Joitakin keskusteluja merkityksestä / Q-teatteri 6.10.2023

Taas kerran esitys minkä kanssa meinasi käydä ohraisesti. Tiesin jo keväällä, kun Q-teatteri julkaisi näytelmän tiedot, että haluan sen nähdä. Vaikka en ehkä kuulu Akse Petterssonin fanclubiin ja ole lumoutunut hänen töistään kuten niin moni muu (esim. Kaspar Hauser ei kolahtanut lainkaan, ja Jeppe Niilonpoikakin oli aika sekava) niin silti. 

Lavalla oikea Q-teatterin huipputiimi, niin eikö se jo riitä. Mutta sitten liput tulivat myyntiin, en saanut aikaiseksi varattua, ensi-ilta koitti ja olin edelleen ihan saamaton. Hesarin hyvä kritiikki siivitti liput loppumaan alta aikayksikön, ja siinähän olin, ilman lippua. Eikä muuten ole eka kerta kun näin käy; miksi sitä ihminen onkin niin saamaton nysväke? Onneksi ihana Jyrki Karttunen riensi apuun ja sain kuin sainkin lippuni. Lämmin kiitos Jyrki! 

Joitain keskusteluja merkityksestä on energinen, pursuava, hauska, mutta aika outo. Ankeassa takapihamiljöössä notkuu kolme tyyppiä, odottaen, keskustellen, häröillen ja säätäen omia kuvioitaan. Kyseessä on kolme ikääntyvää (sivuosa)näyttelijää, jotka ovat kuvauspaikalla odottelemassa. Tekisi mieli sanoa että odottamassa Godota, joka ei koskaan saavu, mutta ei nyt ehkä sentään häntä. Mutta kuitenkin, tunnelma on sekä pysähtynyt että optimistinen - ehkä jotain kohta tapahtuu! Kuvaukset jatkuvat, heitä tarvitaan. Tai ainakin tullaan kertomaan ettei tänään enää tarvitakaan.

Tässä siis lähtötilanne. Alussa ollaan juhlatamineissa, sitten vaihdetaan verkkareihin. Ja puhutaan. Tehdään lähtöä, ja ei tehdä. Kolmikko on tavallaan tiivis, mutta sitten rivit taas rakoilevat. Keskinäisistä väleistä on hankala ottaa selkoa. Dynamiikka muuttuu jatkuvasti. Keskustelu on rönsyävää ja ajelehtivaa, välillä hyytävän hauskaa ja välillä melko sekavaa tajunnanvirtaa. Pihan reunassa nököttää telttakatos, jossa nuori nainen (Ringa Manner) käy aina välillä lurittelemassa syntikoistaan säveliä, outoa elektronista musiikkia, ja sitten jatkaa pötköttelyään kuulokkeet korvillaan, muistikirjaan jotain raapustellen. Mutta häntä ei ehdottomasti saa häiritä, sanoo Tommi Korpelan esittämä mies muille. Miksi ei saa?

Ja sitten aina välillä näyttämön poikki liikkuu outo ja salaperäinen mies, mitä oudoimmissa vaateparsissa ja mitä erilaisia tanssikuvioita esitellen. Tanssija Jyrki Karttunenhan se siinä, herättää näyttelijäkolmikossa, ja miksei katsojissakin, hämmennystä. Miksi hän onnistuu saamaan termarista kahvia kun muut eivät siinä onnistu? Ja miksi hän ei odota muiden joukossa, vaan käy härnäävästi siinä vaan hypähtelemässä?

Näyttelijäkolmikossa on Korpelan lisäksi Elina Knihtilä sekä Pirjo Lonka. Ja miten hieno trio onkaan kyseessä! Kokeneita konkareita, paljon yhdessä tehtyjä esityksiä takana. Se näkyy yhdessä tekemisen helppoutena, rentoutena. Uskalletaan olla ja irrotella. Teksti on välillä jopa runollista, mutta enimmäkseen nopeatempoista ja poukkoilevaa. Knihtilän vastakohtien luettelointi hengästyttävällä tahdilla todellakin ansaitsi aplodit ja kyllä jonkun yksittäisen verbaalitykityskohtauspalkinnonkin. Huima! 

Välillä kolmikko singahtaa sermin taakse ja tulee takaisin erilaisiin peruukkeihin ja muihin asusteisiin sonnustautuneina. Ja sitten arvuutellaan käsikirjoituksen sisältöä tai vedetään pieniä sketsimäisiä harjoitteita. Roolileikkejä, ajan tappamista, oman luovuuden irtipäästämistä. Knihtilä sotilaallisena tyyppinä on kyllä loistava. Aika kuluu, ja mitään ei oikein tapahdu. Roikutaan löysässä hirressä, koskakohan kuvaukset jatkuvat? 

Tämä esitys pitäisi melkein nähdä uudestaan että pystyisi prosessoimaan asioita paremmin. Mutta koska lisänäytöksetkin ovat myyneet loppuun varmaan minuuteissa niin turha toivo.

Ehkä Petterssonin työt vaativat katsojalta aivojen jättämistä narikkaan ja heittäytymistä vapaan pudotuksen varaan. Tai jonkunlaista vapaan assosiaation menetelmää. Juonellisuus ei ole niin oleellista vaan fiilis, tunne, flow. Ehkä ne siksi ovat näin juonivetoiselle ihmiselle haastellisia koettavia. Mutta silti tykkäsin tästä esityksestä, vaikka se olikin haastava. Hillittömiä naurupuuskia kyllä, mutta myös hämmennystä ja outouden tunnetta. Absurdius on käsinkosketeltavaa.

Anna Sinkkosen nuhruinen takapihalavastus, lennokkaat vaatteet ja outoja tavaroita sisältävä tarpeisto antaa hyvät kehykset esiintyjille temmeltää. Ja Anna Pölläsen valosuunnittelu on vinkeää, varsinkin irtospottivalot/valonheittimet.

Parasta esityksessä on Korpelan, Knihtilän ja Longan hulvaton heittäytyminen tilanteisiin ja se leikin ilo mikä heistä pursuaa. Sekä kokonaisvaltainen verbaalitykitys. Nautinnollista kokea! Ringa Manner laulaa ihanasti, mutta hänen läsnäolonsa ei ihan avaudu minulle. Eikä kyllä taida avautua näyttelijäkolmikollekaan. 

Kiinnostava esitys monellakin tapaa, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Jos saat lipun, mene katsomaan appoisen avoimin mielin ja lähestyen vapaan assosiaation keinoin. Kyllä se siitä. Ja jos ei, niin nautit ainakin verbaalitykityksestä.

Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Reikäleipä / Tampereen työväen teatteri 5.10.2023

Haa, Kotaloiden saaga saa jatkoa! Sirkku Peltolan luoma legendaarinen perhe suorittaa comebackin, jo viidennen sellaisen. Se tarina mikä alkoi Suomenhevosesta, jatkui Yksiöön en äitee ota:lla, siitä Lämminveristen kautta Hevosten keinuun saa nyt jatkoa, kun Reikäleipä sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Mahtavaa! Ja kyllä he ovatkin ennallaan, vaikka monta kokemusta onkin takana, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. 

Nyt Kotalat ovat asettuneet hieman rapistuneeseen omakotitaloon, kerrostalolähiön ja sen ostarin kupeeseen, suon katveseen. Aili (Tuire Salenius) pukeutuu edelleen mauttomasti ja sietää kärsivällisesti kotiin jämähtäneitä keski-ikäisiä lapsiaan. Kaitsu (Aimo Räsänen) on edelleen mustiin pukeutuva ja Motörheadia kuunteleva aikamiespoika, jolla meinaa lähteä mopo käsistä kerran jos toisenkin, ja yleensä kaikki päättyy kaaokseen ja tragediaan. 

Ja sitten on vielä tytär Jaana (Miia Selin) joka ikävöi toisella puolella maailmaa asuvaa Tiikeri-tytärtään ja hankkii elantonsa (itse asiassa koko perheen elannon) someinfluensserina. Ja sitten on tottakai monettakohan kertaa henkiin herännyt Äitee (Ola Tuominen) joka asuu koronan jäljiltä pihalle parkkeeratussa Ladassa. Koska rauha ja yksinäisyys on satavuotiaalle entistä tärkeämpää.

Tapahtumat alkavat vyörytä eteenpäin kun vanhasta saunasta yllättäen löytyy lasten isä ja Ailin eksä Lassi (Mika Honkanen), jolla on reistailevat jalat ja muutenkin asiat toisen avioeron jälkeen retuperällä. Lassi ja Kaitsu kehittelevät uutta tuottavaa bisnestä (tottakai) ja ongelmiahan siitä seuraa. Kaiken sen lomassa ehditään kuulla perheen kuulumisia ja paljon Äiteen elämänviisauksia. 

Välillä pyöräillään kioskille, jossa Anna Kuusamon, Jyrki Mänttärin ja Saska Pulkkisen esittämät kolme vanhusta seuraavat raveja ja lottoavat, myyvät porakoneita. Ja houkuttelevat Kotalan helposti ylipuhuttavia miehiä mieron tielle. Miten mulle niin tuli mieleen Macbethin noidat näistä? Omaa etuaan tavoittelevia ja aika sutkeja tyyppejä, kumpikin poppoo.

Teksti on tuttua ja turvallista Peltolaa. Terävää kriitiikkiä ja kommentointia nykymaailmanmenosta, lämmintä inhimillisyyttä ja pienen ihmisen puolella olemista. Varsinkin Äiteellä on paljonkin tärkeää sanottavaa asioista, häntä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Välillä tuntuu että Äitee on ainoa tolkun ihminen koko perheessä.

Tekstissä on myös paljon viittauksia aiempaan neljään näytelmään ja niiden henkilöihin, mutta Reikäleipä toimii kyllä aivan loistavasti vaikkei olisi niistä nähnyt ainuttakaan. Makuasia on tykkääkö siitä kun neljättä seinää rikotaan ja näyttelijät ovat omina itseinään lavalla. Mikä todellakin on toden ja fiktion suhde näyttelijäntyössä. Mutta aika näppärästi Kaitsu saa siten Äiteeltä nimmarin tärkeään paperiin...

Sanomattakin on selvää että pidin tästä kovasti. Kukapa nyt voisi olla pitämättä Peltolan tekstistä ja näistä tyypeistä. On riemastuttavaa miten samat näyttelijät solahtavat tuttuihin hahmoihinsa taas. Lassin väräjävällä äänellä esittämä Muuttuvat laulut, jonka sanat sopivat kyllä Kotaloihin erittäin mainiosti. Yksi seikka mikä herätti suurta hämmästystä (ja riemua) katsojissa oli Kaitsun huikea tietämys porakoneista! 

Aili muistelee nuoruuttaan KOM-teatterin Porvari nukkuu huonosti LP-levyn kanssa, ja pääsemme kurkistamaan 70-luvun Kintuan nuorten aktiivien toimintaan ihan lähemmältikin. Ja miten upea Oppimisen ylistys, farkkunelikon esittämänä, huh!

Hannu Lindholmin lavastus nojaa taitavasti toteutettuihin tulosteisiin. Niin Kotaloiden mörskä kuin lähiökerrostalot valokyltteineen on kaikki kaksiulotteisia, mutta kovin autenttisen näköisiä. Lavan keskellä on omakotitalon sisus, keittiönurkkaus ja puusohva. Ja sitten kioski ja Äiteen Lada. Marjaana Mutasen puvustus sekä kampaukset ja maskit noudattavat Kotaloiden tuttua estetiikkaa tarkasti. Vanhustrion linnunpelättimäiset asut ovat oivaltavat. Kaiken täydentää Kyösti Kallion äänisuunnittelu ja TJ Mäkisen valot. A-luokan teatteria, kuten vaan tämä Peltolan luottotiimi sen osaa tehdä.

Kotalan naiset pysyvät ja jäävät, kun miehet sössivät kaiken ja poistuvat takavasemmalle. Äitee vielä lopuksi muistuttaa naurun tärkeydestä ja sen tallessa pitämisestä. Loppu on surullisen karhea, tietenkin. Silti pieni toivonkipinä jää Äiteen sanoista sydämeen. En tiedä palaavatko Kotalat enää lavalle, mutta toivottavasti väliajalla ideoimamme Kotala Festivaali joskus toteutuisi. Kaikki 5 näytelmää samaan syssyyn, oispa ihanaa! Sitä odotellessa kannattaa käydä katsomassa Reikäleipä.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tunkeilijat / Teatteri Siperia 4.10.2023

Teatteri Siperian uusin näytelmä Tunkeilijat sai ensi-iltansa syyskuussa TTT:n Kellariteatterissa, ja sieltä se jatkaa keväällä kiertueelle. Intiimi paikka sopii tälle pienimuotoiselle teokselle hienosti, ja kompaktin lavastuksen kanssa on helppo reissatakin. Marika Vapaavuori ohjaa Maria Peuran novellikokoelman lavalle. Monenlaisia kertomuksia, aika surumielisellä sävyllä. Elämän murjomia ja kaltoinkohtelemia ihmisiä. Maria Peuraa olen lukenut, mutta Tunkeilijat on jäänyt vielä tutustumatta. Onneksi sain nyt nähdä tämän lavalla, ja kuulla hienoa tekstiä.

Näyttelijäkolmikko lavalla muuntuu moneen. Yasmin Ahsanullah, Tuukka Huttunen ja Lari Halme tekevät taitavaa työtä ja vaihtavat roolia lennossa. Erityisesti mieleen jäivät Yasminin nuoret ja neuvokkaat tytöt, Larin lakoninen vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä Paula joka kertoilee tarinoita omasta Ramistaan ja avioliitostaan sekä Tuukan viinitonkilla jumppaava pappi, joka kärsii naisenpuutteesta. 

Teemat ovat aika ahdistavia ja surullisiakin välillä, mutta sitten väliin mahtuu riemastuttavia kohtauksia ja tyyppejä (joraavat norjalaiset!) joka keventää hieman raskastakin tunnelmaa. Maahanmuuttajateemat, kotoutuminen, erilaiset tavat ja tottumukset sekä elämänmeno erilaisissa kulttuureissa. Monenlaisia ja isojakin teemoja. Tämä pitäisi melkein nähdä uudelleen että saisi kaikista langanpäistä kiinni, nyt saattoi mennä jotain ohi kun käännökset olivat niin nopsia. Monenlaisia rajoja ylitetään, ja sitä saa katsomossa pohtia kuka onkaan se tunkeilija. 

Vaikka maahanmuutto onkin yksi teemoista, niin aihe laventuu kyllä ihan muuallekin. Kun holhoojasta tuleekin holhottava ja hengityssuoja suojaa myös tunkeilevilta katseilta. Jokaisella on omat taistelunsa käytävänään, isoja ja pieniä. Jossain mielessä esityksestä tulee hetkittäin mieleen islantilaisen Hugleikur Dagssonin piirrokset, ja niistä kumpuava ajatus: saako tälle nauraa? Mutta kyllä, saa nauraa, itkeä ja kokea monenlaisia tunteita. 

Näyttelijät saavat hyvin tilaa. Kaikille on tarjolla monologeja, mutta myös herkullisia dialogeja ja joukkokohtauksiakin. Kyllä kolmekin ihmistä saa aikaan ison joukon hahmoja, joten lavalla tuntuu välillä aika ahtaaltakin. Paula Varis on suunnitellut toimivat puvut ja lavastuksen (alun futuristinen look vaihtuu realismiin aika pian). Elli Kujansuun valot ja äänet luovat illuusion erilaisista paikoista tehokkaasti. Mutta pääroolissa on ihminen, aina ihminen. Monimuotoinen ja kompleksinen, silti aina inhimillinen. Jopa vaimoaan turpaan pätkivä Rami, ketä emme edes lavalla näe.

Ja Maria Peuran kieli on herkullista! Vivahteikasta ja murteilla herkuttelevaa. Näyttelijät tekevät hyvin oikeutusta sille. Tunkeilijat on pienisuuri näytelmä, joka kannattaa käydä katsomassa, joko Työviksellä tai kiertueella. Antaa ajattelemisen aihetta ihan joka iikalle.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rottien pyhimys / Hämeenlinnan teatteri 22.9.2023

Anneli Kanto julkaisi mainion historiallisen romaaninsa Rottien pyhimys keväällä 2021. Kertomus 1500-luvun kirkkomaalareista Hattulan Pyhän ristin kirkon työmaalla herätti ihastusta kriitikoissa ja lukijoissa, joten aivan mahtavaa että se on sovitettu näyttämöllekin. Musiikkiteatteri Kapsäkki teki siitä hienon musiikkiteatteriversion keväällä 2023 ja nyt syksyllä se saa kunnian toimia Hämeenlinnan teatterin 120-vuotisjuhlanäytelmänä. Mikä voisikaan olla parempi esityspaikka kuin nimenomaan Hattulan naapurikunta Hämeenlinna!

Milko Lehdon ohjaama Rottien pyhimys on liki kolmetuntinen epookkiesitys, mutta aika ei todellakaan tule pitkäksi. Vauhdikkaita juonenkäänteitä, hersyviä henkilöhahmoja, suuria tunteita ja silmiähivelevän kauniita lavasteita. Tätä todellakin kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Valtasuhteet ja hierarkiat ovat tärkeitä 1500-luvun Hämeessä ja näitä teemoja käsitellään laveasti. 

Anneli Kanto on itse sovittanut kirjansa näytelmäksi ja sama hersyvä ja railakas kieli on tallella mehevine manauksineen. Vaikka välillä tunnelma on hieman harraskin, luodaanhan tässä kuvia jumalan kunniaksi, niin mukana on kosolti lämpöä ja huumoriakin.

Sen lisäksi että ohjaus on mehevää, ovat myös näyttelijät iskussa. Antti Virmavirta on mainio myhäilevänä mestari Pictorina, joka jaksaa kärsivällisesti opastaa Pelliinaa vaikka olikin tämän palkkaamista vastaan. Mikko Nousiainen on myös iskussa kaksinaamaisena Martinuksena. Mutta aivan jhäikäisevän roolisuorituksen tekee Sonja Silvander-Valo Pelliinan haastavassa roolissa! Mikä lavasäkenöinti ja läsnäolo! Ainoa pieni miinus ehkä siitä että Pelliina on kuvattu rumaksi ja isoksi, mutta Silvander on ihastuttava. 

Pelliina on orpo tytönreppana joka valmistaa saviastioita. Syntyperässä taitaa kuitenkin olla jotain, joka myös selittäisi linnanrouvan kiinnostuksen tytön savitöihin. Yksi asia johtaa toiseen ja pian tyttö pääseekin avustamaan kirkkoa maalaamaan tulleita mestareita. Samalla kun Pelliina oppii kirkkomaalauksen saloja, tapahtuu muutakin. Kiihkeitä hetkiä ja tulevaisuudenlupauksia, mutta myös petollisuutta ja katkeruutta. Käänteitä on paljon, mutta maalaukset etenevät. Ja lopulta myös valmistuvat.

Näytelmässä on paljon herkullisia sivuhahmoja, joista latinaa viljelevä ja naisenkipeä kirkkoherra Herckepaeus (Panu Valo) on yksi mainioimpia. Ja kukaan ei voi olla nauramatta kaniikin (Johanna Reilin) tarkastuskäynnille ja tämän jaaha jaaha -hokemiselle. Herkullinen roolityö kertakaikkiaan.

Sen sijaan kirkkoväärti Klemetti (Lasse Sandberg) on aika ärsyttävä tyyppi ja samoin niljakas on apupoika Vilppu (Miika Suonperä). Naiset juonittelevat hieman yksinkertaisten (ja monesti aika ahneiden) miesten takana. Henna-Maija Alitalon linnanrouva Märta, Birgitta Putkosen emäntäpiika sekä Katariina Kuisma-Syrjän naishahmot ovat kaikki taitavia manipuloijia. 

Näyttelijäporukan täydentää Jyri Ojansivu, jonka roolit vaihtelevat huikentelevaisesta linnanherra Tottista kuolemanväkeen.

Juha Mäkipään lavastus on huikeaa, yhdistettynä Toni Haarasen kuvasuunnitteluun. Maalaukset ilmestyvät pinnoille kuin taikuus niitä loihtisi. Ja kun lopuksi kirkkaat ja uudet maalaukset korvaantuvat aidoilla ja alkuperäisillä, niin tippa tulee linssiin. Miten hienosti nämä on toteutettu, siitä kiitos Veikko Pullille. Myös Pelliinan tunteita kuvaavat kiehkuraprojisoinnit ovat upeita. Pelliinan pieni koti savipajoineen nököttää lavan toisessa reunassa, ja lisäksi kiipeillään korkeilla telineillä, kirkossa kun ollaan. 

Jari Harjun valot ja Lauri Malinin äänet täydentävät illuusion korkeasta ja kaikuvasta kirkkotilasta. Ja esimerkiksi ristisaatto tuulessa ja tuiskussa on toteutettu hienosti. 

Anne Laatikaisen puvustus on myös epookkimaisen taidokasta, todella pieteetillä toteutettua. Rahvaan hieman vaatimattomista asuista linnanrouvan upeisiin kuoseihin. Harmoniset värit hivelevät silmiä.

Tämä on Teatteria isolla teellä. Kevään liputkin käyvät rivakasti kaupaksi, joten nyt kannattaa toimia mikäli mielii katsomaan miten ne maalaukset kirkkoon syntyivät. Tai ainakin tämän tulkinnan mukaan. Aivan älyttömän hieno esitys.

Kuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nukkekoti - kohtauksia eräästä avioerosta / KOM-teatteri 15.9.2023

Henrik Ibsenin klassikko Nukkekoti, tällä kertaa Mikko Roihan ohjaamana KOM-teatterissa. Ja muutenkin hieman erilaisena tulkintana. Nyt ollaan miesparin kotona, jossa Noran sijasta näemme nuoren ja trendikkään Aronin, jota Aleksi Holkko mestarillisesti tulkitsee, sekä tämän hieman iäkkäämmän, ja melko konservatiivisen puolison Heikin (Niko Saarela). 

Punertavilla vanerilevyillä sisustettu pelkistetty kotinsa (lavastus myös Roihan käsialaa) tarjoaa raamit pariskunnan suhteelle, jossa kaikki ei ole siltä miltä näyttää. Töihinsä uppoutunut Heikki kontrolloi nuorta, hieman huithapelin oloista puolisoaan, ja tämä joutuu syömään karkkiakin salaa. Pääpiirteittäin juoni noudattelee Ibsenin teosta, mutta Roiha on sovituksessaan ottanut omia vapauksia, tuttuun tyyliinsä. Lopputulema on hienoa teatteria, mutta hieman myös sekavaa. Juonenkäänteitä piisaa, outoja henkilöitäkin lavalla käy (joiden yhteyttä esitykseen pohdin) ja kun Aron saa lopulta tarpeekseen, tulee myös suhde tiensä päähän. Matkan varrella Aron selkeästi kasvaa ja kypsyy persoonana, ja Holkko tekee kyllä tosi hienoa työtä lavalla. Mitkä tanssimuuvit!

Myös Markus Riutun esittämä Frank on mainio tyyppi, jos kohta lämpenen tälle henkilölle hitaasti. Frank bileasussaan on mainio; muutenkin Riitta Röpelisen pukusuunnittelu ansaitsee kiitosta. Vilma Melasniemi Aronin lapsuudenystävänä Kirsi Lindéninä on jotenkin jumahtanut menneeseen uutta suuntaa hakiessaan. Mutta tyrmäävät asusteet! Jani Rapon äänisuunnittelu ja myös musiikkivalinnat loivat tunnelmaa. Herrmanin elokuvasävellykset sopivat tunnelmaan hyvin.

Tapahtumat sijoittuvat joulunpyhiin ja siitä saadaan irti kaikenlaista, alun tonttuleikeistä alkaen. Työnarkomaani-Heikillä ei tunnu olevan oikein aikaa mihinkään työn ulkopuoliselle asialle, ja niinpä työt vyöryvät kotiin monella eri tavalla. Tiina Weckström on aina mainio lavalla, mutta hänen Nielseninsä on aika outo hahmo, puhumattakaan aurinkolasisesta "hiihtäjästä". Aron sotkeutuu tahtomattaan (ja vähän omaa hölmöyttään) liian haasteellisiin kuvioihin. Välillä lavalla on suomifilmimäistä draamaa ja ylinäyttelemistä, ja sitten taas kummaa kohellusta. Kaikki ovat omalla tavallaan itsekkäitä ja myös onnettomia, ja luottamus ihmisten välillä on kateissa. 

Heikille ei mene asiat jakeluun sitten millään. Tavallaan ymmärrän näitä, ja sitten taas en. Aron vaikuttaa hemmotellulta ja rasittavalta, mutta joku selitys tulee lapsuudesta ja hyväksynnän hakemisesta. Aronin ratkaisun jälkeen Heikki ei tunnu vieläkään käsittävän mitä tässä tapahtuu. Hän näkee heidän parisuhteensa ilmeisen toimivana, mutta Aron kokee olevansa alistettuna ja Heikin armoilla. Ärsyttäviä tyyppejä.

Tavallaan pidin tästä tulkinnasta, se antoi paljon pureksittavaa. Mutta sitten se myös ylitti monta kertaa ärsytyskynnyksen: miksi ne nyt noin toimii? Mikseivät ne voi kommunikoida? Ja mikä on tämä Pohjanmaa-aspekti, johtuuko se seudun konservatiivisesta maineesta vai mistä? Koska se kasvojen menettäminen, yhteiskunnan hyväksyntä, sopivat arvot, nehän ne on tärkeitä teemoja. Mitä muut oikein sanoo!

Esityshän on silloin hyvä kun se herättää ajatuksia, keskustelua, suuria tunteita johonkin suuntaan. Olin vaikuttunut monesta asiasta, mutta jäin lopulta hieman hämmentyneeksi. Roiha tarkastelee yhteiskunnallisia teemoja ja taas kerran tuoreistaa vanhan tekstin onnistuneesti. 

Esityskuvien copyright Noora Geagea.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Piaf / Tampereen teatteri 13.9.2023

Musikaali mistä en tiedä muuta kuin päähenkilön nimen, ja muutaman biisin. No, uskon ja luotan että Tampereen teatterissa tiedetään mitä tehdään - olenko koskaan nähnyt siellä huonoa musikaalia? No en! Siispä reippaasti kohti ensi-iltaa Tampereen teatterille, ja odottamaan mitä uutta taas oppisin. Ja kyllä minä opinkin! Edith Piafin elämästä, musiikista ja vähän muustakin. Istuin penkilläni ja tempauduin tarinaan mukaan liki kolmeksi tunniksi. Piafin tarina on kaikkea muuta kuin ainaista ruusuilla tanssimista, mutta ehkä juuri siksi esityskin teki ison vaikutuksen. Eikä vähiten Annuska Hannulan upean roolityön ansiosta, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiitä pitkin.

Elämänkertamusikaalissa käydään läpi nimiartistin elämää ylä- ja alamäkineen, syntymästä kuolemaan. Piaf ei onneksi aloita ihan Edithin syntymästä, vaan hänen artistiuran alusta. Ja miten kiinnostava ura se onkaan; tapahtumia riittää kyllä ihan useammallekin ihmisille. Epäonnistuneita ja tuhoon tuomittuja miesjuttuja, läträämistä viinan ja lääkkeiden kanssa, ailahtelava kansansuosio. Menestystä tuli, mutta myös pudotukset olivat kovia. Ei ihme että Piaf kuoli niin nuorena, 47-vuotiaana. Annuska Hannula ui Piafin nahkoihin kuin olisi syntynyt niihin. Epävarmasta mutta upeaäänisestä Edithistä kasvaa arvonsa tunteva diiva, joka kuitenkin hakee hyväksyntää niin miehiltä kuin yleisöltäänkin. 

Epävarmuus ja yksin jäämisen pelko ei hellitä koskaan. Hän osaa kyllä olla todella haastava persoona ja hyvin ailahteleva. Marlene Dietrich (huikean hienon roolityön tekevän Pia Piltzin tulkitsemana) koittaa tsempata, kuten moni muukin, mutta taiteilijan usko itseensä horjuu jatkuvasti. Välillä tuntuu että Piaf sinkoaa kriisistä toiseen ja niiden välissä laulaa hieman. Annuska tavoittaa kyllä tämän ailahtelevaisuuden taitavasti. Kun hän lopuksi tulkitsee ikonisen Non, je ne regrette rien niin en liene ainoa joka pyyhkii silmiään.

Vaikka tämä on ihan ansaitusti Hannulan show, niin kyllä hienoja roolisuorituksia muutkin ahkeroivat. Ville Majamaa, Artut Soilumo ja Ratinen, Ville Mikkonen, Pyry Smolander ja Patrik Riipinen taipuvat moneen: Piafin miehiksi, managereiksi, ihailijoiksi... Chris Whittakerin oivallisissa tanssikoreografioissa erityisesti herrat Soilumo ja Smolander vetävät upeita kuvioita! Elisa Piispanen on Piafin lämminhenkinen vanha ystävä. 

Juho Lindströmin lavastuksen keskiössä on pyöreä, karusellin keskiötä muistuttava ja moneen muuntuva elementti. Silmä lepää. Raimo Salmen valot ja Jan-Mikael Träskelinin äänet viimeistelevät audio/visuaalisen ilmeen. Silmä lepää myös Tuomas Lampisen taas kerran huikeissa puvuissa. Varsinkin miesten kultalameeasut ja Piafin sulkapuku mykistivät. Riina Vänttinen tiimeineen on vastuussa kampausten, maskeerauksen ja peruukkien avulla tapahtuvista muodonmuutoksista. Varsinkin Edith Piafin muutokset säväyttävät.

Vaikka monet tapahtumat ovat surumielisiä, traagisiakin, niin Pam Gemsin käsikirjoituksessa on myös paljon huumoria ja vauhdikkaita, hauskojakin käänteitä. Hilkka-Liisa Iivanainen ohjaa taitavan tarkasti, ja myös joukkokohtaukset ovat hyvin mietittyjä.

Ja koska kyseessä on ns jukebox-musikaali niin saamme kuulla monta upeaa chansonia ja muita Piafin tunnetuksi tekemää kappaletta. Niitä meille soittaa aivan julmetun hienosti svengaava bändi, kapellimestarinsa Anna Laakson johdolla. Tämä bändi ansaitsee kyllä illan toiseksi isoimmat aplodit, heti Annuskan jälkeen. Laakso vastaa myös hienoista sovituksista.

Piaf on kyllä ehdottomasti yksi syksyn hienoimpia teoksia Tampereen näyttämöillä, joten vahva suositus sille. Se tarjoilee silmäkarkkia ja kaunista musiikkia, ja taitavia esiintyjiä, joista kirkkaimmin loistaa Annuska Hannula!

Kuvien copyright Heikki Järvinen ja Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pieni maailma / Tampereen työväen teatteri 12.9.2023

Odotukset olivat lievästi sanoen korkealla. Olihan käsikirjoittaja/ohjaaja Michael Baranin edellinen aiheeseen liittyvä näytelmä (Hitler ja Blondi) aivan nappiosuma, ja hän toki tekee vaikuttavia esityksiä muutenkin. Aihe kiinnosti, ja hieno tekijäkaarti myös. Kuten Hitler ja Blondissa, nytkin yksi teemoista oli antisemitismi. 

On aina nautinnollista kun katsojan suuret odotukset täyttyvät ja jopa ylittyvät. Pieni maailma meni ihon alle ja tunteisiin, se oli hurjan upea teksti, jota ohjaaja ja näyttelijät toteuttivat sataprosenttisella pieteetillä. Kolmen naisen kamarinäytelmä on henkisesti suurta teatteria.

Näytelmän alussa tutustumme nuoreen naisopettajaan (Inke Koskinen), joka tutkii edesmenneen mumminsa jäämistöä. Päiväkirjoja, valokuvia ja vaatteita. Eräs valokuva kiinnittää hänen huomionsa; hänen mumminsa tunnetun näyttelijän kanssa, joskus 60-luvulla. Nainen alkaa selvittää mysteeriä ja pikkuhiljaa mummin tarina paljastuu, niin katsojille kuin hänellekin. Mummi on ollut helsinkiläisessä Intimiteatterissa tarpeistonhoitajana ja samaan aikaan talossa näytteli Selma Manuel (Emmi Kaislakari), sittemmin koko kansan tuntema suuri näyttelijätär. 

Pieni maailma kertoo Selmasta, hänen elämästään juutalaisen miehen tuoreena vaimona ja taiteellisen elämän puolista. Samalla se kertoo mahdottomista valinnoista, inhimillisyydestä ja elämästä. Ensimmäinen näytös tutustutaan Selman elämään kirjeiden ja nuoren tarpeistonhoitajan näkökulmasta. Miltä se tuntui kun teatterimiljööseen pölähtää teatterijohtajan uusi, saksalainen vaimo. Eikä kuka tahansa, vaan natsipomon leski Lina Heydrich (Petra Karjalainen).

Väliajan jälkeen saammekin sitten kolikon toisen puolen; millainen oli Linan elämä. Hän kuvailee miehensä tapaamista ja uran kehitystä, heidän perhe-elämää ylä- ja alamäkineen, ja omaa arkista suhdettaan natsismiin. Minkälainen pariskunta saa häälahjaksi käsintehdyn hakaristin? Karjalainen näyttelee petollisen kepeästi, ja välillä saa minut tuntemaan sympatiaakin (hänkin on äiti!), kunnes muistan ketä hän esittää. Ei mikään tavallinen leskirouva Saksasta... On myös kiinnostava ratkaisu, että muut henkilöt ovat omilla nimillään ja sitten on "Selma Manuel". 

On todella kiinnostavaa seurata mitä se "toinen osapuoli" tekee kun toinen pitää pitkää monologiaan. Lina Heydrich istuu nurkassa ensimmäisen näytöksen ajan, hymyilee hyytävästi ja jopa hykertelee, vaan ei sano sanaakaan. Ja kun on hänen vuoronsa kertoa tarinansa, Selma Manuel kävelee, välillä makaa ovensuussa jalat näyttämöllä. Molemmat roolit on kyllä mestarillisesti näyteltyjä. Se läsnäolo on käsinkosketeltavaa.

Taustatarinan tiesinkin; Seela Sellan omiin kokemuksiin pohjaavan tapahtumaketjun vuosikymmenten takaa. Eksentrinen teatterinjohtaja Mauno Manninen löysi Linansa, ja ehkäpä avioitui "yhteiskunnan painostuksesta", vaikka teatterimaailmassa kaikki tiesivätkin hänen pitävän enemmän miehistä. Eikä siinä mitään, mutta kun Lina tuli Intimiteatteriin töihin ja Seela Sella oli juutalaisuuteen kääntynyt näyttelijä, joka kantoi anopiltaan saamaansa Daavidin tähteä kaulassaan... 

Sitä voi vain pohtia miksi hän jäi, miksi ei lähtenyt pois. Illan päätteeksi saamme itseltään Seelalta tähän kommentin - ja tässä vaiheessa viimeistään kaikki pyyhkivät katsomossa silmiään. Minä kyllä jo paljon aiemminkin. 

Herkullinen teksti siis koskettaa, kuten koko esityskin. Näytelmän rakenne oli hienosti mietitty; kirjeiden ja päiväkirjojen avulla pääsemme kurkistamaan naisten yksityiseen puoleen. Varsinkin Selman kirjeet miehelleen Arielille ovat hyvin intiimejä, ja samalla arkisia. Vaikkei paljoa muuta tapahdu kuin kolme naista puhuu, puhuu ja puhuu. 

Hyvä teksti ei tarvitse krumeluureja ympärilleen, vaikka toki Pirjo Liiri-Majavan intiimi lavastus ja kaunis puvustus antavatkin hienot puitteet. Erityisesti tunnelmaa virittää Kyösti Kallion ääni/valo/videosuunnittelu ja säveltämänsä kaunis musiikki, kuin eteeristä kirkkomusiikkia. Välillä musiikki muuttuu pahaenteisemmäksi, kuin preludina tulevalle. Vanhat valokuvat heijastettuina seinille liikuttavat, siinä on natseja ja näyttelijöitä vuorotellen, autenttisia muistutuksia päähenkilöistämme.

"Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä". Tämä itävaltalaisen runoilija-kirjailijan Ingeborg Bachmannin sitaatti heijastetaan katsojille ennen esitystä. Se herättää pohtimaan totuuden monia puolia, mitä tässäkin näytelmässä nähdään. Mietin näytelmän tavoin voiko ihmisen ja tämän tekemän taiteen erottaa toisistaan. Asuuko meissä kaikissa mahdollisuus pahaan? Eikö jokainen meistä halua olla hyvä ihminen? Natsikin? Mitkä elämässä ovat sattumia ja mitkä valintojamme? Isoja ja riipaisevia kysymyksiä. 

Kun Lina Heydrich puhuu juutalaisista vieraslajeina, väkisinkin nousee mieleen nykypäivän Suomi ja sen polarisoitunut yhteiskunta, miksei Eurooppa ylipäätään. Antisemitismi, rasismi, homofobia, misogynia - meillä on monia ongelmia, ja tunnumme vaan luisuvan huonompaan suuntaan.

Pieni maailma sopii Kellariteatterin miljööseen paremmin kuin hyvin. Se on koskettava ja hieman ehkä ahdistavakin näytelmä, missä asiat paljastuvat pikkuhiljaa. Seela Sella oli itse mukana ensi-illassa ja silminnähden liikuttunut myöskin. Todellista laatuteatteria, jonka katsomista ei voi kuin suositella.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.