpätkät solmitaan yhteen sujuvasti.

Nämä metoo-teemat ja "ei se nyt niin vaarallista ole jos tissiä vähän koittaa"-tyyliset heitot on olleet paljon pinnalla viime vuosina. Ihan syystä toki. Tärkeitä asioita. Onerva osoittaa olevansa toimija eikä uhri. On hienoa että nuori nainen on kyvykäs ja aloitekykyinen, eikä odottele jotakuta (yleensä miespuolista) pelastamaan itseään pulasta.

Juulianna Mäkelä on tosi loistava nuorena Onervana. Tämä on samaan aikaan herkkä ja tavallinen, hyvin jalat maassa oleva tyyppi. Sellainen naapurintyttömäinen, joka uskoo oikeudenmukaisuuteen. Hänellä ei ole tarvetta tehdä itsestään tyrkkyä someen, kavereita ja harrastuksia on, ja koulukin sujuu. Eikä ole se oma juttu olla kaunis. Tärkeämpää on olla oma itsensä (mä niin samaistun Onervaan!).

Helena Puska taipuu hienosti myös tuplarooliin. Onervan Kukka-äitinä hän on uranainen, joka ei kuitenkaan anna voitontavoittelun sokaista itseään. Mutta samalla intensiteetillä tehdään ripsiteknikko Inkakin, joka on kyllä oikein oivaltaen tyypitelty kauneusalan toimija. Ei millään pahalla, mutta mielikuva pinnallisesta tyrkystä istuu kyllä vahvasti tämän alan ihmisissä, ja niitä näitä höpöttävä Inka ei ainakaan tätä mielikuvaa kumoa. Jussi Jätinvuori oli tuttu jo viime syksyn Hattaraa ja Pelkotiloja -esityksestä ja hienosti hän taas kaksi erilaista rooliaan selvitti, niljakkaan Tapsan ja sympaattisen hipahtavan Kalle-enon. Herkän ja sympaattisen Laurin nahkoihin ui tosi lahjakas Kalle Kurikkala, ketä olen aiemmin nähnyt loistavassa pääroolissa Kotkan kaupunginteatterin Ystävät hämärän jälkeen -näytelmässä sekä Turun kaupunginteatterin Viimeinen laiva -musikaalissa. Lisäksi Kalle näyttelee menestyksen sokaisemaa Sebastiania, jolle koittaakin nolo loppu (ja ihan syystä).

Juho Lindströmin valoisan ilmava lavastus on tosi hyvin muuntautuva kauneussalongiksi tai bussiksi. Toki kiertävän teatterin lavastuksen on mahduttava pakettiautoon, mutta muunneltavuus ja logistiikan helppous voidaan toteuttaa myös silmää miellyttäen.

Mulle tuli kaksikin näytelmää mieleen, lähinnä näistä tietokone/räiskintäsotapeliteemoista, missä pelien käyttäjät luulevat pelkästään pelaavansa, mutta sitten eivät kumminkaan. Siipirikko Valtimonteatterilla ja Ender's Game Teatteri Toivossa. Toki tässä BetteD:ssä se vain yksi näytelmän juonirönsyistä, mutta samantein kun Onerva ja Kukka pelaavat isolla videoscreenillä, mieleni vei minut näiden kahden näytelmän visuaalisiin kuviin. Heikki Järvinen on muuten suunnitellut BetteD:n näyttävät videot. Varjokuvia/-teatteria käytetään myös paljon; ja taitavalla valaistussuunnittelulla (Antti Kauppi) saadaan lavastuksen sermit pelaamaan yhteen. Vielä pitää mainita Paula Varis ja hänen loihtimansa puvut. Silmiä miellytti.

Oikein kiva näytelmä, ja niin tässä ajassa. Hyvää työtä taas taitavilta nuorilta näyttelijöiltä, ja koko porukalta. Kiitos!


Kuvien copyright Jari Kivelä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kansainvälinen balettigaala / Tampere-talo 1.9.2019

Taas oli aika käydä Tampere-talossa katsastamassa mitä hienoja esityksiä Lappeenrannan balettigaalassa nähtiin tänä vuonna. Tällä kertaa tanssijavieraat olivat ulkomaisia taiteilijoita ja ryhmiä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tämä onkin ollut itselleni varsin tanssipainotteinen kesä, ja hienoa päättää se korkeatasoiseen Tampereen balettigaalaan.

Illan aloitti maailmanensi-ilta! Meitä hemmoteltiin suomalaisen Elina Miettisen sooloteoksella Aave, jonka Jorma Elo oli koreografioinut Bachin musiikkiin. Miettinen lähti Kansallisbaletista parikymppisenä luomaan uraa American Ballet Theatreen, mutta jättäytyi sieltä viime keväänä vapaaksi taiteilijaksi ja tekee nyt tanssijan töiden ohella mallintöitä ja opiskelee myös näyttelijäksi. Monipuolinen lahjakkuus siis. Ja monipuolinen oli tämä lyhyehkö soolokin. Tanssi ja ilmaisu hehkuu eteerisen kauniina, kuulaana ja kirkkaana, mitä Bachin musiikki tukee hyvin. Hopeanharmaa harsomekko on yhtä yksinkertaisen elegantti kuin tanssikin. Esityksessä ei ole mitään krumeluureja, on vain tanssi. Lopuksi liike siirtyy lattialla makaavasta Miettisestä valkokankaalle Mikko Timosen ohjaamaan tanssivideolle, joka jatkaa saumattomasti esitystä. Kiinnostava ratkaisu. Todella hieno avaus illalle!

Eikä gaalaa ilman joutsenteemaa. Tällä kertaa siitä vastasivat Dortmund Balletin tanssijakaksikko Amelie Demont ja Duccio Tariello ja koreografi Marco Goecken laatima Black Swan. Ja olikin aikalailla erilainen tulkinta - vähän oli Petipan koreografiasta siirrytty tulevaisuuteen. Tykkäsin hurjasti! Vaikka musiikki on tuttua Tšaikovskia, niin ilmaisu jotain ihan muuta. Robottimaista viettelyä joutsenliikkeillä. Välillä tulee kyllä mieleen aavistuksen aggressiivisesta liikekielestä jopa taistelevat metsot. Mustat esiintymisasut ovat dramaattiset ja sitä on kyllä tämä tanssikin. Kulmikasta, lumoavaa - ja todellakin virkistävän erilaista.

Berlin State Balletin Daniil Simkin kuului eittämättä illan tähtiesiintyjiin, mutta hänen ensimmäinen soolonsa Pacopepepluto ei iskenyt niin syvälle sisimpääni kun toivoin. Teknisesti todella hienoa, ja koska vaatetuksena olivat vain ihonväriset tiukat bokserit, niin se vartalonhallinta ja tekninen osaaminen näkyi oikein kunnolla. Tosin hyvin himmeä valaistus kietoi kaiken hämyyn ja yhtä hyvin tanssija olisi voinut olla alastikin (mikä olikin alunperin koreografi Alejandro Cerrudon toiveena). Dean Martinin siirappi-iskelmä toi myös hieman syntisen tunnelman, mutta ehkä tämä olisi sopinut johonkin yökerhoon paremmin? Sen sijaan väliajan jälkeen nähty energinen Le Bourgeois-soolo oli nappivalinta! Kaksi vuotta sitten samaisessa balettigaalassa Latvian kansallisbaletissa tanssiva Avetik Karapetyan esitti saman tanssin, siis saman koreografin (Ben van Cauwenbergh) teoksen, Jacques Brelin musiikkiin. Se lumosi silloin ja se lumosi nytkin. Vauhdikas, hauska, riipaiseva - ja mitä hyppyjä! Kuin taitoluistelua, mutta ilman luistimia. Rento meno, mutta teknisesti huikean upeaa tanssia. Hieman pilkettä silmäkulmassa klassisen baletin liikekielelle, ja mikä lopetus! Ehkäpä illan kohokohta!

Kaunis, kevyt ja klassinen, mutta ei silti mitenkään henkeäsalpaava oli Maria Baranovan (Bavarian State Ballet) ja Lasha Khozashvilin (Boston Ballet) duetto Adagio, osa teoksesta Fragment from Dream of Dream. Jorma Elon koreografia piti sisällään paljon nostoja, kantamista ja lähikontaktia, mutta ei luonut kontaktia minuun sen kummemmin. Pari tanssi myöhemmin myös La Corsaire-klassikkobaletista grand pas de deuxin, ja sitä vaivasi hieman sama. Näyttävää kyllä ja suuria tunteita, kaunista ja teknistä - mutta hieman sielutonta. Yleisö kyllä villiintyy taputtamaan tahtia Khozashvilin hypyille ja pirueteille.

Shostakovichin musiikkiin pohjautuva Vertigo oli mystinen sekoitus piinaavaa goottilaisen kauhuelokuvan tunnelmaa ja intiimin intohimoista tanssia. Musiikki toi painostavan fiiliksen ja taitava valosuunnittelu loi outoja muotoja, jotka tanssissa huomioitiin. Tanssijat sooloilevat vuorotellen, ja välillä mies toimii naisen tulipylväänä. Dramaattistakin. Mutta tuntui ettei tällä Mauro Bigonzettin teoksella ollut oikein alkua eikä loppua. Tanssija Alina Nanu (Czech National Ballet) on kyllä mainittu käsiohjelmassa, mutta miestanssijan nimeä ei löytynyt mistään, ei googlenkaan avulla. No, joku mies siinä mukana kyllä oli myös!

Ensimmäisen näytöksen päätti toinen illan suosikkitanssijoistani eli hollantilainen Marijn Rademaker, kertaalleen uransa polvivammaan jo lopettanut, mutta sittemmin paluun tehnyt freelancer. Chopinin musiikkiin on Edward Clug tehnyt mielenkiintoisen koreografian Ssss... mikä antoi hienosti tilaa taitavalle tanssijalle toteuttaa itseään. Hyvin arkisen näköisissä vaatteissa esiintynyt tanssija ei ole enää mikään poikanen, vaan neljääkymppiä lähestyvä kypsä taiteilija. Välillä tulee mieleen miimikko tai nukketeatteritaiteilijakin, kädenliikkeistä ehkä. Ei tanssissa tarvitse aina olla mahtavia loikkia tai kummallisia kuvioita, vaan tämmöinen pienimuotoisempikin toimii. Raajojen hallinta on viety huippuunsa. Vaikken Chopinin musiikista niin perustakaan, niin tässä se toimi kyllä hyvin yhteen tanssin kanssa.

Myöhemmin Rademaker tanssi vielä Matteo Miccinin kanssa herrojen yhteiskoreografian What we've been telling you, Schubertin musiikkiin. Samanlaiset rennot treenivaatteet, ja nyt toisiaan hyvin tukevaa tanssia. Aluksi nysvätään yhdessä, mutta pikkuhiljaa tanssijoiden reviiri laajenee ja he erkanevat toisistaan enemmän. En tiedä oliko valosuunnittelu tarkoituksella näin hyppivää ja ei-synkassa tanssin kanssa, vai oliko valoissa joku vika. Luultavasti kuitenkin ensimmäinen vaihtoehto ja niillä haluttiin rikkoa esityksen tasaisuutta? Tämä duetto oli hyvin fyysinen ja intiimi, ja välillä pienet aggressiiviset sävyt sekä musiikissa että tanssissa nostivat päätään. Pidin kovasti.

Latvian kansallisbaletin ryhmä avasi toisen näytöksen koosteella Images of Presence -teoksesta. Elza Leimanen koreografia antoi tilaa kuudelle tanssijalle. Tästä jäi parhaiten mieleen sykkivän sydämen lailla tykyttävä musiikki ja tuulimyllyjä imitoivat huitovat kädet. Musiikissa oli myös outoa rytmikästä napsunaa, ja sitten myös kauniita jousia. Kolme paria tanssii kauniisti, partnereita lennossa vaihtaen. Hidasta ja riipivää, kaunista, mutta ei silti mitään ihmeellistä.

Varsinaisen ohjelman päätti illan ainoa hieman pidempi teos eli Katarzyna Kozielskan tekemä Aspects. Tšekin kansallisbaletin 13 tanssijan ryhmä oli kyllä hyvä, ja taitavia esiintyjiä täynnä, mutta pituus ja hetkittäinen staattisuus lamaannuttivat ainakin minut jo vilkuilemaan kelloa. Välillä yksi naistanssijoista sooloilee ja miesjoukko kantaa isoja peilejä, joista tämä voi tarkastella itseään. Ryhmäkuviot toimivat hienosti kyllä. Permantovoimistelu jostain 1950-luvultakin kävi mielessäni. En kai vaan ymmärtänyt. Ja ehkä tässä vaiheessa flunssani alkoi vaatimaan veroaan ja keskittyminen alkoi herpaantumaan.

Encorena ja yllärinä saimme vielä gaalan tuoreimman koreografian. Elza Leimane oli perjantaiaamuna "kursinut kasaan" lyhyen, ja kaikki tanssijat sisältävän esityksen, Glazunovin Raymondo-baletin musiikkiin. Kaikilla tuntui olevan mukana pieni pätkä omasta esityksestään, ja ne oli pantu peräkkäin. Ei mitään ihmeellistä siis, mutta ihan kiva tapa kiittää yleisöä. Simkinin hypyt olivat tässäkin se kohokohta. Ilta piti sisällään kaksi ja puoli tuntia hienoa ja monipuolista tanssia, kiitos kaikki hienot esiintyjät!

Tuttuun tapaan kuivakkaan humoristisena illan juontajana toimi Timo Sokura. On hienoa huomata että Tampere-talon kookas sali on parvia lukuunottamatta melkoisen täynnä, noin 900 paikkaa käytössä. Vaikka liput ovat tyyriihköt niin korkeatasoinen tanssi kiinnostaa myös Pirkanmaalla. Juttelin minua molemmin puolin istuneiden katsojien kanssa (kumpikin oli alaikäisen katsojan kanssa paikalla) ja hienoa että myös lapsia ja nuoria tuodaan katsomaan kun tämmöistä paikkakunnalle saadaan. Toivotaan että yhteistyö Lappeenrannan balettigaalan kanssa jatkuu tulevaisuudessakin!


Kuvien copyright Ken Browar (Daniel Simkin, Elina Miettinen), Martin Divisek (Tšekin kansallisbaletti), loppukiitoskuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suo, guacamole ja Jussi / Tanssiteatteri Tsuumi 30.8.2019

Monenlaisia erikoisia esityksiä on tänäkin vuonna nähty, mutta saattaa olla että Suo, guacamole ja Jussi menee kärkeen tässä sakissa. Periaatteessa se on kai tanssiteos, mutta samalla myös yhteiskunnallinen manifesti, performanssi ja ties vaikka mitä. Ensi-iltansa se sai Ylävesien yö-tapahtumassa Ähtärissä ja saapa nähdä minne tämä retkue suuntaa bussinsa seuraavaksi. Toivottavasti suuntaa.

Suo, guacamole ja Jussi pohjautuu kirjailija Jani Niemisen Bigini-nimiseen runoteokseen, mitä en ole (vielä) lukenut. Nyt esityksen nähtyäni aionkin tutkailla teosta ja katsoa miten se päätyi toteutettavaksi näin monimuotoisesti. Työryhmä on kyllä tehnyt ohjaajansa Reetta-Kaisa Ileksen johdolla hienon poikkitaiteellisen esityksen, jonka he itse määrittelevät nimikkeellä "karnevalistinen esitystapahtuma". Sitä todellakin saatiin!

Ensin kokoontuminen ähtäriläisessä lähiöbaarissa, missä henkilöhahmot esittäytyivät tekijöidensä takaa. Illan viihdytyksestä vastasivat Reetta-Kaisa Iles (Bettina Wautola, viihdeohjelman tosi tyrkky juontaja), Teemu Kyytinen (kuvaaja), Hanna Korhonen (Ellen Troija, katuluutnantti), Jyrki Karttunen (runoilija Eminemi-Nieminen, edustaa punavihreää eliittiä Helsingin Kalliosta), Mirkka Nyrhinen (ihminen Nyrhinen, syrjäytynyt), Taito Hoffren (Jari Tolkku, tolkunihminen ja hoitelee musisoinnit) ja Karin Creutz (tutkija Karin Creutz). Tämä sakki huolehti meistä, kyseenalaisti, vänkäsi keskenään, ja tanssi, lausui ja lauloikin. Hienosti stereotyypitetyt hahmot, tukkaansa heiluttavasta hipsterirunoilijasta todella pinnalliseen talk show houstiin ja aggressiota pursuavaan katuluutnanttiin. Kyllä näistä jokainen katsoja samaistumispintaa löysi!

Välillä Eminemi-Nieminen puhkesi sanailemaan "multa tulee nyt runo"-lausahduksella, ja sitten taas katuluutnantti halusi pistää kaiken palasiksi. Taustalla milloin minkäkinlaista musiikkia, ja sitten taas kaikenlaista häröilyä. Sopivassa suhteessa. Kaikenlaista poetry battlea nähtiin; siinä oli punavihreän kuplan edustus kovassa paikassa kun maahanmuuttokriittinen aines pistää takasin.

Bussiajeluiden aikana työkseen paljon vihapuhetta tutkinut Karin Creutz kertoi meille työstään, siitä mikä saa aikaan ventovieraan vihaamista niin paljon että lähettää tälle tappouhkauksia, ylipäätään peloista ja vihasta, ja miten niistä pääsisi kenties eroon. Jollain matkalla saimme kyselläkin, ja kiinnostavaa keskustelua kyllä saimme aikaan. Jos suomalaiset selvisivät vuoden 1918 tapahtumista ja kansakunnan kahtia jakautumisesta, niin ehkä meillä on vielä toivoa tänäkin päivänä. Jos vankeinhoidon perusteet ovat eheyttäminen, palauttaminen yhteiskuntaan ja kuntouttaminen niin samoilla nikseillä voisi kenties lähestyä näitä maahanmuuttoasioitakin? Yhteiskunnallisuuden ja sosiologian oppien ohella tulivat Ähtärin reunamaisemat tutuiksi. Tämä oli hyvin kiinnostava osuus koko teosta, ja saattoipa avartaa jonkun maailmankuvaakin hieman.

Välillä saavuimme pop-up studioon missä yleisönä katsoimme paneelikeskustelua ja totesimme että jokainen on oman elämänsä aktiivimalli. Biginin agit-rap-runot on puettu kantaaottaviksi laulemiksi, toki nykyajan rap/hiphop-hengessä. Pyllistä mun ruutuun toimi kyllä! Juontaja-Bettinan romahdus ajoi meidät takaisin kiertämään Ähtäriä bussilla. Lopulta päädyimme kaupungin valtuustosaliin ja oikeusistuntoon ääriaines vs suvakkihyysärit. Laulua ja kaikenlaista, ja mekin pääsimme osallistumaan, huraa.

Esiintymisasut olivat kyllä oivalliset, erityisesti katuluutnantin maastohousut ja Hämeen kansallispuvun liivi sointuivat toisiinsa. Asuista, ja koko skenografiasta kiitos Mirkka Nyrhiselle!

Kävin seuraamassa porukan harjoituksia toukokuussa ja nyt oli hienoa nähdä miten silloin harjoitellut jutut istuivat kokonaisuuteen.

Suo, guocamole ja Jussi oli kyllä monimuotoinen ja monipuolisesti polveileva. Sekavakin (no se saattaa johtua myös omista kuumehouruistani), mutta sillain villillä ja vapaalla tavalla. Ajankohtainen ja kantaaottava, mutta ei itseään liian vakavasti ottava. Taide voi, ja sen pitääkin, ottaa kantaa. Sitä Suo, gucamole ja Jussi tekikin. Sai minut taas pohtimaan isoja ja tärkeitä asioita hieman eri vinkkelistä. Mihin ryhmään sinä kuulut: ääriainekseen, takinkääntäjiin, syntipukkeihin vai tolkunihmisiin?


Kuvien copyright ylin Maritta Laesmaa, kaksi keskimmäistä Matti-Johannes Udd ja alin oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alina / Kansallisteatteri 26.8.2019

Kotimaisia nuorehkoja naispuolisia näytelmäkirjailijoita tai -ohjaajia ei ole koskaan liikaa. Pikkuhiljaa teatterit alkavat kiinnittää asiaan enemmän huomiota ja meille katsojille tuodaan monipuolisempaa tarjottavaa kuin niitä peruskeski-ikäisiä miesohjaajia. Ei heissäkään (useimmiten) mitään vikaa ole, mutta moninaisemmat äänet ovat enemmän kuin tervetulleita.

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Alina on kummankin debyytti Kansallisteatterissa. Omapohjaan on rakennettu intiimi valkoinen miljöö joka välillä vie ajatukset sairaalaympäristöön. Ei tässä ihan terveistä asioista olekaan kyse. Alina (Anna Valpuri) ja Emil (Pyry Nikkilä) kipuilevat sisaruksina. Eroonkaan toisesta ei pääse vaikka kuinka hiertää. Hyväksikäyttö ja hyysääminen liimaavat sisarukset yhteen. Emil on sairas, riippuvainen ties mistä päihteistä ja Alina taas läheisriippuvainen. Missä menee se raja? Mihin asti pitää läheisestä huolehtia, jos tämä ei itse siihen kykene? Tunnelma on välillä aika synkkä ja ahdistavakin. Tuntuu pahalta Alinan puolesta. Mutta kuka veljestä sitten huolehtisi ellei hän? Ei yhteiskunta ainakaan. Kumpaankaan riippuvuuteen ei ole tarjolla apua.

Sisarusten välit raastavat sielua. Emil ei myönnä olevansa sairas, ja Alina ei myönnä tarvitsevansa apua. Kyllä kaikki paranee kun vaan rakastaa ja hoivaa. No ei se aina niin mene. Ei nytkään.

Ennen esitystä saimme kuulla Elli Salon ja toisen syksyn ajankohtaisen näytelmäkirjailijan eli Melli Maikkulan ajatuksia bloggariklubilla. Oli kiinnostava kuulla Salon reitistä näytelmäkirjailijaksi: se tapahtui suomentamisen kautta. Lisäksi hän kirjoittaa paljon myös radiolle (se se vasta on mielestäni vaativaa hommaa!) ja proosaa, ja toimii dramaturgina. Kirjoitusprosessi on myös kiinnostava. Hän aloittaa kirjoittamaan jostain itseään hämmentävästä asiasta. Kun materiaalia on tietyn verran, sitä käydään läpi - mitä siitä alkaa hahmottumaan, mikä on kirkkainta, mitä logiikoita, tunnelmia ja kieltä siinä on. Tuloksena voi sitten olla näytelmä tai radiokuunnelma tai proosaa tai jotain muuta. Alinastakin piti tulla valtavan iso juttu, mutta tulikin klaustrofobinen kamarinäytelmä.

Klaustrofobinen kamarinäytelmä on kyllä aika hyvä määre. Omapohja on intiimein Kansallisteatterin näyttämöistä, mutta intiimi on näytelmäkin. Siskon ja veljen suhde on riippuvaisuutta, hyväksikäyttöä, läheisyyttä. Mutta missä menee raja? Jos kerran toinen haluaa huolehtia ja toinen antautuu huolehdittavaksi eikö se ole silloin ok? Mitä tapahtuu kun huoli, huolenpito ja empatia menee äärimmilleen, mihin asti Alina jaksaa venyä? Reiluun tuntiin (onneksi ilman väliaikaa) on saatu puristettua monta asiaa. Vaikka vähän apuakin (enimmäkseen henkistä) on tarjolla (lähinnä Alinan ystävän taholta) niin tuntuu että kaikki ovat hylänneet sisarusparin. Katsojat voivat vaan seurata avuttomina vieressä, kun matka tuhoon tuntuu vääjäämättömältä.

Auli Turtiaisen hyvin valkoinen lavastus ja puvustus toimii kirkkaana vastakohtana synkille tunteille mitä Alina herättää. Erilaiset liki painovoimattomasti ilmassa leijuvat elementit kätkevät sisuksiinsa rekvisiittoja. Ville Virtasen välillä sokaisevan kirkkaiksi nousevat valot korostavat valkoisuutta. Valon ja puhtauden väriä. Lisäksi projisoinnit heijastavat avainsanoja ja teemoja taustalle. Mahtavasti oli myös valaistu poliisin hahmo, uhkaa ilmassa. Ja se Alinan puheen katkeaminen, meinasi itku tulla siinä kohtaa kun tavuja ja sananpätkiä tipahteli taustalla.

Alina toi mieleeni vahvasti juuri kaksi päivää aiemmin näkemäni uunitureen Teatteri Ivan esikoisen Valuman. Eikä pelkästään siskon ja veljensä suhdetta ruotivana, vaan jotenkin tunnelmaltaan myös. Mielessäni nämä kaksi noin tunnin mittausta esitystä kietoutuvat yhteen, kuin kaksi oksanhaaraa samassa emopuussa. Alina on lyhyitä tuokiokuvia sisarusten elämästä. Mutta miten tämä niin usein on sama kuvio: sisko on se joka huolehtii kun veli törttöilee? Eikö joskus voisi olla toisinkin päin?

Mua ärsyttää tosi paljon Alinan hössääminen ja veljen "mä meen vaan vähän kävelylle". Alina antaa anteeksi, kerta toisensa jälkeen. Emilistä tulee jonkunlainen jeesushahmo, ja poikakuoron laulama Ave Maria on kuin piste iin päälle sille raamattuhenkiselle kuvastolle, missä Maria Magdalena pitää kuolleen Jeesuksen ruumista käsivarsillaan. Alttaritaulumainen näky. Jeesus-mielleyhtymä jatkuu kun Emil on puettuna valkeaan kaapuun.

Kun Alina kysyy: "mikä on sellainen tilanne että siitä pitää selvitä näin yksin" niin sielua riipaisee.

Nikkilä on hyvä holtittoman ailahtelevana päihderiippuvaisena. Aggressiivisuus ja passiivisuus vaihtelevat tehokkaasti. Pirjo Lonka monessa eri pienessä roolissaan on näyttelijä paikallaan. Mutta kyllähän tämä on Anna Valpurin bravuuri. Tämän Alina menee ihon alle, silittelee minua myötä- ja välillä vastakarvaankin. Tekisi mieli ottaa Alina syliin ja paijata; kyllä tämä muuttuu paremmaksi. Ja sitten tekisi mieli ravistaa hartioista, että pistä se Emil laitokseen tai jonnekin, ja päästä irti. Vetää sinutkin mukanaan.

Mutta katsoja ei voi puuttua tapahtumien kulkuun, hän voi vain seurata mihin tämä kaikki päättyy. Huonosti vai hyvin huonosti. Jos siskon tarvitsee leikata veljensä varpaakynnetkin, ollaan jo aika syvällä riippuvaisuus/hyväksikäyttösuhteessa. Mikä roolityö Valpurilta!

Alina oli taas hyvä esimerkki näytelmästä mikä ei alunperin kuulunut syksyn esityssuunnitelmaani. Mutta kun sen katsomiseen tarjoutui tilaisuus bloggariklubin tiimoilta, niin se pujahti kalenteriini hieman varkain. Ja olenpas siitä iloinen! Ei helppo näytelmä, eikä mikään hyvänmielenjuttu, mutta ajatuksia herättävä, koskettava ja intiimi. Kiitos! Esityksiä Omapohjassa vain 21.9. asti.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.