Katoava maa / Tampereen teatteri 14.2.2017

Taas yksi näytelmä muistisairauksista, eikö näitä ole jo nähty? On kyllä, asia on hyvin ajankohtainen teatterimaailmassa tänä päivänä. Mutta siihen on syynsä. Nimittäin asia on hyvin ajankohtainen oikeassakin maailmassa, ja tokihan teatteri peilaa sitä. Ja asia on varsin monelle ihmiselle hyvinkin omakohtainen ja läheinen. Eri asia sitten on haluaako arkeaan teatteriin pakeneva muistisairaan läheinen katsoa aiheesta näytelmää. Aika monen olen kuullut sanovan että haluaa viihteeltä ihan muuta ajateltavaa kuin läheisen sairauden.

No, minulla ei (ainakaan vielä) ole ihan välittömässä lähipiirissä muistisairauksia, joten se ei ollut estämässä minua tältä katsomiskokemukselta!

Kohtsillään 35-vuotistaiteilijajuhliaan (tarkemmin 12.3.) viettävä Ritva Jalonen on tehnyt tänä talvena Tampereen teatterissa pari todella upeaa ja mieleenpainuvaa roolia. Tyttö ja varis-näytelmän reppana Säde ja Patriarkan Virpi Harju olivat molemmat napakymppejä. Ja sitten tämä Katoava maa vielä siihen jatkumoksi. Tällä kertaa Jalonen on Helena, muistisairauden kanssa kamppaileva rouva. Taas kerran häikäisevän hienoa työtä. Helenan mielialat vaihtelevat, kuten myös muistamisen tasot. Nuoruus ja varsinkin puolison tapaaminen ja suhteen alkuvuodet ovat paremmin mielessä, nykyaika tuntuu katoavan nopeammin mielestä. Helenan ääni puhuu muistista saarena, ja ajatus on niin kaunis ja surullinen, että uppoudun siihen pitkäksi aikaa. Lopulta Helena on niin hauras, että tuntuu että hän katoaisi puhaltamalla pois. Mikä roolityö Jaloselta!

  

Satu Rasilan kirjoittama näytelmä on haikea ja surumielinen, ja menneisyyden ikäviäkin asioita käsittelevänä aika rankkaa katsottavaa hetkittäin. Mutta sitten siellä on ihania huumorin pilkahduksia, arjen ilon hetkiä. Se lämpö ja rakkaus millä tavalla Aarne (Esko Roine) puolisoaan hoitaa ja  tästä välittää. Tämä on sitä vastamäkeä mihin he myös lupautuivat papin sanoessa aamenen vuosikymmeniä aiemmin. Toki vastamäkiä on ollut ennenkin, mutta niistäkin on selvitty. Nyt ollaan tässä ja nyt, ja pidetään toisesta huolta. Pariskuntaa nuorempina esittävät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu. Varsinkin Mettänen on taas kerran upea; raikasta ja taitavaa työtä. Nuoren Helenan toiveet ja haaveet - ja elämän realiteetit näkyvät kaikki Mettäsen kasvoilta.

Tykkään kovasti miten aikatasot limittyvät ja lomittuvat Anna-Elina Lyytikäisen ohjauksessa. Välillä nuori Helena tai Aarne jää paikalle seuraamaan vanhemman minänsä olemista lavalla, tai päinvastoin. Välillä tanssitaankin sen muistojen ihmisen kanssa. Helenalla kun menevät aikatasot ja ihmiset yhtä suloisesti sekaisin. Sellainen lämpö ja rakkaus ja hellyys välittyy katsomoonkin. Mietin itsekin paljon vanhenemista näin lapsettomana ihmisenä; kuka minusta huolehtii kun olen vanha ja mahdollisesti muistisairaskin? Helena on onnekas että hänellä on muistojen lisäksi myös Aarne tukena ja turvana, vaikka näin ei aina olekaan ollut. Kipeätkin muistot pyrkivät nykyhetkeen ja tuntuvat tapahtuvan taas uudestaan. Helenan mielialat vaihtelevat seksihulluudesta synkkyyteen ja mustasukkaisuuteen. Tässä menossa ei moni jaksaisi.

  

Tampereen teatterin Frenckellin näyttämö on taidokkaasti lavastettu (kiitos Marjatta Kuivaston). Katsomo on aseteltu kahta puolta, niin että lavan "takana" istuu pieni osa porukkaa. Keskiössä on sänky ja molemmilla puolilla kaikenlaista tavaraa ja huonekalua ja taulua. Pikkuhiljaa ja huomaamatta nekin katoavat, kuin Helenan hatarat muistot. Ja itse ainakin huomaan katsovani seinää "olikos tossa äsken kello" ja epäileväni omaa muistiani aluksi... Näin se ehkä Helenastakin tuntuu. Jäljelle jää tasainen siniharmaa pinta, mistä kaikki muistot ovat hiipuneet pois. Ja ne nuoren Helenan ja Aarnen vaatteet ja rekvisiitta, nam!

Ei voi sanoa että tämä olisi valoisa näytelmä, ja poistun katsomosta oudon haikeana ja hiljaisena. Jotain tässä kuitenkin oli. Ehkä minunkin pitäisi oppia elämään vielä enemmän tässä ja nyt, ilman että jatkuvasti odottaa jotain, kuten Helena ja Aarne nuorempina: loppuisi lapsen itku tai kunhan velka vähenee. Elämä on NYT ja se kannattaa elää, ennenkuin kaikki pyyhkiytyy pois. Ja kuten Helena sanoo: "vanhana saa vituttaa, nuorena ei".


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Työviksen syksyssä viuluja, luulosairaita ja UKK

Ensi syksynä Tampereen työväen teatterissa nähdään jotain uutta, jotain vanhaa, jotain vielä vanhempaa. Klassikkoa, nykydraamaa ja musikaalia. Hieman jokaiselle jotain, mutta ehkä enemmän hieman varttuneemmalle väelle? Ensi-iltoja ilmoitettiin nyt viisi, ja kuudeskin on työn alla, mutta siitä lisää infoa keväämmällä. Lisäksi ohjelmistossa jatkaa pari yleisösuosikkia tältä keväältä.

 Seija Holma seuraa kun Maarit Tyrkkö ojentaa kirjaansa Maija Koivistolle

Uutta kotimaista draamaa nähdään Eino Salmelaisen näyttämöllä 10.10. alkaen, kun toimittaja Maarit Tyrkön kirjoihin Presidentti ja toimittaja sekä Tyttö ja nauhuri perustuva Presidentti ja tyttö saa ensi-iltansa. Seija Holman kirjoittamassa näytelmässä Kekkosta esittää Tommi Raitolehto ja Tyrkköä Maija Koivisto. Tarkoituksena on sukeltaa syvemmälle historiaan - ja myös Tyrkön ja Kekkosen suhteeseen - kuin pelkästään pintaraapaisu. Tyrkön muistellessa edesmennyttä presidenttiä hän herkistyy. Näytelmässä rakennetaan pitkiä kaaria ja kokonaisia ihmisiä. Tarkoituksena on välttää helppoa ja halpaa näkökulmaa niin UKK:hon, kuin tämän ja Tyrkön suhteeseenkin. Maarit Tyrkkö oli myös tuonut pääosan esittäjille kirjansa, ja hän luki niiden hauskat ja henkilökohtaiset omistuskirjoitukset yleisölle. Tyrkkö ja Holma kehuivat kilvan toisiaan, joten jäämme odottamaan mitä tästä suurmiehestä nähdään lavalla lokakuussa. Näytelmän ohjaa Samuli Reunanen ja muissa rooleissa nähdään mm. Aimo Räsänen ja Janne Kallioniemi.

Miika Muranen, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä

Viulunsoittaja katolla on juurikin se vanha ja pölyttynyt musikaali, mutta uskoisin että Miika Muranen jos kuka saa siihen puhallettua raikkautta ja tuoreutta. Muranen ei olisi uskonut vielä viisi vuotta sitten ohjaavansa kyseistä teosta, mutta niin vaan sen nyt tekee. Hänen mukaansa Viulunsoittajassa on kliseiset usko, toivo ja rakkaus pääteemoina, mutta sitähän se elämä on! Rakkaus vastaan perinteet kamppailevat, mutta kumpi voittaa? Ainakin tämän version tavoitteena on lisätä avarakatseisuutta, ja sitähän ei tänä päivänä voi olla liikaa. Lavastuksen tekee Teemu Loikas ja puvustuksen Marjaana Mutanen. Odotukset ovat siis varovaisen korkealla!

Miika Muranen jututti Ola Tuomista ja Petra Aholaa

Musikaali saa ensi-iltansa Suurella näyttämöllä 1.9. ja harjoitukset ovat jo täydessä vauhdissa. Tevjen roolissa Ola Tuominen palaa TTT:lle ja musikaalien maailmaan; onhan edellisestä TTT-roolista operetissa Viktoria ja hänen husaarinsa jo kolmisenkymmentä vuotta! Hänen vaimonaan näyttelee Petra Karjalainen ja perheen kolmen tyttären rooleissa Petra Ahola, Maria Lund sekä Miila Virtanen. Tytärkolmikon laulunäytteen voit käydä katsomassa täältä. TTT:n Suuri näyttämö on todella suuri ja sitä täyttää ison näyttelijäjoukon (mm. Juha-Matti Koskela, Jari Ahola, Antti Lang, Jyrki Mänttäri, Heidi Kiviharju) lisäksi myös 15 tanssijan porukka sekä kahdeksanhenkinen klezmer-bändi!

Pieni maistiainen Viulunsoittajasta Maria Lundin, Petra Aholan ja Miila Virtasen esittämänä

Tanssijoita ohjaa koreografi Petri Kauppinen Oulusta. Miehelle tämä on ensimmäinen visiitti TTT:lle, mutta esimerkiksi Pispalan Sottiisi on hyvinkin tuttu paikka. Koreografioissa lähtökohtana on maanläheisyys, hikisyys ja fyysisyys. Odotan innolla! Musiikin johdosta vastaa Joonas Mikkilä, mutta takapiruna ja "konsulttina" häärää Eeva Kontu. Kontu sanoi haluavansa purkaa jähmeän sinfonisuuden musiikista eli luvassa on uusia raikkaita sovituksia vanhoista klassikoista. Hyvä hyvä.

Viulunsoittaja on hyvissä käsissä! Eeva Kontu, Miika Muranen, Joonas Mikkilä ja Petri Kauppinen

Hyvä kysymys on kyllä se minkä Eeva Kontu kysyi, että miksi aina nämä tietyt musikaalit, kuten Viulunsoittaja tai Sound of Music tai My Fair Lady tai West Side Story ajatellaan tunkkaisiksi ja vanhanaikaisiksi, mutteivat klassikot draamapuolella? Niinpä. Kyllä ne Tsehovit ja Shakespearetkin vanhoiksi mielletään, mutta ehkä siitä ei jaksa media messuta niin paljoa?

Otso Kautto palaa ohjaamaan TTT:lle muutama vuosi mahdottoman hienon Yöllisen koiran merkillisen tapauksen jälkeen. Nyt tartutaan vanhaan klassikkoon eli luvassa on Molièren Luulosairas! Keväästä 2015 asti myös Kansallisteatterissa loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt Luulosairas on hyvin ajankohtainen näytelmä. Kautto lupaa tästä Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.9. ensi-iltansa saavasta hyvin erilaisen tulkinnan kuin Kansiksen versio. Luulosairaana näemme Auvo Vihron (jee!!!). Sekä minulla että Kautolla on sama suhtautuminen Vihron näyttelijäkykyihin; ne ovat loistavat! Eli mies paikallaan vaativaan rooliin.

Otso Kautto tulee ohjaamaan Luulosairas-klassikon

Mihin asti ollaan valmiita uskomaan kun asiantuntijat meille jotain väittävät? Sairauden ja kuoleman pelko kytee meissä kaikissa, ja sitä on helppo käyttää hyväkseen. Molière oli itse sairas kun kirjoitti tätä näytelmää, joten omakohtaisuuttakin löytyy. Lopulta mies kupsahtikin lavalle (ja kuoli kotvasen päästä) kesken Luulosairaan esityksen. Kauton tarkoituksena ei ole riisua Luulosairas-Arganilta peruukkia kokonaan. Jääpäs nähtäväksi millaiset peruukit ja muut asusteet ja lavastukset Annukka Pykäläinen loihtii silmiemme iloksi.

Maarit Pyökäri sekä riiminikkarit Eeva-Riitta Salo ja Eriikka Väliahde

Lapsille ja lapsenmielisille (myönnän että innostuin tästä aika lailla!) tarjolla on uutta lorunäytelmää Mitä tehtäis?  Kokonaan riimitelty esitys kuulosti kutkuttavan riemuisalta ja jopa anarkistiselta. Lavalla riimittelevät täti Eeva-Riitta Salo sekä koira Eriikka Väliahde. Maarit Pyökäri ohjaa tätä vauhdikasta sanaseppoduoa ja loruja on kerätty pitkin poikin runoilijoilta ja kansanperinteestä. Jeee! Kellariteatterissa sitten 23.9. alkaen.

TTT-klubilla kantaesitetään 21.9. alkaen uutta stand-uppia. Mars vs Venus jatkaa parisuhdekiemuroiden ruotimista ja pureutumista miehen ja naisen erilaisiin ominaisuuksiin. Lavalla heiluvat oikeankin elämän pariskunta Johanna Tohni ja Riku Suokas - kaksi kokenutta koomikkoa. Pienen pätkän perusteella taattua tavaraa niille keihin upposi esimerkiksi Suokkaan Luolamies. Pariskunnan lisäksi käsikirjoittamisesta vastaa Heikki Syrjä.

Riku Suokas ja Johanna Tohni parisuhteensa pyörteissä

Kevään suosikeista syksyllä jatkaa ihastuttava Kissa kuumalla katolla sekä yleisön suosikki Mielensäpahoittajan Suomi. Lisäksi toukokuussa nähtävä Mauno Pepponne Extended jatkaa myös syksyllä muutamalla esityksessä.

Ja se kuudes ensi-ilta? Tiina Puumalainen kirjoittaa parhaillaan oletettavasti hyvin musiikkipitoista uutta näytelmää Vallaton väki, joka perustuu Kaj Chydeniuksen musiikkiin. Siitä lisätietoa luvassa huhtikuussa.

Harmikseni moni suosikkinäyttelijäni jättää teatterin tänä keväänä. Severi Saarinen, Eriikka Väliahde, Tuukka Huttunen ja Emmi Kaislakari nähdään TTT:ssä tulevaisuudessa vain vierailijoina. Hyvä että edes niin! Ja sehän oli jo aiemminkin tiedossa, että Tuire Salenius jää Kissa kuumalla katolla-näytelmän myötä eläkkeelle. Onneksi eläköityminen ei merkitse kokonaan teatterin lavojen jättämistä...


Kuvat otin ihan itse.

Hamlet / Hämeenlinnan Miniteatteri 12.2.2017

Ensimmäinen vierailuni Hämeenlinnan Miniteatteriin, mutta ei varmaankaan viimeinen. Miten minä tänne sitten löysin? No, missä Shakespeare, siellä minä. Joten kiitosta vaan alunperin bloggaajakollegaguru Talle, joka tästä vinkkasi, jo viime vuoden puolella kun kävi katsomassa.

Tällä kertaa Hamlet sijoittuu sairaalan psykiatriselle osastolle. Mikäs siinä, hyvinhän se sinnekin istuu. Samalla voi pohtia paljon tätä mielenterveysteemaa - onko Hamlet hullu oikeasti, vai esittääkö vaan. Ovatko äiti Gertrude ja isäpuoli/setä Claudius hänet sinne sulkenut? Ja ovatko kaikki muut henkilöt olemassa vain Hamletin päässä, muita potilaita vai häntä vierailuilla tapaavia tuttuja?

Marja Myllyniemen dramatisoima, sovittama ja ohjaama Hamlet on monella tapaa hieno kokemus. Matti Rossin suomennoksen kieli istuu hyvin niin nykymaailmaan kuin sairaalamiljööseen. Runollisempi mitta vaihtuu puhekieleen lennossa, ja takaisin yhtä nopsaan. Hamletia on tullut nähtyä eri versioina kymmeniä kertoja mutta ei siihen kyllästy, koska jokainen tulkinta on niin täysin omansa. Aina siitä saa uutta irti. Tälle kertaa olivat sisarukset rokkimies Laertes (Aleksi Rantanen) ja metsänkeijumainen Ofelia (Killa Keränen) melkoisen intiimeissä tunnelmissa. Mielenkiintoinen tulkinta mitä en muista ennen lavalla nähneeni. Laerteksen mustasukkaisuus saa siis tästä oivan taustakertomuksen! Ja Ofeliuksen hevoskohtaus juuri ennen kuolemaa, ooh!

Mustiin sonnustautunut Emppu Jurvanen on ihan loistava Hamlet! Ei ole helpoimpia rooleja tämä Tanskan prinssin rooli. Sanoja, sanoja, sanoja - niitä on paljon, ja vallan oivallisesti nuori mies homman hoitaa. Sellainen intensiteetti tässä on läsnä. Hyvä! Ja se hulluuden esittäminen.

Äänisuunnittelu oli mielenkiintoista. Kaikuva äänimaisema oli juurikin hieman aavemainen ja sairaalatilaan sopiva. Välillä äänet värisivät samassa tahdissa valojen kanssa. Hamletin isän haamu oli toteutettu sykkivillä ja väreilevillä valoilla (ja toki Samu Tolvasen matalalla äänellä), ja se toimi yllättävän hyvin. Pidin myös musiikista; sellaista syntikkapoppia, jylheitä urkusaundeja ja ujeltavia ääniä muutenkin. Äänistä ja valoista vastasi Mikko Myllyniemi. Niinkin simppelillä tavalla toteutettu efekti kuin taskulamppu ja vesipullo - tuloksena todella kauniita ja näyttäviä visuaalisia valokuvioita. Lopussa perinteinen miekkailu on korvattu näyttävällä puukeppitaistelulla, sekin toimii hyvin.

Pukusuunnittelu, tai oikeastaan se koko visuaalinen puoli, on silmää miellyttävää. Sairaalamaailmasta viestittävät valkoiset takit ja avainkaulanauhat, ja sitten on tämmöistä kasarirockestetiikkaa. Claudius (Miikka J. Anttila) punaisissa leopardihousuissaan ja kultakäädyin koristeltu pimatsu-Gertrude (Hanna-Leena Henriksson) ovat näyttävä pari. Korskeudessaan, riettaudessaan (se panokohtaus kesken sairaalavierailun!) ja itsekeskeisyydeessään on turha tulla selittämään että Hamletin hyvinvointi heille mitään merkitsisi. Loistavat roolityöt molemmilla. Laertes valkoisissa vaatteissaan ja kynsilakassaan on kasarirockin ruumiillistuma. Vahvat silmämeikit kaikilla lisäävät tätä rockestetiikkaa.

Ja potilailla maalatut iirikset luomien päällä, todella creepyä!! Rävähtämättä ikuisuuksia katsojaa tuijottaen. Kampaukset (erityisesti Ofelia ja Gertrude) on tosi upeat myös. Marjo Maulaa saa kiittää koko tästä visuaalisesta puolesta. Lavastuksessa hyödynnettiin hyvin radioantenneja, vanhoja puhelinten luureja ja kulahtanutta näppistä.

Hamletin kaveri Horatius (Samu Tolvanen) on ruutupujoliivissään, otsakiehkuroissaan ja solmukkeessaan kömpelö ja käsiävääntelevä. Hyvin näytelty tämäkin. Onko hän nyt sitten kuitenkin Hamletin puolella, vai tätä vastaan? Onko ylipäätään kukaan sitä miltä näyttää? Ja mitä Gertruden ja Hamletin vanhan frendin Rosencranzin (jota Ilmari Huhtanen mainiosti näyttelee) välillä on, vai tykkääkö Hamletin äiti vaan kaikista miehistä noin ylipäätään? Ja eikö Ofelia siksi kelpaa Hamletille koska on vain lääkärin tytär ja Hamlet sentään prinssi?

Vaikka Hamlet ei olekaan mikään komedia, niin tässä on monia hauskoja juttuja. Sokeasti ja svengaavasti laulaen etenevä haudankaivajakolmikko on lystikäs, ja koko hautakohtaus on sopivan napakka. Monesti se on liian pitkitetty ja hidastempoinen. Eikä tartte aina olla pääkallojakaan rekvisiitaksi; kaasunaamari voi ajaa saman asian. Tätä ei ole sijoitettu varsinaisesti mihinkään tiettyyn aikaan, mutta silti kännykät ovat mukana aktiivisesti. Sähköshokkikohtaus on muuten myös upeasti toteutettu! Ja se Olla vain eikö olla -puhe heti sähköhoidon jälkeen, hieno veto! Gonzagon murha -näytelmä on hienosti toteutettu valtavine myrkkynassakoineen ja hillittömän urkumusiikin säestämänä! Hieman epäselvästi artikuloiva Polonius (Eero Rantaniemi) tulvii neuvoja reissuun lähtevälle Laertekselle; toinen ei meinaan millään päästä matkaan.

Hattua tarttee nostaa tälle koko innokkaalle ja heittäytyvälle näyttelijäpoppoolle! Hamletin esitykset Hämeenlinnassa jatkuvat vielä 9.4. asti, ja esityksiä on vain sunnuntai-iltapäivisin. Hyvä päivä vierailla, koska suurin osa teattereista lomailee sunnuntaisin.


Esityskuvien copyright Mikko Myllyniemi, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tom of Finland / Turun kaupunginteatteri 11.2.2017

Jo paljon ennen Tom of Finland -musikaalin ensi-iltaa tiesin, että seuraava katselukerta on jo pari viikkoa enskarin jälkeen, koska loistava Eclipsis ry oli järkännyt meille siihen reissun! Olikin hurjan hyvä nähdä tämä nyt näin pian uudelleen, koska kahdessa viikossa oli esitys saanut entisestäänkin lisää napakkuutta! Lisäksi nyt kolmannen rivin keskipaikat olivat moninkertainen parannus ensi-illan takariviin. Paikalla ON väliä!

 

Päästiin Eevan kanssa myös Kaken kainaloon! Mitkä vatsalihakset!

Sanomattakin on selvää että hienoa oli meno lavalla näin toisellakin kertaa. Nyt erotin paremmin pieniä yksityiskohtia mitkä valitettavasti eivät viimeksi sinne ihan taakse näkyneet. Esimerkiksi alun vauhdikas gangsterikohtaus Toukon lapsuudessa sai ihan uusia ulottuvuuksia. Sarjakuvamainen ilmaisu pyssyjen BANG!-lippuineen ja koko se hieno koreografia, wau!

Lyriikoista löytyi myös uusia riimihelmiä, mitkä ensi-illan huumassa ja ekstaasissa menivät ohi, kuten vaikkapa "aika vesseli - taika pensseli" riimi ja "pyllyt myy, pyllyt myy, paremmin kuin Pikku Myy"! Musiikki oli edelleen ihanan svengaavaa ja raikasta. Mä niin toivon että tämä loistava musiikki julkaistaisiin muodossa tai toisessa myytäväksi joskus. Tätä tekisi mieli kuunnella kotona ja autoillessa. Jatkuvasti kun ei vaan kykene Turkuunkaan esitykseen sitä kuulemaan... Enkä ole toiveineni kanssa yksin! Ne rokkibiisit missä Olli Rahkonen (ja muutkin, varsinkin Mika Kujala) pääsee revittelemään, ou jee!

Kaikki esiintyjät olivat edelleen todella ilmaisuvoimaisia, notkeita ja säkenöiviä. Tietynlaista rentoutta oli tullut enskarin jälkeen lisää, ja varmuutta. Se ilo ja riemu paistoi kaikkien kasvoilta! Ehkä jotenkin erityisesti Jonas Saaren naapuripoikamainen virnistys kuvastaa parhaiten koko tämän esityksen sanomaa: kujeileva, riemuisa mutta samalla flirttaileva ja haastava. Ja ennenkaikkea viihdyttävä!

Visuaalisestihan tämä toimii upeasti, kaikki ne lavastuksen suuret linjat sekä pienet detaljit. Tietenkin esteettisesti on kiva päästä kuol... katsomaan puolialastomia nahkaan verhottuja miehiä lähietäisyydeltäkin. Varsinkin kun ne samalla laulavat ja tanssivat! Erityisesti Jonas Saari ja Tuukka Raitala olivat... WAU. Se tukkilaiskohtaus! Ja Leo Kirjonen oli aivan mykistävä Seslonki-Iidana. Mutta onhan se taas kehuttava uskomattoman lahjakasta ja taitavaa Olli Rahkosta. Kyllä tämän Touko on vaan toista maata. Miehessä piisaa karismaa ja ääntä ja lavasäteilyä ihan muille jakaa.

Sen pituinen se. Niinhän kaikki sadut ja hyvät tarinat loppuvat. Niin Toukonkin, tai Tom of Finlandin. Ja vaikka loppu on haikea (taas sain pyyhkiä silmiä), niin onneksi Toukon jumalalla on valkoisen univormun lisäksi kiiltävät saappaat! Tottakai! Ja löytyy sieltä taivaasta muutakin silmäniloa... Ja siellä saa piirtää. Onneksi loppuun on vielä varattu huikea tanssi-encore-aplodikohtaus, missä siitä pienestä liikutuksen tilasta pääsee takaisin euforiaan ja aplodeeraamaan!

Vaikka kyseessä oli matineanäytös, niin kyllä tästäkin yleisöstä väliaplodeja irtosi. Ja lopuksi taputettiin kädet hellinä koko porukka takaisin lavalle monta kertaa. Ihan todella ansaitusti. Porukka tuntui siis tykkäävän, kaikenikäiset. Meidän 15 hengen seurueemme ainakin tuntui olevan aika pähkinöinä, ja Twitterissä kävi aikamoinen pöhinä loppupäivän. Moni tuntui jo suunnittelevan seuraavia katsomiskertoja. Itsellä ainakin olisi vielä tarkoitus muutama kerta käydä...

  

Man himself eli Olli Rahkonen kummasti kutistuneen Kaken kanssa!

Aulassa oli muuten myös hieno pahvi-Kake, jonka ääressä yksi jos toinenkin kuvasivat itseään. Esityksen jälkeen siihen ilmestyi myös Olli Rahkonen tuttuineen, joten piti se sivustakatsojankin napata muutama... (ja sain sitten nimmarinkin!).

Teatterilla on myynnissä myös musikaalin oheistuotteita. Hieno kangaskassi vitosen, hihamerkki 3 euroa, ja kyllä vitosen hintaisessa käsiohjelmassakin riittää ihailtavaa. Tällä kertaa mukaan tarttui kassi, koska hihamerkki jo löytyi entuudestaan.

Iso kiitos Laura ja musikaaliyhdistys Eclipsis ry taas kerran hienosta iltapäivästä!


Esitysuvien copyright Otto-Ville Väätäinen, muut Pekka Sälpäkivi sekä minä itse.
Näin esityksen alennushintaisella ryhmälipulla.

Ihminen! / Teatteri Jurkka 10.2.2017

Tommi Erosen uraa olen toisella silmällä seurannut aina vuoden 1992 Q-teatterin Pirun kaunis tyttö-näytelmästä alkaen ("Havukainen, se mainos!"). 25 vuotta sitten!! Miten siitä voi olla jo niin kauan (en ole vanha, en). Se näytelmä oli muutenkin yksi niistä parhaista koskaan, jota vieläkin muistelen kaiholla ja haikeudella ja rakkaudella. Viimeksi näin Erosen Teatteri Jurkan lavalla 2014 Frankie ja Johnny-näytelmässä.

Ja Jurkassa ollaan nytkin. Tällä kertaa kyseessä on Erosen monologiesitys Ihminen! ja sen ensi-ilta. Nyt tutkitaan omaa napaa, mutta myös laajemminkin koko ihmisyyttä; alkaen evoluutiosta ja miten meistä tuli tämmöisiä. Meistä ihmisistä siis. Ja erikseen vielä Tommista.

Tommi kertoo siis paljon itsestään, suhteestaan isäänsä ja poikaansa, suhteestaan ex-vaimoon, ja muihin ihmisiin. Käydään läpi ne lapsuuden sankarit Bonanza-sarjan Little Joesta Tarzanin kautta Remuun. Ja kohtalokkaan EF-kielikurssimatkan ja viimeisen illan discon Anais Anais-tuoksuisine Minna Liiroineen vuonna 1983. Mitä olisikaan voinut käydä, jos Tommi vaan olisi lähtenyt tanssimaan! Reilussa parissa tunnissa keretään mielikuvitusreissulle Milanoon, Brightoniin, Kuopioon. Kaiken taustalla väijyy eturauhasen oikkuilun aiheuttama kuolemanpelko. Se on se keski-ikä.

Hetkittäin tämä on riipaisevan nostalginen (me ollaan niin samanikäisiä Tommin kanssa, että kyllä moni näistä muistoista liippaa likeltä omiani), hetkittäin tosi hauska. Välillä huomaan hymähteleväni, välillä meinaa tulla itku silmään. Voi suomalaista miestä, voi ihmistä. Katsellaan omakuvia Väyrysestä Polanskiin ja ties mihin. Mitä ne meille kertovat kyseisestä henkilöstä? Omakuva yleensäkin. Minkälaisen kuvan kukin haluaa itsestään maailmalle välittää. Millaisia kuvia kukin laittaa itsestään esim. Tinderiin? Ja mihin ihmisen valinnat ylipäätään häntä kuljettaa. Ja minkälaisen kuvan Tommi meille välittää tällä kertaa, itsestään ja ihmisestä.

Kyytiä saavat vaihtoehtoiset hoitomenetelmät kosmoksen naksautuksineen. Ratkiriemukas hetki terapiassa, lastenammeessa yrtteineen. Huumorista on helppo sukeltaa ahdistavampiinkin osuuksiin. Avioeroon. Kommunikointiongelmiin. Hetkittäin tämä kuulostaa niin henkilökohtaiselta tilitykseltä, että käy hieman ahdistamaan, mutta onneksi tarinaa kuljetetaan niin taitavasti, että ahdistavuudet jäävät pian. Paitsi muikkukukkoreseptiä kuunnellessa tulee se suuri liikutuksen tunne takaisin.

Teksti on paikoitellen niin lennokasta tajunnanvirtaa, että tuntuu että liitelisin sen mukana jonnekin korkeuksiin katselemaan pieniä muurahaisen lailla mönkiviä ihmisiä. Niitä jotka sössivät oman elämänsä, niitä joilla olisi paljon sanottavaa läheisilleen, mutta eivät saa sanottua mitään. Kun Tommi kertoo kahvihetkestään isänsä kanssa, mitä oli keskustelu halauksineen mielikuvituksessa ja mitä se oli todellisuudessa, huomaan miettiväni omia keskustelujani ihmisten kanssa. Miksei suomalainen mies (ihminen) puhu. Niin miksei?

Taas kerran Tommi Eronen on ihan loistava esittämään erilaisia murretyyppejä - tässäkin saa ihailla niin regressioterapeutti Markusta kuin savolaista urologiakin. Opimme muuten myös sen, että Tommin oma kova ydin on "moniongelmainen mopovirittelijä Kuopiosta". Erosessa on jotain samaa kuin Gary Oldmanissa, sellaista hiljaista charmia joka hiipii iholle salakavalasti. Tässä esityksessä ihminen on alasti, henkisesti paljaana.

Ilari Johansson ohjaamassa esityksessä oli pituutta ainakin ensi-illassa reippaanlaisesti näin monologiksi, mutta ei sitä missään vaiheessa pitkästynyt tai puutunut. Musiikkivalinnoista bonusta! Nostalgista suomi-iskelmää; Poltetut sillat, Koskaan et muuttua saa, Maailman pihamaat. Jokainen sopi siihen omaan kohtaansa esityksessä erinomaisesti. Pidin kovasti myös valo- ja äänisuunnittelusta ylipäätään (no olihan ne Saku Kaukiaisen tekemät!) ja Tommin lapsuusvideoista.

Ei ihan helpointa katsottavaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Monenlaisia ajatuksia herätti tässä pienessä ihmisessä. Kyllä sitä jokainen jotenkin elämästä selviää. Niin Tommi kuin minäkin.


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Oopperailtamat / Tampere-talo 7.2.2017

Tampereella on oopperaa kuultu säännöllisesti jo vuosikausia, tänä vuonna vietetään Oopperan seitsemänkymppisiä. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa kokeilussa oli esittelytilaisuus tulevaan oopperaan. Ja sen verran mainio kokemus Oopperailtamat olikin, että toivon mukaan tästä tulee perinne tuleviin esityksiin. Varsinkin kaltaiselleni oopperanoviisille ilta ja esiintyjät tarjoilivat paljon kiinnostavaa tietoa.

Lindgren, Koskela, Torikka ja Helsing

Tilaisuuden tunnelma oli rento ja hauska, vaikka Madetojan Pohjalaisia ei mikään huumoriteos olekaan. Juontajana ja teosesittelijänä toiminut Minna Lindgren oli juurikin sopiva tämmöiseen hommaan. Tampere-talon uusi Maestro-tila oli sopivan intiimi, mutta tarpeeksi tilava. 

Itselleni Pohjalaisia on ihan uusi oopperatuttavuus, mutta kaiken nyt kuulemani ja lukemani perusteella se vaikuttaa todella kiinnostavalta. Niin musiikillisesti kuin tarinallisestikin. Ja varsinkin tämä Tuomas Parkkisen ohjaama versio, missä korostetaan naisen roolia ja asemaa. Päärooleihin on nostettu kolme eri asemassa olevaa naista. Juoni tuntuu olevan kuin parhaimmasta (vai pahimmasta?) saippuaoopperasta. Kolmiodraamoja, körttiuskontoa, puukotuksia, vankilareissuja, juopottelua... 

Pääteemana on vapaus, jota kukaan ei tässä oopperassa tunnu saavan koskaan. Musiikki taas on hyvin kansanlaulupohjaista. Kyllä oli moni tuttu melodia mitä illan aikana kuultiin! Tässä Madetoja on kuulemma hyödyntänyt kansanmusiikkia kuin Puccini konsanaan omissa oopperoissaan.

  

Minna Lindgren ja Tuomas Parkkinen

Suurin osa näistä kansanlauluista (suomalaisista, ei siis Puccinin löydökset!) ovat Toivo Kuulan keräämiä, ja osa ilmeisesti Järviluomankin. Artturi Järviluoma oli kirjoittanut Pohjalaisia näytelmän, ja sen 1914 Kansallisteatterin esityksen jälkeen siitä tuli hyvin suosittu, joten tahdottiin oopperakin samasta aiheesta. Toivo Kuula kieltäytyi säveltämästä, mutta onneksi Madetoja tarttui asiaan ja pohjalaisia ymmärtävänä sävelsi musiikin. Ooppera valmistui sitten 1924. Moni henkilöhahmo kuulemma perustuu ihan oikeisiin ihmisiin, mm. Alavudella vaikutti joku hankala nimismies, mikä sitten on päätynyt mukaan tähänkin,

Lindgren puhui myös verismistä, mitä Pohjalaisiakin edustaa. Siinä missä Wagner teki uniin ja fantasioihin pohjautuvia oopperoita, harrasti Puccini verismiä eli kuvasi tavallisia ihmisiä, tavallisissa kylissä - ja sitten tapetaan joku! Kuten Pohjalaisissakin. Pohjalaisissa on kolme näytöstä, ja jokainen alkaa yhden "päänaisen" laululla. Liisa-piikakin tyhjentää paskahuussia laulaessaan, eli hyvin arkisia askareita tässä puuhaillaan laulun lomassa.

       

Marjukka Tepponen ja Tiina-Maija Koskela

Oopperailtamissa oli paikalla kolme solistia eli Marjukka Tepponen, joka laulaa Liisa-piian osan, Tiina-Maija Koskela, joka on talon tytär Maija sekä Waltteri Torikka, joka taas on Karjanmaan Köysti, kauhea häjy! Kaikki lauloivat paljon näytteitä ja pianisti Tatu Erkkilä säesti heitä. Välillä Lindgren kuljetti oopperan juonta eteenpäin, ja taas kuulimme lisää lauluja. Toki esiintyjiä haastateltiinkin, sekä teoksesta ja omasta suhteestaan Pohjanmaahan. Paikalla oli myös kapellimestari Anna-Maria Helsing, sekä ohjaaja Tuomas Parkkinen (jolle lopuksi koko konkkaronkka lauloi syntymäpäiväonnittelut!).

Minä tykkään kovasti Marjukka Tepposen äänestä, ja myös Tiina-Maija Koskela lauloi todella kauniisti. Torikka sopi oikein mallikkaasti häjyn rooliin, ja tämän rokkikukkomaisuus (anteeksi, iskelmäkukkomaisuus) tuntui istuvan hyvin häjyn pirtaan. Ja käärmeennahkatakkikin!

Illan aikana puhuttiin ja ruodittiin siis paljon pohjalaisuutta, eri kylien ja alueiden välisiä eroja, mitä se pohjalaisuus on niinkuin oikeasti. Musiikki ja uskonto sekä paini tuntuivat olevan monella pohjanmaalaisuuden kulmakiviä. Anna-Maria Helsing on itse kotoisin ruotsinkieliseltä alueelta Munsalasta ja isänsä oli pelimanni. Näin ollen musiikki on aina ollut iso osa hänen elämäänsä. Duurinkin hän on joskus kuullut, ehkä ruotsalaisen äidin myötävaikutuksella. Seinäjoelta kotoisin olevalla Tiina-Maija Koskelalla oli hyvä jakoperuste etelä- ja pohjoispohjanmaalaisiin. Etelässä ollaan iloisia, käydään paljon juhlissa, ja sitten joku saattaa hieman puukolla kutitella, ja ihmetellä miksi se nyt kuoli. Pohjoisemmassa on hartaampaa ja pyhempää, sitten illalla on kärhämä ja joku hakee kirveen! Hyvässä ja huonossa pohjanmaalaiset ovat suoraselkäisiä ja jääräpäisiä. Minna Lindgren heitti että Pohjanmaalla "kunnon miehet on painijoita ja niiden siskot on missejä".

Waltteri Torikkakin tunnusti, että isänsä vei hänet kerran painiseuran treeneihin. Mutta hän ei päässyt kunnolla etuperin kuperkeikkaa, niin se jäi sitten siihen yhteen kertaan. Hänen roolihahmonsa Köysti saa tässä esityksessä kunnolla turpaansa, vaikka kuinka onkin häjy. Köysti on sellainen paha poika, jolla on karismaa, vaarallisuutta, itseriittoisuutta ja -tietoisuutta. Kaikki naiset palvovat häntä, vaikka hieman pelkäävätkin. Rokki/iskelmäkukko siis! Waltteri naurahtikin sanoneensa kollegoilleen "ihanaa tulla harjoituksiin, kun ei tarvii ollenkaan näytellä".

  

Mutta miksi tässä on sitten nostettu naiset esille, vaikkei monilla näistä ole niin isoa laulurooliakaan? Ohjaaja Parkkisella oli erittäin aukoton peruste asialle. Alunperin hänkin kuvitteli, että tämä on ooppera sorrosta (monesti on ajateltu että tässä kuvataan Venäjän sortovuosia). Mutta sitten viime aikoina kaikki miesten tekemät väkivallanteot, olivat ne sitten kuorma-auton ajamista väkijoukkoon tai tuntemattomien ihmisten puukotusta tai jotain muuta, tekivät vaikutuksen. Miehet kokevat tarpeen tarttua aseeseen, jos he katsovat kokeneensa vääryyttä, tai melkein mistä syystä hyvänsä. Pohjanmaalla kaivetaan puukko esiin, jos joku vain katsookin pahasti, noin kärjistetysti. Parkkinen kertoi, että taiteilijana hän ei voi ohittaa näitä miesten tekemiä väkivallantekoja.

Jokaisella "minä tapan"-miehellä on äiti. Usealla sisko, monella vaimo tai tyttöystävä, joillain tyttäriä. Ja ne ovat aina nämä naiset ketkä joutuvat katsomaan, ketkä kärsivät, ketkä joutuvat sitten hoivaamaan "kärsinyttä" miestä. Naisten on jatkettava elämää ja arkea, vaikka puoliso, veli tai poika olisikin tappanut jonkun. Miehet edelleen luulevat että heitä sorretaan tässä maailmassa. Ylpeydentunto ja kostonhalu on monella muullakin kuin pohjanmaalaisella miehellä sisimmässään.

Tässä Pohjalaiset-tulkinnassa on kolme näkökulmanaista. Kohtaukset nähdään heidän silmin, vaikka roolit ovat edelleen pienehköjä. Jo mainittujen Liisan ja Maijan lisäksi on myös vanhempi Kaisa (Päivi Nisula), joka on hauska ja maanläheinen hahmo, elämää pystyssä pitävä voima.

Liisan ja Köystin asujen keskellä ohjaaja Parkkinen

Näissä iltamissa muuten korostui hyvin ettei miehiä juuri tarvita, koska naiset lauloivat duettonsakin yksin! No, ehkä se on kuitenkin kiva, että siellä muutama kaksilahkeinenkin nähdään. Jo mainittujen laulajien lisäksi lavalla laulavat myös Ville Rusanen, Jyrki Anttila, Jaakko Hietikko, Ilkka Hämäläinen, Jere Martikainen, Kristjan Möisnik, Anssi Hirvonen, Juha Kotilainen sekä Olli Lammi ja Pertti Kallio vuorottelevat. Lisäksi Tomi Rauhala on mukana mykkänä. Ja toki lavalla laulaa Tampereen Oopperan valtava kuorokin.

Tässä oopperassa nähdään myös perisuomalainen juopottelukohtaus, tottahan toki! Muutenkin Pohjalaisissa on kuulemma hyvin mutkaton suhde alkoholiin. Jääpäs nähtäväksi mitä tällä tarkoitettiin.

Kauhean paljon kiitoksia koko porukalle ja toki Tampereen Oopperalle tämmöisistä iltamista. Kaikilla oli hauskaa, niin esiintyjillä kuin yleisölläkin. Selvästi tilausta oli, ja ihmiset vaikuttivat oikein tyytyväisiltä illan antiin. Itsellä ainakin on paljon helpompaa lähteä katsomaan ja kuulemaan uutta oopperaa, kun nyt kuuli taustoja ja musiikkinäytteitäkin. Ensi vuonna toivon mukaan uudelleen Veljeni vartija-oopperan tiimoilta, eikös?

Jututin muuten Parkkista myös maanantaina Tampere-talolla Pohjalaisten harjoitusten lomassa, joten osa näistä jutuista on peräisin sieltä, eikä Oopperailtamista, jos joku paikalla ollut ihmettelee.


Kuvat otin itse.
Näin iltamat ilmaisella pressilipulla.

Romeo vs Julia / Teatteri Jurkka 8.2.2017

On aivan hykerryttävä ajatus, että Veronan rakastavaiset Romeo ja Julia tapaisivat joskus vuosikymmeniä myöhemmin, sattumalta Mantovan rautatieaseman ruuhkassa. Kun nyt lähdetään mukaan tähän Lauri Siparin ja Liisa Urpelaisen loihtimaan mielikuvitusleikkiin, niin unohdetaan se että "oikeasti" niistä tapahtumista on kulunut 400+ vuotta. Siis siitä kun Shakespearen näytelmä esitettiin ja nuoret rakastavaiset kokivat onnettoman kohtalonsa. Mitä jos eivät kokeneetkaan? Mitä jos he päätyivät yhteen, saivat neljä tytärtä yhdessä, mutta koko suhde kariutui Romeon toistuviin naisseikkailuihin?

Heidän yhteinen taipaleensa ja tarinansa alkaa kuoriutua auki kuin sipuli. Reilun tunnin aikana katsojille selviää miksi Romeo lähti, ovatko he nykyään onnellisia, onko Romeolla ongelmia eturauhasen kanssa? Miten heidän neljä nyt jo aikuista tytärtään Isabella, Miranda, Rosalinda ja Bianca (ihanan shakespearemäiset nimet muuten!) ovat puuhanneet? Miksei isä ole pitänyt tyttäriinsä yhteyttä, vai onko? Vieläkö Julia, tai Giulietta kuten Romeo häntä tässä kutsuu, komentelee ihmisiä (mutta hänellähän on vain niin hyviä mielipiteitä!)? Ja monta muuta asiaa. Paljon jää toki selviämättäkin.

Julia on matkalla Roomaan lapsenlapsensa ristiäisiin ja Romeo Milanoon liikematkalle. Mutta sitten he jumiutuvatkin asemalle, nauttivat lounasta yhdessä ja muistelevat yhdessä menneisyyttä ja suhteensa kipupisteitä. Sälekaihtimeen heijastetut Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan nuoruuskuvat toimivat hienoina taustoina nuorten Romeon ja Julian säkeille.

Tässä Laura Jäntin ohjaaamassa pienoisnäytelmässä Romeo vs Julia on paljon haikeutta, mitä jos-fiilistä, ja pienistä asioista on saatu aikaan paljon myös lämmintä huumoria. Kaikki ei elämässä mennyt siten kuten haaveiltiin nuorina. Eihän se koskaan... Nuorina sitä ehkä kuvitteli pärjäävänsä pelkällä rakkaudella, mutta sitten tuli kituuttaminen murjuissa ja koliikkivauva... Mutta eletty on silti, sen jälkeenkin. Romeo oman Digi-Gue (?) yrityksensä kanssa, kaikenlaisine bisneksineen sekä vaihtuvine naisineen. Julia on saanut kaitsettua neljän ehtiväisen tyttären aikuisiksi ja luonut omaakin uraansa häämatkatoimistossa. Miesrintamalla tuntuu olleen hiljaisempaa. Onkohan muuten matkatoimiston omistaja Petruchio se Tybaltin vanha kaveri näytelmästä?

Pientä katumusta on ilmassa, ehkä, ja roppakaupalla nostalgiaa. Kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika olla tapaamatta entistä puolisoaan. Tässä vatvotaan sekä suhdetta että menneitä, ja vaikka keskustelu saa hetkittäin kärkkäitäkin sävyjä, niin säädyllisyyden rajoissa pysytään. Ja loppuviimein, ei ne kummankaan asiat olekaan niin hehkeitä kuin miltä alussa vaikutti. Romeo on ollut varsinainen romeo ja renttuillut vuosikausia, mutta silti häntä tulee hieman surku lopuksi. Julia lähtee kohtaamisesta reippaana eteenpäin, mutta Romeo...  Niin, miksi naiset aina rakastuvat renttuihin (ja hankkivat vielä liudan lapsia näiden kanssa?). Miksi Julia edelleen säilyttää lukemansa Anna Kareninan välissä vanhaa valokuvaa heistä yhdessä Gardajärveltä? Janottaako vanha suola silti... vai nostalgiankaipuuko se siellä.

Katsomoa nauratti Romeon tokaistessa: "oltiinhan me ihan järjettömän nuoria kun se meidän härdelli alkoi!". Niinpä olivat, teinejä aivan. Ja nyt sitten Romeo haluaa kuitenkin Julian hoitavan hänen tuhkiensa sirottelemisen! Niin se elämä kuljettaa...

Siihen pariskunnan modernin keskustelun lomaan kaunis Shakespearen kieli näytelmästä (Lauri Siparin suomennoksesta, tottakai) uppoaa hienosti. Ja Eero Ojasen säveltämä tunnelmallinen musiikki. Ei tämän katsominen mitenkään edellytä Romeon ja Julian näytelmän tuntemista, mutta ei se kyllä haittaakaan. Ehkä tietää enemmän mitä silloin tapahtui, mutta ei sillä sitten kuitenkaan kokonaisuuden kannalta ole niin paljoa merkitystä. Kaltaiselleni Shakespeare-fanille siellä oli kyllä tarjolla monta helmeä.

Esitys loppuu siten kuin alkaakin, kuuntelemme pimeydessä Shakespearen soljuvaa tekstiä, Julia ja nuorikkonsa puhumassa, silloin kun he vielä olivat nuoria.

Todella koskettava ja intiimi esitys, se tuli suoraan iholle. Sekä Kouki että Saarela olivat niin taitavia, kuin vain kymmenien ja kymmenien vuosien esiintymiskokemuksella voidaan olla. Tämä oli muuten Koukin 50-vuotistaiteilijajuhlaesitys ja kantaesitettiin Vaasassa lokakuussa 2014. Kovasti tätä suosittelisin, mutta valitettavasti esitykset loppuivat Jurkassa tällä haavaa. Mutta mikäli tätä jossain vielä esitetään, niin mene ihmeessä katsomaan, olit sitten Shakespearen ystävä tai et.


Kuvien copyright Noora Geagea, paitsi Jurkan mainostaulukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.