Häiriö / Teatteri Jurkka 9.2.2018

On suoranainen mysteeri miten piskuinen huoneteatteri Jurkka onnistuu tekemään ajankohtaista ja kantaaottavaa ohjelmistoa vuosi toisensa jälkeen. Nyt vuorossa oli Raisa Omaheimon ja Elina Kilkun yhteistyö Häiriö. Pari vuotta sitten kaksikon edellinen proggis Läski teki valtavan vaikutuksen minuun, ja ihan samaa luokkaa on tämäkin esitys. Siinä missä Läski pureutui ulkonäköön ja ylipainoon, niin Häiriön keskiössä on mielenterveys.

Työryhmä keräsi ihmisiltä omia kertomuksia häiriöistään ja vastauksia tuli tosi paljon. Niitä apuna käyttäen sitten esitys alkoi muotoutumaan. Lavalla urakoivat Raisa Omaheimo sekä Kati Palokangas ja tuloksena on koskettavaa, karmaisevaa ja todella karua kertomaa mielenterveyssairauksien maailmasta. Täyteen ahdettu Jurkan katsomo pidättää hengitystään, välillä hymähtelee epäuskosta ja kyllä tässä saa hetkittäin nauraakin, muuten sitä voisi parahtaa hysteeriseen itkuun. 80 minuuttia menee tosi nopeasti. Osa kertomuksia koskettaa syvältä, osa sattuu suoraan johonkin ytimeen.

Opin paljon uutta asiaa tautiluokituksista ja mm. Kelan kuntoutuspsykoterapiasta. Kuka saa hoitoja, ja millä kriteereillä. Ja mikä kaikki on pielessä Suomen mielenterveyspalveluissa. On aivan uskomatonta kuulla näitä tarinoita ja miettiä että elämme vuotta 2018, ja meillä pitäisi olla terveyspuolen palvelut kunnossa. Ei paljon siltä tunnu. Taitaa todellakin olla kuten esityksessä korostetaan: ennen mielisairaalaan jouduttiin, nykyään sinne päästään.

Ihmisten omakohtaisia kokemuksia symboloi valtavat kirjepinot, joita Omaheimo ja Palokangas kantavat estradille selkä vääränä. Ja sitten on myös Duploja, joista tehdyt tornit kaatuvat herkästi. Ja tyhjät taulunkehykset, joihin mahtuu monenlaisia kokemuksia.

Esityksessä nähdään monologeja, nopeasti rytmitettyä tekstiä tyyliin Trainspottingin Choose life-tykitys, lauluja, lausuntaa... Lisäksi kuullaan tukku vinkkejä miten masennuksesta pääsee! Ketamiini, magnesium, liikunta, hengitystekniikka, terveellinen ruokavalio...! Kyllä se noilla lähtee. No entäs jos ei lähdekään? Kuka saa hoitoa; se joka sinnikkäimmin jaksaa hakea vai se joka tarvitsee eniten?

Häiriö on sellainen esitys joka tarjoilee kamalan määrän kysymyksiä ja raskasta pohdittavaa, mutta ei vastauksia tai ratkaisuita. Muuta kuin sen että paljon on pielessä. Jollain ihmisellä pitää olla lappu keittiön pöydällä. Lappu jossa lukee Älä tapa itseäsi. Että sen näkeen joka aamu, ja että muistaisi noudattaa lapun pyyntöä. Hiljaiseksi vetää. Yksi kokee olevansa sairaus ihmisen valepuvussa. Ei tämä silti niin raskas esitys ole kuin luulisi. Onneksi. Päällimäinen tunne poistuessa on viha. Viha, suru ja myötätunto.

Jos nykyinen mielenterveyskuntoutus tähtää vain työhön - sinne palaamiseen, siellä jaksamiseen, sinne pääsemiseen, niin tulee kyllä sellainen olo että sekö se on tärkeintä elämässä. Jos olet eläkeikäinen, niin eihän semmoisia tarvitse "parantaa", koska heillä ei ole enää sijaa työelämässä. Tähänkö on menty?

Onneksi esitys ei paapo eikä lässytä, vaan enemmänkin sallii meidän yhdessä tutustua asiaan, sen kummemmin kiihkoilematta. Sosiaalipornoa tai tirkistelyä tästä ei onneksi tehdä.

Tämä esitys kosketti ja meni ihon alle. Häiriö on Läskin tavoin sellainen mikä jokaisen suomalaisen tulisi nähdä. Ns. terveiden siksi että näkisivät miten täällä toiset elävät, millainen todellisuus voi olla jos ei ole ihan samalla viivalla kuin muut. Ja ns. sairaiden siksi että vertaistuki on tärkeää, kukaan ei ole yksin, vaikka siltä usein tuntuisikin. Voisiko joku taho antaa rahallista tukea työryhmälle että esityksen kanssa voisi kiertää ympäri maata vaikka seuraavat pari vuotta?

Kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä jo pitkään, mutta onneksi kerrankin olin ajoissa liikkellä. Lisäesityksiä ei näillä näkymin ole luvassa, harmi kyllä.



Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakastunut Shakespeare / Helsingin kaupunginteatteri 8.2.2018

Haa! Aivan mainiota että muutamia vuosia sitten Lontoossa minutkin valloittanut näytelmä Shakespeare in Love tuli nyt Suomeenkin. Ennen näytelmäähän oli jo elokuva (joskus näinkin päin että leffa on ensin, ja näytelmä tehdään sen perusteella), joka 7 Oscaria voittaneena oli varsin suosittu. Minäkin tykkäsin kovasti, eikä vähiten huikean hienon näyttelijäkaartin takia.

Helsingin kaupunginteatteri on tarttunut tähän alunperin Marc Normanin ja Tom Stoppardin kynäilemään teokseen Rakastunut Shakespeare (teatteriin sen mukaili Lee Hall) reippaalla otteella. Lopputulos on visuaalisesti loisteliasta ja ihanasti 1500-luvun lopun Lontoon teatterimaailman käänteitä tutkailevaa draamakomediaa. Kari Arffman ohjaa tasaisen varmalla otteella monikymmenpäistä joukkoa HKT:n suurella näyttämöllä.

      

Rakastunut Shakespeare kertoo 1500-luvun lopun Lontoosta, kun näytelmäkirjailija William Shakespeare (reippaasti, varsinkin Violan maalaisserkkuna, irrotteleva Heikki Ranta) koittaa väsätä uutta näytelmäänsä Romeo ja Esteri, merirosvon tytär, mutta inspiraatio ei vaan millään ota tullakseen. Will on kahden näytelmän (ja teatterinjohtajan) loukussa. Kunnes hän sitten kohtaa ihanaisen ilmestyksen eli neiti Viola de Lessepsin (suloisen raikas Miila Virtanen) ja teksti alkaa taas suorastaan virrata sulkakynästään. Tottakai tytöllä on vastenmielinen kosija lordi Wessex (Mikko Vihma), jolle tytärtä naitetaan. Mutta niin vaan rakkaus voittaa (vai voittaako?), ja Will saa monen kommervenkin kautta näytelmänsäkin valmiiksi. Apuna suhdesuhmuroinneissa häärää Violan Imettäjä (aivan hurmaavan roolin tekevä Heidi Herala). Ja tottakai shakesperemäiseen tapaan mukana on paljon roolileikkejä, sillä tuohon aikaan naiset eivät teatterin lavoille päässeet, vaan Viola joutuu tekeytymään Thomas Kentiksi päästäkseen esiintymään. Siitä tulee omia lisäkiemuroitaan tarinaan.

Kiinnostavinta mulle tässä näytelmässä on kuitenkin se lontoolaisen teatterimaailman kuvaus, ei niinkään söpö romanssi. Sain suurta iloa kaikista Shakespeare-näytelmiin viittauksista ja ylipäätään koko tuon ajan teatterijutuista. Teatterinomistajat Henslowe (Jari Pehkonen) ja Burbage (aina valloittava Petrus Kähkönen) taistelevat katsojista ja uusista näytelmistä, kauhea koronkiskuri Fennyman (aivan hykerryttävä Rauno Ahonen) haluaa taas kaikilta rahaa. Sitten on myös Willin kaveri ja näytelmäkirjailijakollega Kit Marlowe (ihana Tuukka Leppänen) ja sekalainen joukkio näyttelijöitä (mun suosikkina ehdottomasti Sam eli Jyrki Kasper, jonka ripsien räpsytys Ethelinä on vertaansa vailla). Tämän sakin harjoittelua ja toilailua lavalla ja sen ulkopuolella katselisin enemmänkin, mutta kai sille romantiikkapuolellekin pitää antaa tilaa. Aah, ja sitten on vielä loistava diiva eli Ned Alleyn (jota mestarillisesti tulkitsee Kari Mattila).

      

Tavallaan Rakastunut Shakespeare palvelee kahdensorttisia katsojia. Niitä jotka tykkäävät elokuvissakin romanttisista komedioista (minä en, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) ja niitä jotka tykkäävät teatterin historiasta, näytelmistä, näytelmäkirjailijoista ja erityisesti Shakespearesta (no minä minä minä!). Monet kohtaukset olivat muunnoksia jostain Shakespearen näytelmästä, erityisesti Romeo ja Juliasta, mitä tässä koitetaan niinkun kirjoittaa ja näytellä, siis siellä näytelmässä näytelmän sisällä. Shakespearensa tunteville tässä on tosi paljon kätkettyjä kultahippuja mitä saa löytäessään hykerrellä. Willin ja Violan romanssi kietoutuu taitavalla tavalla yhteen fiktionaalisten Romeon ja Julian tarinan kanssa. Haluaisin ehkä jopa uskoa että näin ne asiat oikeasti menivät. Kun mukana on kuitenkin niin paljon oikeita historiallisia henkilöitä (esim. Lontoon teatterilaiset) ja tapahtumia (esim. Marlowen kuolema). Mutta mene ja tiedä vaikka tämä olikin se totuus!

Periaatteessa esityksessä ei ollut mitään vikaa. Kiinnostava tarina, kaunista katsottavaa ja näyttelijävalinnatkin oikein oivalliset. Silti tämä esitys ei oikein temmannut mukaansa, lähtenyt lentoon, tai sytyttänyt minua paloon. Enkä lainkaan tiedä missä vika oli. Sillä hyvin tehtyä perusteatteriahan tämä oli. Varsinkin Katariina Kirjavaisen toimiva lavastus ja Elina Kolehmaisen loisteliaat puvut olivat ilo silmälle, varsinkin pieteetillä toteutettu puvustus. Jyrki Karttunen oli taas loihtinut hienoja koreografioita ja varsinkin ne hovin tanssikohtaukset oli ihania!

Bonusta lavalla vierailleesta koirasta, näkemässäni näytöksessä se oli espanjanvesikoira Kida, joka selvisi osastaan mainiosti. Ja taas kerran: näytelmä missä on miekkailua ei voi olla huono (kiitos Oula Kitti taas taistelukoreografioista). Käsiohjelmassa on mukavasti tietoa historiallisista henkilöistä, sen ajan teatteritoiminnasta sekä myös aika kattavat biografiat työryhmän tyypeistä.

Tämä oli minulle neljäs (!) esitys Helsingin kaupunginteatterilla reilun viikon aikana, mikä on ihan ennenkuulumatonta mulle. Ohjelmistopolitiikka ei ole ollut aina niin kovin houkuttelevaa minun mielestäni, mutta jotenkin nyt on ollut paljon kiinnostavia juttuja. Oisko tää kevät jo uuden johtajan eli Kari Arffmanin käsialaa, koska hänethän valittiin tehtävään jo helmikuussa 2016, vaikka astui hommiin vasta loppuvuodesta. Ja kysyttyäni asiaa Arffmanilta vastaus oli myöntävä. Hyvä näin! Ehkäpä tulenkin vierailemaan jatkossa myös aiempaa tiuhemmin HKT:llä.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen teatteri 7.2.2018

Moneskohan kerta tämä jo oli kun olin katsomassa tätä näytelmää Tampereella? Kolmas? Loppuvuonna tuli koettua sama juttu Kouvolassa ja Oulussa, joten suht tuoreessa muistissa oli. Vaikka siellä toki oli hieman erilainen meno kuin Tampereella. Tässä meinaan on sitä jotain, sellaista magiaa ja taikaa... Koska tää porukka!

Pieniä muutoksia oli ensemblen kokoonpanossa. Tomi Alatalo keskittyy Kansallisteatterissa Lemminkäiseen, joten tilalla hömelönä sähkö/valomiehenä nähdään aina oivallinen Martti Manninen. Muuten porukka on ennallaan. Tampereen teatterissa oikeasti taitaa olla Suomen parhain komediasakki, ainakin tässä lavalla nyt. No miten esitys on muuttunut? Peruskuvioiltaan ei mitenkään, mutta näyttelijät irrottelevat enemmän ja vetävät omia kuvioitaan välillä. Kaikki toki esityksen raameissa. Taas kerran katsomo ulvoi naurusta, ja vaikka tämä alkaa jo aika tuttua katsottavaa ollakin, niin melkein piti silmiä pyyhkiä taas. Nauruterapiaa parhaimmillaan. Lari Halmeella on varmaan Suomen eläväisimmät kulmakarvat ja ilmeikkäimmät kasvot ja Arttu Ratinen vetää tanssimuuveja joista Travoltakin olisi ollut kateellinen. Jaksan ihmetellä miten tällä sakilla voi pitää pokka!

Tämähän on aika älyvapaata kohellusta mutta niin hyvin tehtyä ja aikataulutettua kohellusta, että katsomiskokemus on taatusti viihdyttävä. Yleisö pääsee eläytymään kunnolla, ja äkillisiä tilanteita piisaa kyllä. Taas kerran näyttämötekniikan tyypit ansaitsevat isot kiitokset ja kumarrukset. Koska upeiden näyttelijöiden ajoitusten lisäksi myös tekniikalla ja sen ajoituksella on niin valtavan iso rooli.

Näytelmä joka menee pieleen on millintarkkaa ja enemmän kuin viihdyttävää työtä. Ja kyllä se murhamysteerikin lopulta selviää, kun juonenkäänteitä ja syyllisiä on löytynyt enemmän kuin laki sallii. Esityksiä on enää tämän kevään, joten mikäli mielit katsomaan ehkä Suomessa tällä hetkellä hauskinta näytelmää niin varaa lippusi NYT.


Kuvan copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Älä pukeudu päivälliselle / Helsingin kaupunginteatteri 6.2.2018

Totean taas miljoonatta kertaa, että yleensä farssi ei ole mun juttu. Joskus toki joo, jos se on hyvin tehty. Miksi niitä pitää sitten ängetä katsomaan? Hyvä kysymys! Olen tämänkin Marc Camolettin Älä pukeudu päivälliselle nähnyt ennen (Tampereen teatterissa 2014) - ja tykkäsinkin. Ja sitä samaa se oli nytkin. Hyvin tehtyä teatteria, mutta ei mitään elämää syvempää.

Henri Kapulaisen ja Pentti Kotkaniemen suomentamaa näytelmää on vedetty vuosikausia pitkin ja poikin Suomea eri nimillä (Lainalakanat ja Ranskalainen pyjama nyt ainakin), ja aina se vaan ilmaantuu teatterien ohjelmistoihin. Onko tämä erityisen tykätty farssi sitten vai mistä johtuu suosio? Tällä kertaa komediamestari Jaakko Saariluoman kynsissä näytelmässä on kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteita roppakaupalla. Tämä on oikeastaan esitys mihin sopii kauhean iso liuta osuvia suomalaisia sananlaskuja. Mitä useampi kokki, sen mielenkiintoisempi soppa.

Juonihan on sellainen tyypillinen farssi. Väärinkäsityksiä, vääriä identiteettejä, railakkaita menoja ja tuloja lukuisista ovista. Ylinäyttelemistä ja vähän elämää suurempaa touhua. Siis ihan arkisia juttuja, mutta semmoinen tietynlainen överiksi veto tekee kaikesta hieman vauhdikkaampaa. Kun muuten on peruselementit (puvustus, lavastus, valot, äänet) kunnossa, niin kaikki jää oikeastaan näyttelijöiden ammattitaidon ja ohjauksen taidokkuuden varaan.

      

Ja ammattitaitoa tästä porukasta löytyy. Ei nämä kovin syvällisiä henkilöitä ole, eikä se toki ole tarkoituskaan. Tarkoitus on koheltaa sen verran paljon että katsoja viihtyy ja viihdyttyy. Nää roolihahmothan on oikeasti aika kamalia; kaikki pettää ja huijaa ja kieroilee ja valehtelee. Mutta ne tekee sen ihanan hykerryttävästi. Pekka Strang on oivallinen neuroottisena ja arkisena Harrina, joka joutuu vähän niinkuin vahingossa vedettyä mukaan ystävänsä Matin (Pertti Sveholm) suhdesuhmurointeihin. Matin naiskuviot kun ovat monimuotoiset ja kaverin jeesiä tarvitaan sumuttamaan vaimoa ja rakastajatarta ja kohta ties vaikka ketä. Strang on kerrassaan valloittava. 

Matin vaimoa esittävä Jonna Järnefelt syttyy toisessa näytöksessä paremmin vauhtiin ja Sanna-June Hyde on viileäntyylikäs malli/kokki/rakastajatar. Mutta illan parhaan roolisuorituksen vetää kyllä ehdottomasti Katja Küttner, joka tulee paikalle kokiksi mutta joutuukin esittämään tyttöystävää. Rahan nyhtö tolloilta miehiltä onnistuu vaivatta. Varsin pirskahtelevan helmeilevä roolisuoritus! Ihan lopuksi ovesta kävelee sisään vielä Joachim Wigelius, jonka pelkkä fyysinen olemus herättää kaikissa lavalla olijoissa kutkuttavaa kauhua! Lopussa onkin sitten vielä juonenkäännettä luvassa kerrakseen. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa, vai miten se nyt meni. Suutari pystykööt lestissään ja muita valikoituja sananlaskuja. Yksi vielä: syvissä vesissä ne isot kalat jne... (viittaan tällä Harriin).

Kyllä tässä menee jo salarakkaat ja kaikki muutkin sekaisin. Olosuhteet huomioon ottaen ihan viihdyttävä pläjäys, joka kyllä täytti farssikiintiöni koko loppuvuodeksi. Pikkutuhmailukiintiö taisi myös täyttyä hetkeksi. Tämä olisi kyllä oivallinen pikkujoulukauteen, mutta tuntuu yleisö sen löytäneen näin kevään korvallakin. Minä se en taaskaan muistanut miten ankea teatteripaikka tuo Arena-näyttämö on. Varsinkin aulatilat ovat puutteelliset, ja esityksen jälkeen narikka sumppuuntuu ihan totaalisesti. Eli vastaisen varalla koitan muistaa: ei katsomaan mitään talviaikaan, kun mukana pitää olla takki.


Kuvien copyright Tom Röllich
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tabu / Kansallisteatteri 4.2.2018

Miten upea homma että teatteriguru Kristian Smedsin ja Timo K. Mukan mestarillinen Tabu palasi täksi kevääksi Kansallisteatteriin. Kulttuuriteko suorastaan. Näin sen loppuvuodesta 2015 ja kokemus oli harras, pyhä ja aivan mykistävä. Jotenkin tuntui että halusin kokea sen saman fiiliksen uudelleen. Menin, koin - ja mykistyin taas.

Hypnoottinen Pekka Kuusiston ja Itä-Helsingin musiikkiopiston nuorten viululahjakkuuksien loihtima musiikki, Seela Sellan ja Tero Jartin vähäeleisen tyylikäs esiintyminen, absurdit ja monitahoiset kohtaukset, Teemu Nurmelinin käsittämättömän hieno valosuunnittelu ja uskonto-symboliikka sulautuvat kaikki yhteen transsinomaiseksi kokemukseksi. Tässä lillutaan jossain normaaliuden ja tuonpuoleisen välitilassa. Josta ei halua palata ehkä enää takaisin.

Ei ole suinkaan sattumaa että tätä esitetään nimenomaan ja vain sunnuntaisin. Esityshän on liki uskonnollinen kokemus ja korvaa paremmin kuin hyvin jumalanpalveluksen. Ainakin tämmöiselle kirkosta eronneelle. Timo K. Mukan suhde uskontoon oli monimuotoinen ja Tabussa on paljon uskonnollista kuvastoa. Tämä esitys luottaa enemmän visuaalisuuteen ja äänimaisemaan kuin puhuttuun tekstiin. Sitä on nimittäin minimaalisen vähän. Mutta ei sitä tarvitakaan, koska tämä puhuttelee erinomaisesti näinkin.

Ehkä yksi komeimmista kohdista oli kolmen rälläkän (?) muodostama kolmio, joka sinkosi kipinöitä valkoiseen suojapukuun verhoutuneen Seela Sellan päälle. Meteli ja kipinäsuihkut olivat huumaavat. Jumpe se näytti hienolta. Muutenkin ne siirtyvät valotspotit, ja valojen ja varjojen tehokas yhteiskäyttö oli hienoa katsottavaa. Jaksan edelleen ihmetellä myös miten kukaan jaksaa seistä käsivarret suorina sivuillaan niin kauan kun Jartti jaksaa. Respect! Ja Seela Sella määrittelee nimityksen teräsmuori ihan uudelle tasolle.

      

Sekin on hienoa kun ohjaaja/dramaturgi Smeds oli rennosti alussa lavan reunalla istuen toivottamassa kaikki tervetulleiksi ja pyysi ettei kukaan räpläisi puhelimiaan esityksen aikana. Ei kaikki katsojat varmaan ajatelleet kuka se tyyppi siellä sellasia höpisi. Mutta onneksi viesti meni perille ja puhelimen valoja ei näkynyt.

Ellei muistini minua totaalisesti petä niin silloin 2015 esityksessä istuimme aluksi pitkään pimeässä ja oli hiljaista. Nyt istuimme pimeässä, mutta Kuusisto loihti viulustaan erilaisia ääniä ja musiikkia. Eipä ainakaan katsojien tarvinnut empiä alkoiko esitys jo, vai oliko joku tekninen vika (viimeksi taisi olla ilmassa sellaisia epäilyitä...). Myös lopun armollinen hiljalleen kajastava valo avatuista ovista palautti arkeen lempeästi. Moni taisi ihmetellä kun lopussa ei taputettukaan. Aplodit olisivat rikkoneet esityksen luoman taikapiirin liian tehokkaasti.

Tabun nähtyäni maailma tuntuu taas hetkellisesti siedettävältä paikalta. Kiitos Kristian Smeds ja työryhmä. Lämmin kiitos Kansallisteatterille, että Tabu palasi pieneksi ajaksi takaisin ohjelmistoon.


Kuvien copyright Ulla Jokisalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lallis / Rauman kaupunginteatteri 3.2.2018

Lähtökohtaisesti jukebox-musikaalit ei ehkä ole ihan mun juttuni, mutta kyllä niitäkin kohtuuhyviä on tullut nähtyä vuosien varrella. Rauman teatteri vakuutti mut syksyllä upealla Rakastunut Ryti -esityksellään. Ja vaikken koskaan ole Lallintalolla Köyliöllä itse käynytkään, niin onhan se nyt ihan legendaarinen keikkalava kaikille yhtään musiikkiasioita seuraaville. Ja kokoontumispaikkana lähiseutujen nuorille noin muutenkin. Oivallinen idea siis, tehdä musikaali juurikin Lalliksesta! Täkynä mukaan oli napattu pitkän linjan musiikkimies Pauli Hanhiniemi!

Nooh, Osku Valveen ja Otto Kanervan kynäilemä juonihan on erittäin höttöinen. On kapinallinen teinityttö Katja, jonka tiukkapipoiset konservativiivanhemmat haluavat tälle siivon ja tylsän poikaystävän ja joka itse hinkuaa vaan porilaisen punkkari-luuseri-Timon perään. Tämä notkuu Lalliksella, harrastaa bänditouhuja ja sekoilee. Tässäpä se. Mukana häärää Katjan isän hammaslääkäri/metsästäjäkaveri, Timon parit Lallis-kaverit, Lalliksen musikaalinen talonmies, isän palkkaama hämärä yksityisetsivä, paras kaveri Tellu sekä parhaana kaikista muka-uskonnollinen pianonsoitonopettaja rouva Käsnänen!

Musiikkivalintojen punainen lanka..., oliko sitä? Ensiajatuksena on että biisien takana olevat artistit ovat esiintyneet joskus Lalliksella. Mutta näinköhän nää kaikki ois käyny? Isoin osa ainakin! Koska musiikkia löytyy monelta kovalta kotimaiselta J. Karjalaisesta Juiceen ja Sielun Veljistä Yöhön. Kolmatta Naista tottakai (oikeasti yksi illan huippukohtia oli Pauli Hanhiniemi laulamassa Oi Suomen nuoria!), mutta myös Reino Helismaata ja Jukka Kuoppamäkeä. Kun esitys kertoo keikkapaikasta ei biisien tarvitse muodostaa mitään loogista juonenkulkua. Bonuksena kuultiin uusi Pauli Hanhiemen biisi Huominen on ***ton, jona pitäisi olla Spotifyssä kuultavana. En löytänyt millään, mutta vinkatkaa jos joku löytää niin voin laittaa linkin. Nelihenkinen livebändi Perttu Suomisen johdolla soitti Lalliksen "yläkerrassa" napakasti ja aika kivoilla sovituksilla näitä tuttuja biisejä.

Esiintyjät olivat hyviä ja laulutkin sujuivat. Olipas kiva yllätys nähdä lavalla myös Mikko Töyssy, joka viimeksi hurmasi Hämeenlinnan teatterin Naisia hermoromahduksen partaalla -esityksen taksikuskina! Raisa Sorri rouva Käsnäsenä on aivan mahtava hahmo ja Sorri ottaa roolin todella haltuunsa. Tiia Ollikainen oli teinipimun roolissaan napakka ja raikas. Pauli Hanhiniemi oli hyvin paulihanhiniemimäinen (eli aikas hyvä) Lalliksen laulavana yleismiesjantusena. Köyliön laulava maanviljelijä Juha Kulmala erityisesti Katjan kunnollisena poikaystäväehdokkaana oli hersyvän huvittava.

Otto Kanervan ohjaukselta kaipasin jotain napakkuutta tai sitten se oli vain ensi-iltajännitystä. Nyt tämä oli vähän kuin iso karaokeilta. Lauantainen ensi-iltayleisö ei ainakaan innostunut rokkamaan tuoleillaan. Olihan tässä hauskojakin kohtia ja hyviä vitsejä, mutta aika vaisua oli meno enimmäkseen.

Ihan parasta (ja kamalaa) oli Helena Nykäsen kasarihenkinen puvustus, ja Oskari Löytösen lavastus. Lallintalon lautaseinä muuntuu kätevästi kodeiksi jne. Kyllä tuommoisia huusholleja ja vaatteita on nähty, puhumattakaan kampauksista (niistä kiitos Tuula Kupiainen-Koivistolle). Kamalaa toki vain sen kasarirumuuden takia. Rauman teatterin lava ei ole suurensuuri, mutta kyllä siinäkin monenlaista Sami Vartiaisen suunnittelemaa koreografiaa mahtuu vetämään.

Ei tämä Lallis nyt ihan mun musikaali ollut, mutta uskon että aika monen on. Kenelle tätä siis suosittelisin? No varmaan kaikille joilla on joku omakohtainen muisto tai kokemus Lalliksesta. Ja aika monella varmaan onkin, koska sinne tultiin aikoinaan bussilasteittain matkojenkin takaa. Nostalgiannälkään tämä onkin varmaan oiva herkkupala. Lisäksi tätä voi varman suositella myös hardcore-Hanhiniemi-faneille. Kevään esitykset alkavat olemaan aika täynnä, varsinkin viikonloput, mutta syksy on jo myynnissä. Kevyt irtiotto arjesta, sitä Lallis kyllä tarjoaa! Niinkuin nimikaimansakin oletettavasti!

Ja Rauman teatterin henkilökunta on ihana!


Kuvien copyright Harri Joensuu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kultarinta / Porin teatteri 3.2.2018

Luen nykyään kaikki uutuuskirjat vasta muutaman vuoden viiveellä, joten Anni Kytömäen Kultarinta tuli ahmittua vasta viime kesällä. Mutta nimenomaan ahmittua. Muistan että ensimmäiset sivut menivät vähän tahmaisesti ja hitaasti, mutta sitten kun tarina imaisi mukaansa, niin se oli menoa. Yhtä soittoa aamuun asti eli kunnes kirja loppui. Ja heti teki mieli aloittaa uudelleen. Se oli aivan upea lukukokemus. Kytömäen uusinta eli Kivitaskua en ole vielä lukenut; ehkä mä vähän säästelenkin sitä, että on sitten loistava lukukokemus odottamassa, joskus.

Niinpä Porin teatterin dramatisointi Kultarinnasta oli aivan varma nakki saada minut vierailemaan Porissa. Kävin viime vuoden tammikuussa Porin teatterissa katsomassa todella hienon Tuntemattoman sotilaan, mutta nyt pääsin vierailemaan ensimmäistä kertaa remontoidussa teatteritalossa. Ja miten hieno talo olikaan! Oma mielikuvani vanhasta talosta (okei, käynnistä on aikaa) oli se että teatteri oli nuhruinen ja tunkkainen. Hieno rakennus toki, mutta sellainen... synkeä. Mutta nyt oli kaikki kaunista, raikasta, valoisaa ja upeaa!

Ennen iltapäivän esitystä ja väliajalla kiertelin pitkin ja poikin ihailemassa tapetteja, näköaloja, ja kaikki pieniä yksityiskohtia. Upouusi hissi oli kaunis kuin kuva, koska se oli piilotettu koristeltuun lasikuutioon. Varsinkin yläkerran kahviohuoneiden erilaiset kukkatapetit olivat upeat. Ja naisten vessatilojakin oli reilusti. Täydet pisteet teatterille onnistuneesta kasvojenkohotuksesta!

     

Mutta entäpäs sitten näytelmä-Kultarinta, miten massiivinen romaani taipuu näyttämölle? Ensimmäisen kerran se nähtiin Kokkolan kaupunginteatterissa 2016 - mutta tuolloin en ollut vielä lukenut kirjaa, ja muutenkin Kokkola on kovin kaukana... Jäi siis silloin väliin. Dramatisoinmista vastaavat kirjailija itse, Hanna Ojala sekä ohjaaja Maiju Sallas. Kun 644-sivuinen jättiromaani, jonka tapahtumat ulottuvat usean vuosikymmenen matkalle, puristetaan 2,5 tuntiin, niin kiirehän siinä tulee. Varsinkin jos kaikki asiat, ihmiset ja tapahtumat halutaan sisällyttää mukaan. Joten välillä tuli hieman sellainen kiireen ja sullomisen tuntu. Eli tapahtumat etenevät kauhean kiireisellä tahdilla.

Kuuntelin väliajalla ja esityksen jälkeen narikkajonossa ihmisten kommentointia. Moni oli selkeästi lukenut kirjan ja pysyi kärryillä paremmin. Mutta liki kaikkien ihmisten suusta kuulin samaa: tapahtumien tahti oli aika hurja. Siitä huolimatta tämä oli hieno näytelmä ja hieno toteutus! Verkkaisemmalla tahdilla esitys olisikin kestänyt 4-5 tuntia. Toisaalta nyt hahmojen ja tapahtumien syventäminen jäi hieman uupumaan. Mutta kyllä mukaan mahtui sellaisia utuisia ja rauhallisia luontokohtauksiakin.

Kultarinnan tarinassa ensimmäinen näytös seurataan Erik Stenforsin elämää - ja todellisuuden pakoa luontoon ja metsään. Varsinkin lapsuudessa metsä tarjoaa pakopaikan ja turvan, kun elämä kartanossa ahdistaa. Äiti "sairastaa" ja juhlii, isä on iäkäs patruuna ja enimmäkseen poissa, mutta onneksi on rakas kodinhoitaja Hanna! Nuoruus luontokerhoineen, opiskeluaika linturetkineen, Lydian tapaaminen työläisten virkistysalueella, yliopiston luontokokoelmien hoitaminen, puunostohommat isälle polkupyöräillen, metsänvartija-aika Lapissa, Lidian kohtalo, elämä Helsingissä... kaikki tämä sisältyy ensimmäiseen näytökseen - eli tahti on aika vauhdikas. Toiset asiat sivuutetaan kursorisesti (esim. metsänvartijana toimiminen), mutta toisia jäädään makustelemaan pidemmän aikaa. Kaikissa Erikin elämänvaiheissa Hanna on tuki ja turva. Toinen näytös keskittyy Erikin tyttären Mallan elämään, niin vanhassa kuin uudessakin kodissa. Se kyllä riipaisee kun lapselta viedään isän ja kodin lisäksi oma identiteettikin. Tai ainakin yritetään viedä.

Luontoasiat ovat tärkeitä niin kirjailija Kytömäelle kuin kummallekin päähenkilölle Erikille ja Mallalle. Se näkyy unenomaisen kauniissa lavastuksessa (Annukka Pykäläinen) missä hyödynnetään harsomaista kangasta hienosti, hienovaraisessa äänisuunnittelussa (Pontus Keto) ja myös valoissa (Timo Alhanen). Mystisyys ja sadunomaisuus on läsnä monessa kohtaa näytelmää, ja juuri nämä seesteiset hetket tuovat taukoja muuten aika rivakkatahtiseenkin näytelmään. Lavalla on puita, ja lavan ja katsomon välissä on leveä puuhakkeella täytetty kaistale. Näitä elementtejä käytetäänkin sitten mukavasti eri tapahtumissa. Pidän myös oivaltavasta vaatesuunnittelusta (myöskin Annukka Pykäläisen käsialaa), varsinkin Erikin ja Mallan villapaidat ovat ihanat. Bonusmaininta vielä Annukka Pyläläiselle kun nyt näin kahtena peräkkäisenä iltana Porissa hänen lavastustaidettaan. Viettelyksen asuntovaunun ja Kultarinnan lavastukset ovat niin erilaiset kuin saattaa, mutta molemmat viehättävät silmääni tavattomasti.

1918-teemaisia näytelmiä on tullut nähdyksi jo lukuisia viime aikoina, ja tässäkin sisällissota näyttelee tärkeää roolia. Myös Lapuan liike, kommunismin hysteerinen pelko ja vainoava ilmapiiri 1930-luvulla on toisessa näytöksessä osa suurempaa kuviota. Oivallisesti näiden Suomen historian taitekohtien kuvailu toimii.

On tämä kokonaisuutena tosi onnistunut näytelmä. Porin teatterin näyttelijät ovat kerrassaan upeita, monissa rooleissaan. Reidar Palmgren (ketä olen fanittanut aina 90-luvun Thilia Thalia-visailuohjelmista lähtien, niitä jaksoja on muuten VHS:llä edelleen tallessa!) on taas hienossa vedossa ja tekee Erikistä hiljaisella tavalla vakuuttavan luontoihmisen. Hän sujahtaa yhtä tarkasti pikkupoika-Erikin kuin vankimielisairaalassa räytyvän aikuis-Erikinkin nahkoihin. Palmgrenin näyttelemisessä on sellaista intensiteettiä ja herkkyyttä mistä tykkään kovasti. Upea bonus vielä että Erikin esikuvana Kytömäelle oli Suomen luonnonsuojelun grand old man Rolf Palmgren - Reidarin isosetä!

Myös Mirva Tolppasen tulisieluinen Lidia on ihmeellisen kaunis roolityö. Yhteinen kohtalo taitaa määrittyä jo silloin kun Lidia antaa Erikille pöllönsulan lapsena Aspholmin metsässä. Terhi Suorlahti on oivallinen Malla, kapinallinen tyttö johon isä on iskostanut luontorakkauden ja Hanna kertonut karhutarinoitaan. Kummastakin asiasta tulee tytölle pelastus. Suorlahti on yhtä uskottava pikkutyttönä kuin naiseuteensa heräävänä teininäkin. Teemu Koskinen (ketä olen nähnyt useassakin Kotkan kaupunginteatterin näytelmissä; Neiti Kevät, Sugar ja Neljäntienristeys) on myös upea hieman eksyneenä Joelina. Ja iso rooli on Anna-Maija Nissilläkin; Hanna seuraa Erikin ja Mallan elämässä mukana maalta kaupunkiin ja lopulta kaikki kietoutuu yhteen. Hannu Müller ja Hannele Lanu ovat oivallisia Mallan tiukkapipoisina kasvatusvanhempina, jos kohta eivät niin kovin miellyttäviä henkilöitä. Ja Peter-Sebastian Lehtosen Anttu on myös hersyvä tyyppi, paitsi kännipäissään. Erikin opiskelutoveri Verneri Linnas (Kimmo Tihveräinen) ei oivallakaan miten tärkeää osa hänellä Mallan elämässä vielä on. Koko muukin näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä.

Kultarinta tarjoaa paljon suuria tunteita ja katsoja uppoutuu halutessaan osaksi niin Suomen historiaa kuin luontoakin. Mukana on sopiva ripaus mystiikkaa, kansanperinnettä ja magiaakin. Porin teatteri on intiimi, joten tapahtumat tulevat suoraan iholle. Kertojaääni ja karhuhahmot istuvat kokonaisuuteen hyvin, eikä tule sellaista myötähäpeän fiilistä että tuolla ne näyttelijät karhupuvuissaan konttaavat. Vaan nämä ovat sillain fiksusti toteutettuja luontokappaleita.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen oli tämä eli suosittelen lämpimästi visiittiä Poriin. Samalla retkellä näkee upeasti uudistetun teatteritalon ja pääsee nauttimaan hienosta ja monisyisestä näytelmästä. Esityksiä on 11.5. asti eli vielä ehdit oikein mainiosti.



Esityskuvien copyright Janne Alhonpää, muut kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.