Nahkatakkinen tyttö / Tampereen yhteiskoulun lukio & Tampereen työväen teatteri 14.2.2020

Hanna Suutelan, Matti Suomelan ja Kari Jagtin kirjoittama ja Dingo-yhtyeen biiseihin perustuva jukebox-nuorisomusikaali Nahkatakkinen tyttö on kiertänyt Suomen lukioita jo vuodesta 2014. Se on ollut iso hitti kaikkialla, ja nyt 125-vuotisjuhlaansa viettävä ilmaisutaitopainotteinen Tampereen yhteiskoulun lukio TYK on tarttunut aiheeseen, yhteistyössä TTT:n kanssa. Ajatuksena on kuitenkin että nuoret tekevät itse.

Ja niin ne tottavie tekevätkin! Tämmöistä energiaa ei ole kyllä Työviksen suurella näyttämöllä hetkeen nähty. No harvoin siellä kai on näin paljon ihmisiäkään yhtäaikaa ollut.

Tämä kertoo nuorista, eräästä viikonloppuretkestä hylätylle kesämökille, suhdekiemuroista ja ystävyydestä, masennuksesta ja monesta muustakin asiasta. Samaistumispintaa löytää varmaan jokainen katsoja, eikä pelkästään siksi että kaikkihan me olemme olleet nuoria joskus. Yllätyksiäkin osuu tarinaan, mutta enpä halua niistä sen enempää, koska ne ovat niin, yllätyksiä. Aamulehti jo onnistui kritiikissään lipsauttamaan sen mitä ilmeisesti kaikki aiemmin esitetyistä versioista kirjoitetut kritiikit eivät. Harmi.

Näyttävimpiä ovat toki massiiviset joukkokohtaukset, ja niiden kivat tanssikuviot. Koreografi Jouni Prittinen on todellakin tehnyt hienoa työtä.

Henkilöitä lavalla oli tosi paljon, ja siihen päälle vielä liki parikymmentäpäinen bändi. On ihanaa miten monenlaisia hahmoja tässä sakissa on. Keskiössä on kolme kaverusta eli kaikkien tavoittelema Aino (Senja Puurtinen), Dingon heila Mirja (Ilona Huhta) ja Kata (Helmi Hollström), jota on kiusattu jostain syystä jo kauan. Tällä kolmikolla on myös parhaimmat lauluäänet ja joten heillä onkin eniten biisejä laulettavana. Sitten on valloittava larppaajanörttiporukka ja sen liepeillä hengaileva Henri (Leevi Rauhalahti), moottoriturpainen Dingo (Emil Pohjanen) pöhköine jengikavereineen, ja ihan niitä tavisnuoriakin liuta. Lapsuudesta asti yhtä pitäneen poikakolmikon erottamaton kolmas jäsen Jone (Eero Löövi) hengailee enemmän Katan kanssa ja valaa tähän uskoa olla oma itsensä. Ainon ympärillä pyörii kolmiodraama, jonka toisina osapuolina ovat Henri ja Jone. Aikuisroolejakin on, nimittäin Katan isä Juha Junttu, ja Mirjan äiti Miia Selin. Monen mutkan, kiepsahduksen ja koukun jälkeen päästään loppuun, ja siinä vaiheessa katsomokin intoutuu.

Ainiin, pakko vielä mainita mökin naapurissa asuvat kolme vanhaa tätiä Sylvi (Sanna Stolberg), Aili (Tinja Taipale) ja Helmi (Josephine Lenick), jotka tuovat etäisesti mieleeni Macbethin kolme noitaa... vaikka toki ihan piirun verran mukavammalta tämä trio vaikuttaa. Hurmaavia!

Teksti on tosi hauskaa, ja dialogi sujuvaa ja nasevaa. Tässä viitataan monenlaisiin juttuihin ja bongattavaa on niin tämän ajan nuorille kuin meille hieman varttuneemmillekin. Minäkin olen Dingon nähnyt livenä hurjalla 80-luvulla, vähän vahingossa tosin. Se oli eräs uudenvuodenkeikka Jämsän paviljongilla, mutta ei siitä sen enempää. Mikään Dingo-fani en kyllä koskaan ollut, mutta kummasti näitä biisejä muistan. No saattoi siellä joku vieraampi kyllä olla joukossa. Juoni on saatu sujuvasti kehiteltyä sinne biisien lomaan. Biisien jotka vievät tarinaa eteenpäinkin sekä avaavat henkilöhahmoja syvemmin. Kyllä kaikki salaisuudet selviää ja tarina saadaan loogiseen lopputulokseen. Sitä ennen saa kyllä katsomossa liikuttua ja nauraa, moneen kertaan.

Musiikki on sovitettu kyllä taitavasti (kiitos Matti Suomela) ja biisit kuulostavat oikeasti paremmilta kuin alkuperäiset. Isossa bändissä on mm. kantele, ja jotenkin tämä kaikki toimii. Lavalla ei juuri lisukkeita ole, yksi laituri ja jotain huonekaluja. Sen sijaan suuren näyttämön nousevia ja laskevia elementtejä hyödynnetään hyvin. Jaakko Sirainen vastaa visualisoinnista, ja varsinkin valot ovat huikeat. Puvustuksessa on hyödynnetty osittain Työviksen valtavaa vaatevarastoa, ja kylläpä on monenlaista vaatetta löytynyt. Valtava hanke kyllä löytää teokseen sopivat vaatteet näin isolle ihmisjoukolle.

Lippusähläysten tuloksena minulle ei ollutkaan lippuja täpötäyteen ensi-iltaan, mutta ihana lipputoimiston enkeli taikoi silti paikan. Ja toinen ihana eli Suutelan Hanna tarjosi sitten lopulta oman paikkansa rivin päästä ja istui minun irtojakkarallani. Iso kiitos molemmille!!! Asiakaspalvelua parhaimmillaan.

Nahkatakkinen tyttö jätti todella hyvän fiiliksen, ja toiveen. Toiveen siitä että näistä lahjakkaista nuorista esiintyjistä mahdollisimman moni jatkaa harrastamista musiikin, laulun ja teatterin parissa ja ehkä opiskeluakin alalla. Toivottavasti heistä kuullaan vielä, Menkää katsomaan jos ja kun oman paikkakuntanne lukio toteuttaa Nahkatakkisen tytön, tai jonkun toisen musikaalin. Bongaa tulevaisuuden talentit jo tänään! 


Esityskuvien copyright Milena Albanese.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Piina / Tampereen teatteri 14.2.2020

Joskus teini-ikäisenä ja sitä vähän vanhempana luin ahkerasti Stephen Kingin kirjoja, ostinkin niitä paljon. Luulin lukeneeni tämänkin, mutta nyt en ole enää varma asiasta. Enkä ole tainnut nähdä myöskään vuoden 1990 leffasovitustakaan, vaikka Cathy Bates sai naispääosa-Oscarin. Siispä  Tampereen teatterissa nähtävä Antti Mikkolan ohjaama Piina (Misery) on tuore kokemus. Ja oikeastaan hyvä etten muistanut tarinaa, näin näytelmän jokainen käänne tuli yllätyksenä.

Menestyskirjailija Paul Sheldon (Esa Latva-Äijö) herää autokolarin jälkeen jossain, mutta missä? Käy ilmi, että erakkona asuva nainen, sattumalta myös sairaanhoitaja, Annie Wilkes (Mari Turunen) on hänet pelastanut, kursinut kokoon ja majoittanut. Ja miten sopivaa että Annie on myös kirjailijan ykkösfani, varsinkin suosittujen Misery-kirjojen. Aika pian selviää myös, ettei nainen lupauksistaan huolimatta aiokaan kertoa kenellekään miehen siellä olosta, saatikka päästää tätä vapaaksi. Jalat murskana on paha paetakaan. Annie käyttää valtaansa ja kiristää kipulääkkeillä miestä jatkamaan jo lopetettua kirjasarjaansa ja tuomaan päähenkilö-Miseryn takaisin henkiin. Mitä siinä muuta voi kun kirjoittaa.

Tämä ei varsinaisesti ole kauhutarina, vaan enemmänkin psykologinen jännityskertomus. Jännite näiden kahden välillä on käsinkosketeltava. Annie on fanaattinen ja harhainen, ja Sheldon joutuu käyttämään oveluutta mikäli mielii selvitä. Välillä ovia käy kolkuttelemassa virkaintoinen seriffi (Jukka Leisti), mutta harmillisesti Annie on myös aika hyvä puhumaan lööperiä. Loppua kohti jännitysruuvia kiristetään ja kaikki eskaloituu loppukohtauksessa. Tiivis ja intensiivinen tunnelma on kyllä koko reilun kahden tunnin ajan mitä näytelmä kestää.

Turunen on kyllä huikea äkkipikaisena ja todellisuudesta hieman irtautuneena Anniena. Annie on niin hyytävä että selkäpiitä karmii, varsinkin niinä hetkinä kun hänellä kilahtaa. Eikä Latva-Äijö jää jälkeen. Sovitteleva ja luoviva kirjailija oppii pian miten puhua, miten käyttäytyä ja mitä kirjoittaa, että Annie pysyy tyytyväisenä. Heidän välillään on sellainen kissa-hiiri -tanssi, jossa kumpikin koittaa olla aina askeleen edellä. Ei ihme että tämä näytelmä toimii Turusen 25-vuotistaiteilijajuhlanäytöksenä 22.3.2020 klo 14.30.

Frenckellin pienellä näyttämöllä on hetkittäin liki klaustrofobinen tunnelma. Täysin valkoiseen huoneeseen heijastuu hienosti ikkunan valot. Ja kun Sheldonin painajaiset tulevat, ne todellakin ravistelevat ja hyökkäävät päälle. Tiiti Hynninen on suunnitellut erinomaiset valot ja videot, jotka tukevat toisiaan. Kirjojen Misery piirrettynä silhuettina ilmaantuu taustalle kuin kummittelemaan. Mikko Saastamoisen lavastus on potilashuoneessa pelkistetty ja kääntösysteemin takana Annien puolella taas värikästä ja oikeastaan aika kodikasta.

Näin Piinan perjantain arki-iltanäytöksessä ja kiitettävän paljon katsojia oli löytänyt tiensä teatterille ei-niin-normaaliaikaan. Hienoa! Ei tätä ihan lapsille, tai muuten herkille katsojille ole tarkoitettu, teatterin ikäsuosituskin on 14. Kiva ja karmiva irtiotto arjesta!


Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pääomani / Q-teatteri 13.2.2020

Tämä Milja Sarkolan uusin näytelmä Pääomani kannattaa nähdä monestakin syystä. Sen lisäksi että tarina on kiinnostava, suorastaan uraauurtava, niin esitys on tasapainoinen kokemus ja hauskakin vielä ja samalla voi ihailla mestarillista suoritusta. Nimittäin näyttelijä Eero Ritala tekee käsittämättömän ja henkeäsalpaavan roolisuorituksen näytelmän päähenkilönä.

Milja Sarkolan ohjaama, kirjoittama ja yhdessä Katariina Nummisen kanssa dramatisoima Pääomani on kertomus rahasta. Ja samalla toki paljon muustakin. Luokkayhteiskunnasta, perheestä ja taloussuunnittelusta. Sekä miten raha vaikuttaa mm. näihin asioihin. Se on samalla riemastuttava että pohtiva, analyyttinenkin.

Ritala esittää suomenruotsalaista, estoista, pikkutarkkaa ja jopa hieman neuroottista naista sellaisella tarkkuudella, että ihan kuin hän olisi syntynyt esittämään juuri tätä henkilöä, juuri tähän näytelmään. Pienten eleiden ja ilmeiden avulla Ritala esittää häveliäisyyttä, närkästystä, iloisuutta ja ties mitä.  Nimenomaan taika on näissä tosi pienissä jutuissa. Ne katseet! Ei sitä aina tarvita suurta meikkimäärää, koruja tai korkeita korkoja naisen rooliin. Tämä Ritalan Nainen on tyylikkäästi mustiin ja harmaisiin pukeutuva, ja kovin hillitysti naisellinen. Vain kaulassa roikkuva pallokoru ja käsilaukku on myönnytys naiseudelle.

Rahasta on niin vaikea puhua (edes pankkivirkailijalle) että siitä on kuiskattava. Puolison kanssa kaikki maksetaan puoliksi vaikka Naisella on varallisuutta. Niitä lukuja tämä ynnäilee tämän tästä. Rahaa on, ja monenlaiseen hyväntekeväisyyteen sitä menee, mutta kerjäläisille ei liikene. Suomen kaduilla pitää saada olla rauhassa! Raha-asiat aiheuttavat Naiselle stressiä ja unettomuuttakin; riittääkö rahat, entä se henkivakuutus, miten sijoitusrahastot tuottavat. Suhtautuminen rahaan ja työn hintaan näkyy myös oman siskon kanssa käydyssä saunanrakentamistalkoilukeskustelussa ja virolaisten siivoojien palkkaamisessa. Jotenkin Nainen tuo niin hyvin esille miten vaikea suomalaisten on puhua raha-asioista ylipäätään.

Samalla Nainen on myös jotenkin luojansa Milja Sarkolan heijastuma, ammattia myöten. Tätä taiteilijapuolta avataan enemmän toisen näytöksen residenssijaksossa taiteilijakollegoiden kanssa. Sarkola itse ruoti rahateemaa HS:n haastattelussa ensi-illan alla 12.2. näin: ”Peittäminen ja salailu oman varakkuuden äärellä tuottaa hiljaisuutta, ja se liittyy tietenkin myös hienotunteisuuteen. Minua kiinnostaa juuri se, miten ihmiset ratkaisevat päässään ne kysymykset, kun olemme kaikki sen äärellä, että raha tuottaa eriarvoisuutta meidän kaikissa ihmissuhteissamme.”

Muutkin näyttelijänelikosta ovat aivan oivallisia, hypellen roolista toiseen liki lennossa. Tommi Korpela Naisen pitkämielisenä puolisona on rento tyyppi, ja tämän premium-asiakkaita palveleva pankkiiri-sijoitusneuvoja käsienheilutteluineen hulvaton. Entä sitten amerikkalaisena valokuvaajana, hillitön! Laura Rämä on todella muuntautumiskykyinen mm. perheen poikana, pankkivirkailijana ja berliiniläisenä kuvataiteilijana. Lotta Kaihuan Naisen isä ja ennenkaikkea chicagolainen runoilija ovat mainioita tyyppejä. Kokoajan odotan milloin nahkahousuinen ja rintaliivitön runoilija saa vieteltyä Naisen mukaansa.

Eero Niemisen äänisuunnittelu on metkaa. Osa repliikeistä nimittäin tulee nauhalta, ihan muiden näyttelijöiden äänillä (Elmer Bäckistä Jessica Grabowskyyn). Ja täydellisessä huulisynkassa. Näytelmä on myös monikielinen. Suomea ja ruotsia käytetään suloisesti sekaisin ja vilahtaapa siellä siivoojien virokin. Toisessa näytöksessä ollaan taiteilijaresidenssissä Virginiassa joten esityskielikin vaihtuu enimmäkseen englanniksi. Kielillä leikittely on hauskaa, mutta kertoo myös syvemmistä asioista. Nainen puhuu isänsä kanssa ruotsia ja perheensä kanssa suomea, ja tämä korostaa erilaisia taustoja ja jopa hienoista luokkaeroa.

Pääomani avaa hieman myös suomenruotsalaisten mentaliteettiä, tai ainakin sitä mitä itse kuvittelen sen olevan. Kun pariskunta on tekemisissä Miehen junttimaisen veljen (Laura Rämän huikeasti tulkitsemana) kanssa ja tämä utelee raha-asioista, niin luokkaero näkyy erityisen vahvana. On epäsopivaa udella suoraan mitä asunto maksoi, härreguud! Naisen puoliso on sentään melkoisen sivistyneen oloinen, eittämättä Naisen monivuotisen koulimisen tuloksena. Mies on nainut ylöspäin avioituessaan Naisen kanssa, ja vastaavasti Nainen on nainut alaspäin (minkä Mies naureskellen toteaa).

Kaisa Rasilan moderni lavastus yhdistelee ensimmäisessä näytöksessä valkoista, kromia ja pleksiseiniä. Pieniä vitriineitä on sijoiteltu muiden neliömuotojen keskelle. Pleksi toimii hienosti tilojen jakajana ja myös kirjoitusalustana laskelmille ja numeroille. Toisessa näytöksessä kaiken keskiössä on valtava ruokapöytä. Heikki Paasosen valosuunnittelu tukee hyvin pelkistettyä ja valoisaa lavastusta. Riitta Röpelinen on suunnitellut ison määrän pukuja, ja ne kyllä sulautuvat kokonaisuuteen mainiosti, pikkupojan ylisuuresta hupparista taiteilijoiden värikkäisiin luomuksiin.

Esitys saa pohtimaan myös omaa rahankäyttöä, ja ennenkaikkea suhtautumista rahaan ja varallisuuteen. Se avaa monia keskustelukulmia. Mikä on tärkeää jos kuolema äkkiä koittaa, puhtaat vaatteet vai siisti koti, vai kenties joku muu asia? Tekeekö taiteilija töitä intohimosta taiteeseen vai intohimosta rahaan? Tätä samaahan voisi soveltaa joka alalle. Ja se oivallus etteivät rikkaat tee asioita (esim. veronkiertoa) ilkeyttään vaan koska yhteiskunta mahdollistaa sen. Niinhän se menee. Varsinkin toisessa näytöksessä pohditaan paljon alkuperäisyyttä ja tekijänoikeutta taiteessa ja voidaanko etiikka erottaa taiteesta. Ja voiko taiteella tavoitella voittoa, minkä verran raha vaikuttaa taiteen tekemiseen (paljonkin!). Paljon tärkeitä ja kiinnostavia asioita ja ajatuksia, ja hienoa että näistä nyt puhutaan myös ääneen!

Raha määrittelee niin paljon asioita, ja Pääomani auttoi näkemään tämän selvemmin kuin aiemmin.

Pääomani on 2,5 tuntia pitkä, mutta ei se tunnu lainkaan pitkältä. Näytökset ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta sama Nainen niissä seikkailee, ja samoja asioita pohditaan, hieman eri näkövinkkelistä ehkä. Odotan kyllä kovasti sisarteosta eli Sarkolan samannimistä pian ilmestyvää kirjaa. Romaani oli ensin, ja näytelmä on sen pohjalta dramatisoitu. Esityksiä on Q-teatterissa toukokuun lopuille asti, mutta mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, liput lienevät aika kysyttyjä.


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ilmasilta / Kansallisteatteri 12.2.2020

Taas kerran on kiittäminen Bloggariklubia siitä, että sain nähdä tämän esityksen. Nimittäin Paula Salmisen uusi näytelmä Ilmasilta ei kuulunut alunperin kevään teatteriohjelmistooni. Ajattelin kai että aihe ei ole niin kiinnostava enkä halua mennä teatteriin ahdistumaan. Ja taas olin vallan väärässä. Ohjaaja Saana Lavaste oli avaamassa esityksen teemoja meille bloggariklubilaisille ennen ennakkoesitystä. Mielenkiinto heräsi. Eikä tarvinnut pettyä! Toki olin tämän nähtyäni hieman ahdistunut, veikkaan että kaikki katsojat ovat hieman, mutta kokemus jäi reippaasti plussan puolelle.

Nimittäin nyt ollaan auttamishalujen ytimessä. Kyllä meistä moni laittaa hieman rahaa muutaman kerran vuodessa hyväntekeväisyyteen, vie vaatteita UFF:in laatikkoon tai muutamat innokkaimmat saattavat jopa maksaa kummilapsen koulunkäyntiä Afrikassa tai jopa lähteä kibbutsille appelsiineja poimimaan. Ilmasilta menee vielä astetta syvemmälle. Kolme päähenkilöä, kolme auttamisen tarinaa. Tässä on ikäänkuin kolme monologia peräkkäin. Ensimmäisessä osassa (nimeltään Mikä olisi se minun tapani) näemme epätasa-arvoisuudesta ahdistuneen äidin (Pirjo Luoma-ahon erinomaisesti tulkitsemana) joka tuskastuu katsoessaan television lakkaamatta syytämiä uutisia maailman tilasta. Jotain tartteisi tehdä, mutta mitä? Tyttärensä kanssa puhuessaan puhelimessa hän ei paljoa kuuntele, papattaa vain omia asioitaan. Sataa, joten äiti päättää toimia ja viedä vastaanottokeskukseen ämpäreitä, ja seuraavalla kerralla omenahilloa. Selvittämättä lainkaan onko sellaisille tarvetta. Voidaan ajatella että ajatushan se on tärkeintä. Esityksen alaotsikko "kolme muotokuvaa avuttomista auttajista" kuvastaa tätä hyvin - aina auttaja ei pysähdy miettimään onko hänen tapansa toimia järkevä, auttaako se oikeasti hädänalaisia. Ihminen voi tuntea suurta avuttomuutta yhä kasvavien inhimillisten kriisien äärellä. Äiti on liian empaattinen, ei pysty käsittelemään näitä asioita, potee riittämättömyyttä. Vaatteiden lajittelukaan ei tunnu auttavan mitään eikä ketään.

Samalla kun äiti kamppailee hillojensa, syyllisyytensä ja vaatekasojen kanssa, hänen kirurgipoikansa (Pyry Nikkilä) urakoi Syyriassa. Toisen osan nimi Viimeinen keikka kertoo tämän pyyteettömästä auttamishalusta ja liian voimakkaasti asioiden kokemista, kunnes ei enää jaksa. Potilaiden kohtalot tulevat liian lähelle. Mies kuitenkin tekee jotain konkreettista apua tarvitsevien puolesta, selkeästi näkyvämpää työtä kuin keräysvaatteiden lajittelu. Mutta kuka määrittelee avustustyön paremmuuden? Jokainenhan tekee osaamisensa ja jaksamisensa verran. Leikkaussalityöskentely on toteutettu todella kekseliäästi rumpujen soitolla - erilaisten rumpukapuloiden esittäessä instrumentteja. Mies on hellämielinen eikä raaski ajaa asuntoonsa tunkeutuvia pikkupoikia poiskaan. Saija Raskullan hienovarainen äänisuunnittelu pääsee oikeuksiinsa tässä osuudessa. Sirkat ja kaskaat sirittävät. Oman tärkeän osansa esityksen äänimaisemaan tuovat näyttelijöiden ksylofonilla (?) kilkutettavat säestykset. Hyvin toimii myös pelkät näyttelijöiden äänet.

Kolmannessa osiossa (nimeltään Kenttä) seurataan perheen jalkapallotähtityttären (Alina Tomnikov) avustusmatkaa jonnekin pakolaisleirille. Sairaslomalainen konkkaa kepeillä ja haaveet on suuret: tyttöjen futistoiminnan kehittäminen. Mutta realiteetit ovat jotain ihan muuta. Nainen ei ymmärrä lainkaan mikä on tyttöjen asema tämän yhteiskunnan hierarkiassa, ja mihin heidän on suostuttava vaikkapa kunnon palloja tai kenkiä halutessaan. Naistakin seuraa ja vahtii vartija, ja se tuntuu ainakin katsojasta kovin ahdistavalta. Veli neuvoo puhelimessa miten omien rajojen asettaminen on tärkeää. Avustusjärjestöt vaihtuvat, olosuhteet muuttuvat, mutta tapahtuuko oikeasti mitään edistystä ruohonjuuritasolla? Ainakin muutos on hidasta, kovin hidasta.

Vaikka näyttelijöitä lavalla on vain kolme, niin neljättä kuullaan ääninäyttelijänä. Abdullah Muayad tulkkaa osaa teksteistä ja dialogista arabiaksi. Se sopii hienosti tähän hyvin kansainväliseen tarinaan. Lavasteen ohjaus pitää kaiken napakasti kasassa ja nivoo hyvin erilaiset kohtaukset toisiinsa.

Sampo Pyhälän kekseliäässä lavastuksessa hyödynnetään ajatusta niistä vaatemassoista mitä ihmiset keräyslaatikkoihin kärräävät. Pyhälän käsialaa ovat myös hienot projisoinnit. Taustaverho nousee hienosti ylös pojan leikkaussalikohtauksissa. Myös Ville Toikan valot toimivat hienosti eri ympäristöissä. Jokaisen henkilön osuudessa on erilainen tunnelma, joka muodostuu myös uniikista äänimaisemasta, valoista ja lavastuksesta.

Nämä hahmot ovat sympaattisia ja hyvää tarkoittavia, samaistuttavia. Jokainen katsoja tunnistaa varmasti tuttuja piirteitä. Ilmasilta näyttää meille miten halu auttaa ja todellisuus voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan. Ohjaaja Lavaste pohti bloggariklubilaisille dilemmaa: onko helpompaa vai vaikeampaa auttaa lähellä olevia, "omia" ihmisiä, vaiko kaukana olevia anonyymejä tuntemattomia. Suomessa on monia kanavia molempien auttamiseen. Syyllisyyys ja kolonialismin taakka leimaa meitä suomalaisiakin, vaikkei kolonialismi meitä varsinaisesti koskekaan. Tätä ahdistumista Paula Salminenkin poti ja siitä syntyi Ilmasilta. Jokaisen on kai löydettävä se oma tapansa elää ilman henkistä taakkaa ilmastonmuutoksesta ja lukuisista muista globaaleista asioista.

2,5 tuntia on aika pitkä aika katsojalle näiden aiheiden parissa, kun tulee tunne että mitä tässä oikein voi tehdä. Synkästä ja hieman ahdistavastakin aiheesta huolimatta lopun epilogi on varovaisen toiveikas. Ehkä meillä on toivoa, ehkä maailmasta saadaan parempi paikka, vaikka helppoa se ei olekaan. Willensauna on juurikin oikea näyttämö tälle esitykselle.


Esityskuvien copyright Katri Naukkarinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Apo Apponen / Teatteri Siperia, Nokian Kerhola 11.2.2020

Teatteri Siperian uusi lastennäytelmä Apo Apponen sai ensi-iltansa jo marraskuun alussa Lastenkulttuurikeskus Rullassa. Tänä vuonna se on kiertänyt ahkerasti pitkin poikin Pirkanmaata. Rullaan en koskaan kerennyt, mutta onneksi kiertue osui myös Nokialle, osana lasten Pirkkaset-festivaalia. Niinpä varasin ilmaisen lippuni hyvissä ajoin, ja suuntasin Nokian Kerholaan, ison lapsijoukon vanavedessä.

Apo Apponen perustuu Juhani Känkäsen lastenkirjoihin ja se kertoo samannimisestä aika vallattomasta poikaviikarista (Tuukka Huttunen) joka tuo vähän mieleeni Eemelin. Kuusivuotias Apo asuu äitinsä, isänsä, pikkusiskonsa ja kurittoman koiransa Käpälämäen (Maiju Saarinen) kanssa. Esitys alkaa jo aulassa kun Apo ja Käpälämäki kirmailevat ja leikkivät piilosta innokkaiden lasten seassa. Iloinen kirmailu jatkuu salin puolella, nin esiintyjien kuin katsojienkin taholta. 

Lastenteatteriesityksissä ehkä hauskinta on yleisön spontaanit reaktiot. Nytkin kun Apo pohtii ettei halua siivota, niin katsomosta kuuluu: ”Älä sitten siivoa, mene sänkyyn piiloon!”. Interaktiivisuus oli muutenkin valttia, sillä siivouspulmaansa Apo rekrytoi katsomosta kolmea vapaaehtoista. Lavalle saapuu valitut kolme, mutta myös neljä ylimääräistä innokasta. Seitsemälle kandidaatille pidetään työhaastattelu, ja yksi valitaan sitten siivoamaan, tai hänkin vähän niinkuin valitsee itse itsensä. Mahtoikohan katsomossa moni äiti ja isä toivoa vastaavaa siivousintoa kotonakin?

On muuten mahtavaa että on lauantai, ja voi tehdä mitä vaan. Kunhan ensin on saatu sankari hereille. Kyllä Käpälämäki kaikkensa tekee, ja katsojat hihkuvat innosta. Harmi vaan ettei keksi mitään tekemistä. Onneksi Apo Apponen keksii kyllä puuhaa. Välillä voi kuunnella Höpinätötterön hauskaa musiikkia ja joratakin.

     

Siivoamishommien lisäksi esityksessä syödään puuroa (josta se siivoamistarvekin syntyi) ja siihen liittyy olellisesti Kaaro Puttonen, jonkunlainen eläväksi muuttunut puuroheppu, ketä Riikka Papunen ansiokkaasti tulkitsee upeassa puuroasussaan. Aamupalakeskusteluun liittyy myös eräs pieni katsoja: "minä syön vain köyhiä ritareita"! Lisäksi Apo ja käsinukkepapukaijansa Kakka Duu päättävät karata merille, kunhan ensin on Maukka perustoukkana rummutettu angstit pihalle. Matkalla tavataan tietysti monenlaisia ”alkuasukkaita” ja kysellään monilta Do you speak?

Näyttelijäkolmikko on kyllä varsin muuntaumiskykyinen ja taitava. Herra Huttunen toteuttaa koomista, suorastaan akrobaattista, osaamistaan pukeutumisesityksellä (pitkävihainen paita!) ja Saarinen & Papunen vaihtavat roolista toiseen salamannopeasti. Huttusen ja Marika Heiskasen kirjoittama esitys on sopivan mittainen lapsikatsojille (45 minuuttia) ja siinä on ripaus pieru/kakka-huumoriakin, mikä tuntuu vetoavan lapsiin aina ja iänkaikkisesti. Laura Lipiäinen vastaa pukusuunnittelusta ja monta aika nerokasta juttua esityksessä nähdäänkin (mm. Sinikka Suti). Monessa kohtaa huumorista ja mielikuvituksen lennosta tulee mieleen sarjakuvat Lassin ja Leevin seikkailuista.

Tämmöistä kai hyvän lastenteatterin kuuluisikin olla. Hauskaa, rentoa, osallistavaa ja joustavaa. Yleisöllä oli mahdollisuus tulla ja mennä tarpeen mukaan. Matalan kynnyksen esitys monellakin tapaa, ja katsojia Nokialla oli kyllä aika paljon. Tosin tulevien esityksien löytäminen on hieman haasteellista koska Teatteri Siperian sivuilta tietoa ei löydy.


Esityskuvien copyright Eetu Keränen.

Nokian esitys oli ilmainen.

Hansard / National Theatre, Finnkino 10.2.2020

Olin ensin vähän skeptinen tämän näytelmän suhteen. Hyvät tekijät, joo, mutta aihe! Pariskunta torailemassa, eikä mitään muuta. Viitsisikö tuota mennä edes katsomaan. Vaan vähänpä tiesin. Hansard oli aivan hitsin hieno näytelmä joka kiristi ruuvia loppuun asti. Ei lavalla tarvita näemmä kun kaksi hyvää näyttelijää ja hyvä teksti. Siinä se. Teatterin taikaa. Poistuin salista pala kurkussa ja täysin tarinan pauloissa.

Simon Woods on enemmän tunnettu näyttelijänä (mm. Bingleyn rooli vuoden 2005 leffaversiossa, siinä missä on Keira Knightley) ja viime vuosina puolisonsa urasta (Christopher Bailey oli muotitalo Burberryn pääsuunnittelija toissavuoteen asti), ja Hansard on hänen ensimmäinen näytelmänsä. Ja mikä startti uralle! Näytelmä National Theatreen ja ohjaajana arvostettu Simon Godwin, mies monien hienojen Shakespeare-tulkintojen takana. Hansard sai myös kohtuumukavia kritiikkejä brittilehdistöltä. Tästä on hyvä jatkaa.

Esitys on aika lyhyt, vain tunnin ja 20 minuuttia, ja tämä tallenne on kuvattu 7.11.2019 (en tiedä miksi esityspäivä Suomessa oli vasta nyt). Tapahtumapaikkana on pariskunnan Cotswoldin maalaisasunto, eräänä toukokuisena aamuna vuonna 1988. Robin (Alex Jennings) on Thatcherin hallituksen apulaisministeri, Etonin kasvatti ja konservatiivipuolueen aktiivi. Hän on palannut viikonlopuksi kotiin, jossa vaimo Diana (Lindsay Duncan) kuljekelee aamutakissa, vaikka naapurit ovat kohta tulossa lounaalle. Aamupalan tekemisen ja syömisen lomassa alkaa sanailu joka pikkuhiljaa puuttuu yhä purevammaksi ja piikittelevämmäksi. Sarkasmia, verbaalista mittelyä ja terävää sanailua, kielenkäyttöä parhaimmillaan. He ruotivat suhteensa alkua, Diana on ollut alunperi  se toinen nainen, ja alemmasta yhteiskuntaluokasta. Sopeutumisvaikeuksia niin konservatiivipoliitikon edustusvaimoksi kuin miniäksikin nuivalle anopille. Diana kritisoi miestään snobismista ja sivistymättömyydestä ja Robin pistää takaisin kommenttia vaimon oletetusta alkoholismista ja vasemmistosympatioista. Vaan aina asiat eivät ole sitä miltä ne näyttävät.

Pikkuhiljaa meille selviää enemmän mikä heitä hiertää. Kaiken keskiössä tuntuu olevan pariskunnan erilainen suhtautuminen lakipykälään eli Local Government Act Section 28, minkä äänestys oli juuri ollut. Tämä pykälä kielsi esim. päiväkodeissa ja kouluissa kaikenlaisen seksuaalisten poikkeavuuksien tukemisen. Laki esti siis opettajaa kertomasta nuorelle että on ihan hyväksyttävää olla erilainen. Diana ei hyväksy sitä että hänen miehensä äänesti lain sen puolesta. Riitelyyn kietoutuu myös uskottomuusepäily, koska Robin ei ollut kaupunkiasunnossa paikalla kun Diana oli siellä käynyt.

Tunnelma on aika surumielinen ja ahdistava, miten näiden kahden liitto on ajautunut tähän pisteeseen? He ovat etäisiä ja suorastaan vihamielisiä toisilleen. Heidän ainoa poikansa on kuollut vuosia aiemmin. Molemmat ovat pitäneet surunsa ja syyllisyytensä yksityisenä. Nyt selviää että Diana ei ole tiennyt isän käyvän säännöllisesti Norfolkissa yksin suremassa, paikalla missä poika hukkui. Robin ei taas tiennyt että Diana on ottanut omalletunnolleen pojan ajamisen itsemurhaan. Yllättäessään pojan pukeutuneena omaan mekkoonsa hän halaamisen ja hyväksymisen sijasta meni vessaan oksentamaan, eikä nähnyt teini-ikäistä poikaa enää koskaan. Tuntuu erityisen pahalta kun hetkeä aiemmin Robin on syyttänyt että äidin ylirakastaminen teki pojasta homon. Isä oli myös pettynyt kun ei poikaa kiinnostanut kriketti tai muut miehiset lajit, vaan tämä oli herkkä ja taiteellinen.

Ei ihme että Diana ottaa todella raskaasti miehensä äänestyspäätöksen. Mies perustelee asiaa sillä että miten vaikeaa elämä erilaisilla ihmisillä on. Helpompi olla kuin kaikki muutkin. Konservatiivipuolueessa ollaan sitä mieltä etteivät ihmiset halua minkään muuttuvan ja on helpompaa olla enemmistön joukoissa. Niinpä niin. Näytelmässä vatvotaan paljon Thatcheria ja politiikkaa. Vastakkain ovat myös vanhemmuus ja johtaminen.

Niin kovin surullinen tarina. Kaikki vuodet menneet hukkaan kummankin osapuolen käpertyessään  syvälle omaan suruunsa. Pariskunta katsoo kaitafilmiltä poikaansa pienenä urheilukarnevaalissa ja kumpikin itkee. He would have thrived. Niin olisi, ainakin ilman Section 28:n voimaantuloa.

Kumpikin näyttelijä tekee aivan järisyttävän hienoa työtä joka menee ihon alle ja suoraan sieluun. Kamera näyttää lähikuvia kasvoista joilla näkyy niin monenlaisia tunteita. Varsinkin Lindsay Duncan on ilmiömäinen. Loppukiitoksissa huomaa miten molemmat ovat itkeneet.

Woods tietää mistä kirjoittaa, itsekin Etonin ja Cambridgen kasvattina ja vuonna 1980 syntyneenä Section 28 on vaikuttanut hänenkin elämäänsä. Vahva ja vaikuttava teksti. Joku miettinee mitä hansard tarkoittaa. No, se on kaiken brittiparlamentissa käydyn puheen viralliset muistiinpanot.


Esityskuvien copyright Catherine Ashmore.

The Punchline / Teatterikorkeakoulu 10.2.2020

Pistäkääs kuulkaa nimi mieleen. Emil Kihlström.

Miehen käsikirjoittama, ohjaama ja näyttelemä The Punchline - kuolemanpelkoa ja kevyttä kannibalismia ui hieman varkain viikon teatteriohjelmaani. Olin kyllä selannut TeaK:in tarjontaa sähköpostitiedotteesta, ja tämä oli herättänyt mielenkiintoni aiheellaan. Ketäpä ei kannibalismi kiinnostaisi. Mutta en sitten tarkemmin katsonut esitysaikoja. Mutta sitten luin TINFO-tiedotteesta Hanna Helavuoren ylistävän vuodatuksen ja innostuin uudelleen. Samantien lippua varaamaan. No lukekaapa itse osa Hannan jutusta, voisitteko vastustaa (minä en voinut):

Mikä keitos! Well made play – farssin nykytuleminen – tyylipuhdasta visuaalisuutta. Täydellistä kuljetusta, ajoitusta, rytmitystä. Dialogi kirmaa ja näyttelijät tekevät epätodennäköisissä ja makaabereissa tilanteissa tarkkaa työtä. Näihin roolihahmoihin uskoo. Näyttelijät eivät astu ylimielisesti sivuun vaan uivat uljaasti tämän lajityypin vesissä. Halleluja! En tee spoileria. Menkää ja katsokaa. Tämä esitys muuallekin!

Niinpä sitten löysin itseni pitkästä aikaa Teatterikorkeakoululta. Tai oikeastaan, en niin kovin pitkästä aikaa, koska edellisenä päivänä vietin siellä tuntikausia Maria Säkön luotsaamalla Nykyesitykset ja kriitiikki -kurssilla. Mutta se on ihan toinen juttu. Kävisin tosi mielelläni enemmänkin opiskelijoiden esityksiä katsomassa, mutta. No, sehän on vain priorisointikysymys. 

Mutta tästä olen enemmän kuin kiitollinen että ehdin katsomaan. Nimittäin The Punchline on kertakaikkisen hurmaava esitys. Jopa hurmeinenkin. Mielettömän hauska, oivaltava ja kerronnaltaan suorastaan nerokas. Milloin en nauranut ja hykerrellyt ilosta, niin huomasin pohtivani esityksen herättämiä ajatuksia kuolemasta - ja elämästä. Jos Kihlström kirjoittaa näin valmista ja kypsää tekstiä jo opiskeluaikana niin mihin ihmeeseen hän vielä urallaan yltää?

Alussa tapaamme sisarukset Lean (Annika Hartikka) ja Freddien (Emil Kihlström) jotka ovat saapuneet edesmenneen isänsä, eksentrisen huippuarkkitehdin, perinnönjakotilaisuuteen tämän suunnittelemaan syrjäiseen kartanoon. Lea on new age -hörhöilijä ja reikiparantaja, ja veli taas haihatteleva luuserimuusikko. Uskollinen hovimestari Eddie (Alex Anton) on ottamassa heitä vastaan sateenvarjon kanssa ja goottitunnelmaa täydentää vihreiden marmorimaisten levyjen ympäröimä ruokasali, missä koko näytelmä tapahtuu. Muutenkin Tinja Salmen loihtima näyttämö massiivisine pöytineen on visuaalisesti todella miellyttävä. Juurikin sopivan kauhuelokuvamainen tunnelma, ja toki Ilmo Korhosen tarkka äänisuunnittelu auttaa tässä. Sateen ropina, eri ääniefektit – ihan nappiinsa. Myös Pinja Kokkosen ja Paolo Machadon valot toimivat.

Hovimestari tarjoilee viiniä, ja kertoo illan kuvion. Isän viimeisenä tahtona on yhdessä nautittu ateria, jonka ruokalistalla tarjoillaan hänet. Krematoriossa onkin poltettu isän sijaan lypsylehmä ja isäpappaa on riiputettu ranskalaisen kokin Jeanin (Nicklas Pohjola) toimesta pari viikkoa. Syömingit ovat myös ehtona perinnön saamiselle, sori vaan. Ruokalistan luetteleminen on hillitöntä: ukkoa viinissä ja sitä rataa. Lisäongelmia tuottaa Lean vegaanius ja Freddien lukuisat ruoka-ainerajoitukset, puhumattakaan keltaisten serviettien probleemasta.

Ateriaa odotellessa alkaa hillitön pohdinta moraalista, kannibalismista, elämästä ja varsinkin kuolemasta ja kuolemanpelosta. Tekeekö kertaluonteinen ihmisen maistelu heistä merkittyjä loppuelämäksi, voiko läheisille kertoa asiasta, ja kuinka kovasti perintörahat polttelee. Mihin kaikkeen olet valmis maksusta? Sisarukset argumentoivat toisilleen syitä käydä aterialle. Nyt on jo isommat kysymykset edessä kuin pelkkä perintö, vaikka kumpikin olisi kiivaasti rahojen tarpeessa. Vuorotellen kumpikin koittaa perustella itselleen ja/tai toiselle miksi, tai miksi ei.

Ihmisen, varsinkin oman isän, syöminen ei kuulu normaaleihin ateriariitteihin, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Kokin ongelma on se ettei runsaasti viime vuosinaan alkoholia käyttäneen miehen maksasta saa pateeta. Freddie saa lietsottua itsensä paniikkikohtauksen partaalle miettiessään kuolemista ja ihmissyöntiä ja Lea koittaa omia parannustaitojaan tämän rauhoittamiseen. Kaiken taustalla häälyy viileän tyyni hovimestari, johon ei tunnu uppoavan lasten selittelyt mikseivät ole kauheasti muistisairasta isäänsä käyneet katsomassa viime vuosina…

       

”Ihmisillä ei oo aikaa olla toisten surun kanssa” toteaa Freddie, ja on niin oikeassa. Ei heilläkään ole ollut. Hovimestari Eddie on ollut vanhan miehen ainoa seuralainen viime vuodet, kahden rakkaan koiran lisäksi. Niin, ne koirat... niitä ei nähdä, mutta kuullaan kyllä.

Välillä esityksessä on farssimaisia piirteitä (vaikkapa kun Jean-kokki viskoo isän mustuneita keuhkonpaloja muiden päälle tai kun isän oletettu reinkarnaatio kärpäsenä lentelee pitkin huonetta) ja toki kaikkivoipa hovimestari ja muhevalla ranskalaisaksentilla varustettu kokki tukevat farssiasetelmaa. Mutta The Punchline on kyllä paljon enemmän kuin komedia, saatikka farssi. Se on oikeasti pohdiskeleva ja syvällinen esitys, kaiken kevyen ruokahömpöttelyn alla. Tarkkanäköisesti mietitään myös sitä mitä ihminen oikeasti suree kun läheinen kuolee. Ei sitä edesmennyttä, vaan itseään, sitä että tulee jätetyksi ja hylätyksi. Myös jumaluuden käsitettä avataan, tai laajennetaan. Salakavalasti myös brutaalilta vaikuttavan kokin ytimestä paljastuu syvällisiä pohtiva filosofi hänen avatessaan omaa käytäntöään miksi hän ei halua tulla yleensä ulos keittiöstään kohtaamaan asiakkaitaan.

Koko näyttelijänelikko tekee järkyttävän hienoa työtä. Roolihenkilöt ovat oikeasti tosi uskottavia tyyppejä. Annika Hartikka on raikas ja selkeästi artikuloiva, ja hänen Leansa kaikesta huolimatta järjen ääni. Nicklas Pohjolan kokki on aivan hillitön tyyppi! Ulkoisesti kuin suoraan jostain splatterleffasta kävellyt, sellainen teurastajan klisee. Ja ranskalainen aksentti vie jalat alta, vaikka hetkittäin siitä on jopa vaikea saada selkoa. Mikä rooli! Hovimestari-Eddie on viileän rauhallinen ja Alex Anton ilmentää tätä stoalaisella tyyneydellä. Mutta kun hän lopuksi pääsee kertomaan asioiden todellisen laidan, niin sisältä paljastuukin juonitteleva ja kiero tyyppi. Emil Kihlström on kirjoittanut itselleen neuroottisen ja itseään hienosti hysteriaan lietsovan roolin. Iso mies on yllättävän ketterä, niin fyysisesti kuin verbaalisestikin.

The Punchline on jotenkin myös hyvin elokuvallinen näytelmä. Mä niin näen tämän muutaman vuoden päästä elokuvaksi tehtynä. Kaikki on siinä jo valmiina: kiinnostava aihe, taitavat näyttelijät, hauska dialogi, tyylikäs lavastus ja hersyvä huumori.

Mahtava twisti, tai oikeastaan useampikin, vielä lopuksi, ja likipitäen täydellinen näytelmä on siinä. Tunti 40 minuuttia siinä meni, ja esitys jätti minut monttu auki fiilistelemään mitä juuri tuli koettua. Ei tullut ähky, vaan juurikin sopiva olo, kuin täydellisen aterian jälkeen. Toivon mukaan tämä nähtäisiin vielä isommillakin estradeilla, koska sen verran mojova teatteritapaus The Punchline oli. Kiitos!

Niin ja esitys saattaa sisältää pähkinää!

Esityskuvien copyright Tinja Salmi.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.