Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jalostamo2. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jalostamo2. Näytä kaikki tekstit

torstai 19. marraskuuta 2020

Dreams For Sale / Studio Total & Kansallismuseo 17.11.2020

Tervetuloa unelmien markkinoille! Olemme saapuneet maan alle, Kansallismuseon alaisiin kerroksiin, syvälle Helsingin ytimeen. Seuramaan esitystä josta en tiennyt etukäteen juuri mitään. Mutta koska olin kovasti vaikuttunut Studio Totalin edellisten inkarnaatioiden eli Jalostamo-kollektiivin ja Jalostamo2:n aiemmista töistä (mm. Bestiario, Die Hard Tampere, Rechnitz), niin lähdin mukaan innostuneella ja uteliaalla asenteella. Mitä sitä sitten tuli nähtyä ja koettua? Ennenkaikkea koettua, sillä Dreams for Sale ei ole mikään staattinen teatteriesitys, vaan kokonaisvaltainen elämys kaikille aisteille.

Anna Lipponen ja Laur Kaunissaare ovat taikoneet monipuolisen taidenautinnon, joka yhdistelee tanssillisuutta, videotaidetta, tarinankerrontaa, museaalista suunnittelua ja huutokauppaa. Kolmikymmenpäinen katsojajoukko saa kulkea tilassa vapaasti jakkaroineen, mutta enimmäkseen ihmiset ovat aika staattisia. 

Petri Tuhkasen lavastus, valot ja videot ovat oleellinen osa tätä unelmamatkaa. Valkoiset miniatyyrimaailmat vitriineissään kutkuttavat mielikuvitusta. Unelma rakkaudesta, unelma mielikuvituksesta, unelma turvallisuudesta. Mitä ne kullekin edustavat. Välillä isolta valkokankaalta katsotut lyhytelokuvat vievät tätä ajatusmallia pidemmälle. Vitriineistä tutut valkoiset ihmishahmot seikkailevat hississä, näköalapaikalla omenoita haukkaamassa, tyhjällä jalkapallostadionilla ja avarassa mäntymetsässä. Odottamassa toista, odottamassa kohtaamista, odottamassa unelmaansa. Varovaisia kosketuksia, puusta saatavaa halausenergiaa ja turvallisuutta. You'll never walk alone, massiivisen jalkapallofanien kuoromylvintänä sekoittuu flyygelin ääressä soittavan ääneen.

Oppaanamme toimii salaperäinen hahmo (Tuomas Juntunen), joka loihtii flyygelistään säveliä, tanssahtelee kevein askelin, nauraa maanisesti, huutokauppaa unelmia ja välillä pistää kahvinkeittimen porisemaan. Notkeaa liikettä ja ilmavaa puhetta. Ja kasveja, kaikkialla kasveja! Niitä kuljetetaan kärryillä, niitä istutetaan vitriiniin museokappaleeksi ja niitä hellitään. Tulee mieleen Hugo Simbergin Kuoleman puutarha ja mystisiä kasveja hellästi paijaavat luurankomiehet. Simbergin toinen paljon käyttämä hahmo on surullisen oloinen piruparka - ja kas, oppaalle ilmestyy pitkä häntä. Häntä on ilmaisuvoimanen kapistus. Se laahaa perässä ja toimii huutokaupassa nuijana. 

Huudan itselleni unelman rakkaudesta, ja saan pienen pahvilaatikon jossa lukee Dreams (ihanine sisältöineen). Toinen huutaa unelman pitkistä kalsareista ja kolmas jotain muuta. Maailmanrauhakin on kaupan. Kuten kaikki muukin, unelmat eritoten. Kuka tarjoaa eniten, kuka voittaa kilpailun?

Käsiohjelmassa siteerataan Pentti Linkolaa ja tämän dystooppiset visiot maailmasta, kaupungeista ja kaupungin asukkaista lihallistuvat esityksessä. Ihminen haikailee pois kaupungin sykkeestä, metsään rakentamaan majoja - jossa voi sitten nauttia urbaaneimmasta ruuasta ikinä. Onko enää paluuta menneeseen, metsästäjä-keräilijäaikoihin, vai haluammeko me ahmia hampurilaista havumajassamme?

Videolla pariskunta leikkii lastenhuoneessa pikkueläimillä - vain mielikuvitus on rajana. Esityspaikkana kallioluola on sekä kolkko että haastava. Kaiku hankaloittaa puheen ymmärtämistä hetkittäin, mutta se myös luo tunnelmaa. Hieman pelottavaa ja jännittävää, vähintäänkin salaperäistä ja kiehtovaa. Valojen ja varjojen leikittely nurkissa. Stabiili paikka, täydellinen unelmoimiseen. Kirjoituskoneiden naputus ja puhelinten pirinä lakkaavat kuulumasta - ja on vain hiljaisuus.

Vitriineissä voimme nähdä haaveita, ehkä ne toteutuvat, ehkä eivät. Oppaamme, meklarimme, sielunkumppanimme tanssii strobojen valossa, pirunpolskaa, Ihmiset eivät ehkä unelmoi enää, mutta ostaa he osaavat. Loisteputket häikäisevät, säätiedotus merenkulkijoille on tuttua ja turvallista. Mietin mistä nämä kaikki innovatiiviset elementit ovat uineet sisään esitykseen. Maailmanlopun meininkiä, mutta sitten meidät ankkuroidaan nykyaikaan ja todellisuuteen pienillä asioilla. Miksi tämä heppu asuu kellarissa ja luo omia pieniä unelmiaan vitriineihin? Onko maailma jo loppunut yläpuolisesta maailmasta, ja me olemme todistamassa viimeisen elossaolijan arkea ja elämää? Olemmeko laskeutuneet helvettiin ja isäntämme leikittelee kanssamme? Luonto on ottanut vallan maailmasta ja talouskasvun muistomerkki romahtanut. Ihmisen unelmat olivat pieniä ja arkisia, aiemmin. Ennenkuin hengissäpysyminen vei kaikki nämä pienet unelmat.

Äänisuunnittelu (Antti Puumalainen) on kiehtovaa. Liveääni sekoittuu nauhoitteeseen, videoääni sekoittuu todellisuuteen. Langaton mikki, käsimikki, äänite. Kuiskivat äänet, monenlaiset äänet. Kaiku. Laulujoutsenen äänet yhdistettynä Lennonin kauniiseen Imagineen, silmät kostuvat ja koitan pyyhkiä kyyneleitä maskin alla vaivihkaa.

Lavastusta on ollut loihtimassa myös Simona Bieksaite, jonka käsialaa on myös pukusuunnittelu. Siinä missä videon ihmisillä (Rea Lest, Ragnar Uustal ja Anna Lipponen) on kaikki valkoista, on taas luolan henkioppaamme tummissa, hieman resuisissa ja hyvin rennoissa vaatteissa. Sen näköiset että hän on kerännyt ne mistä sattuu, frakki tarttui mukaan kiertävästä tivolista.

Dreams for sale jättää ihmeen seesteinen olo. En halua enää palata ulkomaailmaan. Kuin olisi ollut pitkään jossain retriitissä tai meditoimassa tai unimaailmassa. Mikä oli totta ja mikä unta, koimmeko me tämän kollektiivisesti. Kerrassaan monitahoinen ja mehevä esitys. Suosittelen ehdottomasti kokemaan ja kokeilemaan. Kansallismuseossa on toki kaikkea kivaa katsottavaa ennen esitystä. Dreams for sale on mahdollista kokea joulukuun puoliväliin asti. 


Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Bestiario / Jalostamo2, Helsinki 10.9.2019

Eläimen ja ihmisen suhde on vuosituhanten saatossa ollut mielenkiintoinen. Ihminen on lähinnä vallankäyttäjä, joka hyödyntää eläimiä omiin tarkoituksiinsa. Oli se sitten ruuaksi, vaatteiksi, apuvälineenä tai työjuhtana. Mitä jos roolit käännetäänkin nurinpäin, ja eläimestä tuleekin isäntä?

Bestiaarit taas ovat hakuteoksia eläimistä (joskus myös kasveista ja kivistäkin), varsinkin sekä oikeista että kuvitelluista pedoista ja hirviöistä. Erityisen suosittuja ne olivat keskiajalla, ja usein erittäin kauniisti koristeltuja. Tästä linkistä voi luoda silmäyksen yhteen hienoonpetokuvastoon.


Jalostamo2:n porukka on tehnyt Riko Saatsin (ohjaus ja dramaturgia) johdolla hieman erilaisen esityksen aiheesta. Bestiario käsittelee ihmisen ja eläimen suhdetta kun roolit vaihtuvat. Unioninkadun pop-up-tilassa on rakennettuna pieni parturinnurkkaus (Sweeney Todd-henkisesti). Hyllyssä on kaikenlaisia vanhoja työkoneita sirpistä vasaraan ja käsiporasta kerintäsaksiin. Ja lasipurkkeja, irtoletti ja nahkavaljaat. Hmm... Hieman kidutuslaitteilta vaikuttaa. Seinällä rivi mustavalkoisia kuvia, joissa kaikissa poseeraa kasvoton olio.

Ja kasvoja ei ole meidän päähenkilölläkään, vain ihonvärisiin trikoisiin sonnustautunut hahmo. Viikset ja uimahousut viittaavat sukupuoleen. Hahmo soittelee LP-levyjä, lakaisee karvoja lattialta lasipurkkiin, ja luo pitkiä katseita yleisöön. Tai ilman kasvoja ja silmiä on toki vaikea luoda katseita, mutta...

           

Nauhalta kuulemme selostusta hurjasta myyttisestä katoplebas-pedosta. Ja kas, samalla sellainen vaeltaakin kadulla, näyteikkunan ulkopuolella, sisään tiiraillen. Peto tulee sisään, lösähtää parturintuoliin ja samalla alkaakin sen muokkaus. Eri välineillään parturi paljastaa karvojen alta pedon sisimmän - ja sepä onkin yllättävän samankaltainen. Paljas ja onneton, mutta oikealla koulutuksella pian varsin yhteiskuntakelpoinen. Mikä nyt sitten onkin "yhteiskuntakelpoinen" - se kun menee kadulle hankkimaan verta ihmisistä? Naispuolinen (vartaloon maalattu kokouimapuku ja liimatut tarraripset paljastavat) olento kehittyy ja oppii, ja pian orjasta tuleekin isäntä. Luonto kostaa ja ottaa omansa.


Taustalla jyrää milloin jumputtava elektromusa, milloin AOR-poppi. Tai hirviötietous. Bestiarion taustamateriaalina on käytetty monia kiinnostavia teoksia, ja käsiohjelman lähdeluettelosta saa niitä itsekin tutkailla. Siitä iso bonus! Miksi haluamme hirviöistä itsemme kaltaisia, vai ovatko kaikki olennot pohjimmiltaan samanlaisia, ne kuvitteellisestkin. Asuuko kaikissa pahuus? Miksi tuntemattomat asiat ja oliot nähdään aina sen pahimman kautta, pahoina, vaarallisina ja tappavina? Mikä se sivistyksen mittari sitten on, hengenpelastustaidot? Sitäkin tässä sivutaan, jonkunlaista Baywatch-menoa.

Lopulta kaiken jälkeen roolit ovat vaihtuneet ja entisestä pedosta tullutkin yhtä julma isäntä (pahempikin). Muodonmuutos on täydellinen. Se ylimielisen huvittunut katse - siitäs saitte - minkä saamme näyteikkunan läpi kruunaa kaiken. Luonto kostaa, aina ja lopulta. Ja se on meille oikein.


Petri Tuhkasen ja Simona Bieksaiten laatima pelkistetyn mielenkiintoinen lavastus on niin hyvä kauniiseen vanhaan liiketilaan. Yksiväriset LP-levyt seinällä ja muut pienet yksityiskohdat. Aluksi sattumanvaraisiltakin näyttävät objektit saavat kyllä kaikki käyttötarkoituksensa esityksen aikana. Vanha puinen eteinen käsinkaiverrettuine eläimineen luo viime silauksen. Ja sitten on toki se näyteikkuna, jota ilman esitys ei toimisikaan tällä tavalla. Ohi kulkevat ihmiset joutuvat tahtomattaan mukaan. Osa ei kiinnitä mitään huomiota esitystilan tapahtumiin, osa jää epäuskoisen huvittuneena katsomaan touhua. On kiinnostava katsella ihmisten reaktioita ja asettaa ne esityksen luomiin raameihin. Kuka on peto, kuka on uhri, kenet katoplebas (tai joku muu hirviö) seuraavaksi nauttii.

Ja kun Bestiario välillä rönsyää ulos kadulle niin me pääsemme tarkastelemaan sitä lasin läpi, pienten ikkunakehysten keskeltä. Kohtaus on täten valmiiksi rajattu ja kehystetty. Nerokasta! Kristian Ekholmin äänisuunnittelu yhdistää kiinnostavasti musiikkia, puhetta ja ääniä, ja sopii tähän tilaan myös hienosti.


Mykät esiintyjät joutuvat aina ammentamaan muusta. Ja varsinkin nyt kun kasvoillakaan ei voi näytellä. Hämmentävän hienosti Anna Lipponen ja Tuomas Kiiliäinen silti tunnetilansa tuovat julki. Pitkät, viipyilevät kääntymiset katsojien puoleen ja ylipäätään kehonkielen käyttö on esimerkillistä. Välillä Bestiario lähentelee jo nykytanssiesitystäkin, mutta toisaalta genrerajat on tarkoitettu rikottaviksi. Tämä kollektiivi ei niitä muutenkaan kumartele. Jalostamo2 on muuten porukka mikä kannattaa viimeistään nyt painaa mieleen. He tekevät omaehtoisia ja katsojaa haastavia esityksiä, joista olen aiemmin nähnyt Rechnitzin ja Die Hard Tampereen.

Kaiken kaikkiaan hieno ja erilainen oli Bestiario. Esityksiä on 28.9. asti ja katsomo on todella pieni.


Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.