Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kristian Smeds. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kristian Smeds. Näytä kaikki tekstit

lauantai 5. toukokuuta 2018

Jääkuvia / Kansallisteatteri 4.5.2018

Kristian Smeds kirjoitti näytelmäänsä Jääkuvia vuonna 1996, kun hän oli 25-vuotias. Nyt 22 vuotta myöhemmin se sai uuden tulemisen Kansallisteatterin Lavaklubilla, hieman muuteltuna ja lyhenneltynä. Kymmenen kuvaa on vaihtunut viiteen ja pituuskin on puolittunut. Koska en ollut nähnyt teosta aiemmin, niin täydestä meni. Nämä viisikin kuvaa iskivät tajuntaan aika syvälle ja vahvistivat taas itselleni Smedsin nerokkuutta Suomen teatterikentällä. Esityksen jälkeen oli lisäksi lämminhenkinen ja kiinnostava Q&A sessio koko näyttelijäkaartin ja Smedsin kanssa.


Lavaklubi on monikäyttöinen tila ja nyt siitä oli muokattu erittäin intiimi esityspaikka. Virrenveisuu saattelee yhdessä Smedsin kanssa katsojat paikoilleen, ja samantien olemmekin jo seuraamassa teinitytön kotoalähtemiskipuilua Mutta ei se elämä ole vihreää aidan toisella puolellakaan usein. Uskonto ja sen kaiku kulkee mukana, ja ehkä kutsuu sitten lopulta takaisin kotiin, äidin luokse. Lapsi kainalossa, kuinkas muuten. "Mitä vähemmän pyydät, sitä vähemmän saat". Uskonto, erityisesti körttiläisyys, on läsnä vahvasti koko esityksen taustalla, punaisena lankana. Sitä vastaan voi kapinoida, ja koittaa paeta, mutta siellä se taustalla väijyy. Körttisaarnamies puhuu meille katsojille lempeästi ja kertoo miten Isä Totuus kutsui meidät paikalle. Alan ymmärtää mitä karismaattinen kohtaja voi kaunopuheellaan saada aikaan.


Kolmannessa kuvassa ollaan seuraamassa keski-ikäisen naisen viihteelle siirtymistä. Vahva ja tunteita riipivä puolustuspuhe: miksei kukaan tee sinfonioita tai runoja tavallisista äideistä? Upea monologi lopen uupuneelta YH-äidiltä, joka sinnittelee elämästään ja lasten kasvatuksesta silkan vihan voimalla. Miksi ihmiset tuomitsevat, jos vähän heittäytyy vapaalle välillä; vaikka siinä aika epätoivon makua onkin. Kunpa joku edes hetken välittäisi ja toisi lohtua arkeen.

Tykkään Smedsin tavasta ottaa erilaisia esitystiloja haltuun. Ja poikkeuksellisia esitysaikojakin. Tabua katseltiin sunnuntai-iltapäivisin, Palsaa taas keskellä yötä, ja Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Katsojien haastaminen! Tässäkin tilaa hyödynnetään oivallisesti; välillä osa asioista tapahtuu katsomokorokkeen takana ja meille välittyy vain kuulokuva tapahtumista. Tässä kohtaa onkin muuten hyvä kehua ja kiittää Sanna Salmenkalliota erinomaisesta äänisuunnittelusta.


Lapsuus ja aikuisuus, moraali ja etiikka, uskonto ja kirkko. Ihminen tekee valintoja, ja kantaa niiden seuraukset. Miksi kolmevuotiaan Harrin piti hukkua Oulujokeen, ja vielä kuolemankin jälkeen kantaa huolta perheestään? Viaton lapsirukka. Ja jos rakastuu toiseen, tulisesti ja palavasti, kaikkinielevästi, niin mitä sillä on väliä että molemmat ovat miehiä? Uskonto sanelee paljon, edelleen. Tuohan se varmaan paljon lohtuakin monen elämään, mutta se kääntöpuoli on kahlitseva ja tuomitseva. Ja se ajaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin.

Näimme viisi erilaista visiota, ihmisistä erilaisissa elämän vaiheissa. Viisi karismaattista ja moninaisiin rooleihinsa täysillä eläytyvää näyttelijää. Taisto Reimaluoto teinityttönä, Rea Mauranen herkkänä pikkupoikana ja niljakkaana aviomiehenä, Esa-Matti Long saarnamiehenä, Pirjo Luoma-aho bileäitinä ja Petri Manninen huimassa rokkaus/strippausnumerossa. Tulivat lähelle, henkisesti ja fyysisesti.


Smeds ei tarjoa valmiiksi pureskeltua tekstiä tai esitystä vaan jättää tilaa katsojan omalle ajatustyölle. On erinomaisen hienoa että puolentoista tunnin yhtämittaisen esityksen jälkeen tekijät jaksavat vielä avata ajatuksiaan ja vastailla yleisön kysymyksiinkin. Esityksen jälkeen Smeds puhui paljon uskonnosta ja erityisesti lestadiolaisuudesta. Hänen mielestään eniten lestadiolaisten asioista tuntuvat puhuvan ne ketkä vähiten siitä tietävät. Siksi onkin ollut nyt erittäin tervetullutta, kun liikkeen sisältä tulevat ovat kirjoittaneet ja tehneet erilaisia juttuja. Vaikkei hänen oma perheensä olekaan liikkeen parista, niin uskontoa Smeds on käsitellyt paljon esityksissään. Suomihan on jo kansakuntana sellainen että on kuuluttu kirkkoon vaikkei olla kovin uskonnollisia. Smeds muistutti myös lapsen oikeuksista ja heidän kuulemisen tärkeydestä.


Olen etuoikeutettu kun sain nähdä Jääkuvia. Ajatuksia herättävää ja monenlaisia tunteita pintaan nostattavaa teatteria. Kiitos Kristian Smeds ja koko työryhmä. Tästä on vielä toukokuussa pari esitystä ja sitten 4.10. jatkuu. Hanki lippusi pian, ennenkuin loputkin viedään käsistä!


Kuvien copyright Lennart Laberenz, paitsi yhteiskuva omani..
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Tabu / Kansallisteatteri 4.2.2018

Miten upea homma että teatteriguru Kristian Smedsin ja Timo K. Mukan mestarillinen Tabu palasi täksi kevääksi Kansallisteatteriin. Kulttuuriteko suorastaan. Näin sen loppuvuodesta 2015 ja kokemus oli harras, pyhä ja aivan mykistävä. Jotenkin tuntui että halusin kokea sen saman fiiliksen uudelleen. Menin, koin - ja mykistyin taas.

Hypnoottinen Pekka Kuusiston ja Itä-Helsingin musiikkiopiston nuorten viululahjakkuuksien loihtima musiikki, Seela Sellan ja Tero Jartin vähäeleisen tyylikäs esiintyminen, absurdit ja monitahoiset kohtaukset, Teemu Nurmelinin käsittämättömän hieno valosuunnittelu ja uskonto-symboliikka sulautuvat kaikki yhteen transsinomaiseksi kokemukseksi. Tässä lillutaan jossain normaaliuden ja tuonpuoleisen välitilassa. Josta ei halua palata ehkä enää takaisin.


Ei ole suinkaan sattumaa että tätä esitetään nimenomaan ja vain sunnuntaisin. Esityshän on liki uskonnollinen kokemus ja korvaa paremmin kuin hyvin jumalanpalveluksen. Ainakin tämmöiselle kirkosta eronneelle. Timo K. Mukan suhde uskontoon oli monimuotoinen ja Tabussa on paljon uskonnollista kuvastoa. Tämä esitys luottaa enemmän visuaalisuuteen ja äänimaisemaan kuin puhuttuun tekstiin. Sitä on nimittäin minimaalisen vähän. Mutta ei sitä tarvitakaan, koska tämä puhuttelee erinomaisesti näinkin.

Ehkä yksi komeimmista kohdista oli kolmen rälläkän (?) muodostama kolmio, joka sinkosi kipinöitä valkoiseen suojapukuun verhoutuneen Seela Sellan päälle. Meteli ja kipinäsuihkut olivat huumaavat. Jumpe se näytti hienolta. Muutenkin ne siirtyvät valotspotit, ja valojen ja varjojen tehokas yhteiskäyttö oli hienoa katsottavaa. Jaksan edelleen ihmetellä myös miten kukaan jaksaa seistä käsivarret suorina sivuillaan niin kauan kun Jartti jaksaa. Respect! Ja Seela Sella määrittelee nimityksen teräsmuori ihan uudelle tasolle.

      

Sekin on hienoa kun ohjaaja/dramaturgi Smeds oli rennosti alussa lavan reunalla istuen toivottamassa kaikki tervetulleiksi ja pyysi ettei kukaan räpläisi puhelimiaan esityksen aikana. Ei kaikki katsojat varmaan ajatelleet kuka se tyyppi siellä sellasia höpisi. Mutta onneksi viesti meni perille ja puhelimen valoja ei näkynyt.

Ellei muistini minua totaalisesti petä niin silloin 2015 esityksessä istuimme aluksi pitkään pimeässä ja oli hiljaista. Nyt istuimme pimeässä, mutta Kuusisto loihti viulustaan erilaisia ääniä ja musiikkia. Eipä ainakaan katsojien tarvinnut empiä alkoiko esitys jo, vai oliko joku tekninen vika (viimeksi taisi olla ilmassa sellaisia epäilyitä...). Myös lopun armollinen hiljalleen kajastava valo avatuista ovista palautti arkeen lempeästi. Moni taisi ihmetellä kun lopussa ei taputettukaan. Aplodit olisivat rikkoneet esityksen luoman taikapiirin liian tehokkaasti.


Tabun nähtyäni maailma tuntuu taas hetkellisesti siedettävältä paikalta. Kiitos Kristian Smeds ja työryhmä. Lämmin kiitos Kansallisteatterille, että Tabu palasi pieneksi ajaksi takaisin ohjelmistoon.


Kuvien copyright Ulla Jokisalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 24. lokakuuta 2016

just filming / Kansallisteatteri 24.10.2016

Vaikka olen kuunnellut Kristian Smedsin jutustavan tästä esityksestä ensin Bloggariklubilla ja sitten vielä esityksen jälkeenkin, ja hieman teemat, ajatukset ja muut avautuivatkin lisää, niin tämänkaltaisesta esityksestä kirjoittaminen on hyvin haastavaa. Ehkä se on vain että Smedsin esityksistä kirjoittaminen on haastavaa. Älkää käsittäkö väärin, mä olen ollut kaikista näkemistäni hurmaantunut. Mutta kamppaillut sen kanssa miten onnistun saamaan sen hurmion paperil... blogiin.


Mutta esityksen (huomatkaa etten puhu näytelmästä) syntytarina on kiinnostava. Smeds oli tehnyt unkarilaisen Annamária Lángin ja eestiläisen Juhán Ulfsakin kanssa yhteistyötä aiemmin, ja he halusivat tehdä yhdessä jotain lisää. Kolmikolla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa tai käsikirjoitusta, vain halu tehdä yhdessä jotain. Pikkuhiljaa tämä tarina materialisoitui, ja vaikka osa rahoituksesta kaatuikin matkan varrella, niin Kansallisteatterista löytyi apua. Ja aika moni muukin taho on mahdollistanut tämän valmistumisen, kiitos siitä kaikille.

just filming esitetään usean eri kielen sekoituksena, ja moneen kohtaan ei mitään kieltä tarvita edes. Tunnelma välittyy kyllä, ymmärsi tekstiä tai ei. Elokuvat ja niiden heijastama todellisuus ovat jonkinlainen punainen lanka. Mutta jos katsoja odottaa (ei kai kukaan Smedsiltä odotakaan?) jotain selkeää juonta, tarinaa mikä alkaa ja loppuu ja missä on keskikohta, niin pettyä saa. Tässä on sellainen ajatusvirta mikä pyörii ja kieppuu, kuin lehti laivan perätuhdosta jäävässä pyörteessä. On nainen ja mies ja heidän kohtaamisensa. On savua, sumua, hämärää; ihan silmiä kirvelee. Scifimäistä tunnelmaa.


Menemme miehen lapsuuteen ja teatterin Peer Günt-muisteloihin. Pariskunta tapaa ja sitten seuraa hillosivelyä, popkornimatsia, tuntemattomien kohtaamista. Miten huolella luodut naamiot ja roolit puretaan ja pestään pois. Ja mitä tapahtuu vuosien päästä. Joose Keskitalon Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen soi yhtäkkiä, aivan käsittämättömän absurdi biisi. Yllättävä slaavilaiskohtaaminen! Venäjänkielisessä puheessa vilahtaa Dostojevskit, Tsehovit ja Bulgakovit. Taidetta, kulttuuria. Yhtensäiyydet ja eroavaisuudet.

Niin ja taas kerran Smeds ottaa teatterin taustavaikuttajat eli näyttämöhenkilökunnan vahvasti mukaan esitykseen. Myös videosuunnittelu (Lennart Laberenz) ja valot (Teemu Nurmelin) ovat hyvin isossa osassa. Willensauna on ihan oivallisen intiimi tila tämmöiselle iholle tulevalle esitykselle. Bertoluccin The Sheltering Sky ja Leonen Once upon a time in the west ovat esityksen avainelokuvia.
 
    

just filming on kokeellista, kummallista ja kaunista. Performanssitaidetta, hullua luovuutta tai luovaa hulluutta. En tiedä minkä verran ymmärsin, ja oliko sillä edes merkitystä. Oli kiinnostavaa kuulla kommentteja ja kysymyksiä esityksen jälkeen, niin tekijöiltä kuin yleisöltäkin. Jotenkin tuntuu, että kun olet menossa katsomaan esitystä minkä tekijälistassa komeilee Kristian Smeds, niin kannattaa jättää kaikki odotukset ja ennakkoajatukset narikkaan ja mennä avoimin ja tyhjin mielin paikalle. Antaa sieltä tulla täyslaidallinen kamaa ja antaa sen vain soljua ylitsesi. Tai vyöryä. Mieleni ja ajatukseni olivat sekavat ja seesteiset, samaan aikaan ja erikseen.



Kyllä Smeds on minun mielestäni nero, mutta ei ehkä niitä helpoimmin ymmärrettäviä. Jatkan tutustumista, ja odotan kovasti miten Palsan ja Tabun jälkeen trilogia täydentyy Särestöniemellä. Sitä odotellessa on onneksi tämmöisiä pieniä herkkuvälipaloja kuin just filming.


Kuvien copyright: esityskuvat Lennart Laberenz, keskustelutilaisuuden kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla

maanantai 22. syyskuuta 2014

Palsa / Kansallisteatteri 20.-21.9.2014

Kansallisteatterin Palsaa oli pakko päästä katsomaan, ja hyvä että varasin liput aikaa sitten, koska alunperinkin pieni määrä esityksiä möi loppuun aika pikaisesti. Nyt siellä tosin näyttäisi olevan lippuja pariin esitykseen jäljellä, eli kannattaa toimia heti.

Kalervo Palsa (1947-1987) on mielenkiintoinen taiteilija, josta olen ollut kiinnostunut 90-luvun alusta asti. Olen käynyt katsomassa Palsa-aiheisia taidenäyttelyitä, lukenut tämän sarjakuvia ja päiväkirjoja, ja muiden kirjoittamia teoksia. Ja ehkä jollain tasolla koittanut päästä sisälle Palsan sielunmaisemaan. Tämä Kristian Smedsin ja Rosa Liksomin käsikirjoittama spektaakkeli pääsee varmaan aika lähelle Palsa-ilmiötä.


Kristian Smeds vastasi esityksen käsikirjoittamisen lisäksi myös ohjauksesta, lavastuksesta sekä näyttelemisestä. Esitys kesti melkein kolme ja puoli (3,5) tuntia, ja ilman väliaikaa. Siinä tiesi kyllä istuneensa. Mutta jotenkin ei se tuntunut niin pitkältä, koska se vaan oli jotenkin niin kokonaisvaltaista taidetta. Tykkäsin ihan kauheasti!


Esitys oli sellainen poikkitaiteellinen performanssi, missä musiikilla oli myös iso osansa. Virtuoosimainen Timo Kämäräinen soitti kaikkia mahdollisia instrumenttejä, ja lauloi. Ja oli myös oleellinen osa esitystä monin eri tavoin muutenkin. Ihan huippu!! Aina Bergroth (kirjailija, joka toimii myös Kansallisteatterin kirjallisena avustajana) on mukana esityksessä myös, lähinnä pötköttäen vähäpukeisena lavan keskellä, mutta myös verbaalisemmassa roolissa. Objektina, nukkena, Palsan muusana. Palsan suhde naisiin oli vähintäänkin ongelmallinen, alkaen omasta äidistä. Tämä oli jo 45 vuotias kun sai Kallen, ja imettikin poikaansa 4-vuotiaaksi asti. Ehkä semmoinen jättää jälkensä?


Esityksen primus motor, varsinainen dynamo, oli kuitenkin Kristian Smeds itse. Sujuvasti Palsan nahkoihin solahtava samaanimainen Smeds, jonka kädestä minä ainakin olin valmis syömään ensi minuuteista alkaen. Sen sijaan tyydyin nauttimaan kossuvissyä sillipurkeista jossain vaiheessa iltaa. Smeds vuorottelee kertojana ja Palsana. Maaninen, nahkatakin retaleessa, ilman paitaa, puukko vyössä, tukkijätkän saappaat, punaisiksi lakatut kynnet... Smeds tavoittaa Palsan kaksijakoisuuden hyvin. Kaikki se herkkyys ja rajuus, elämänjano ja kuolemankaipuu. Tarina kuljettaa läpi Palsan elämän ja taiteen, taidekoulun Helsingissä, ulkomaan reissut, taiteen teon ja ahdistuksen, viinan juomisen, suhteen pornoon.


Yleisö istuu teatterin lavalla, siellä esiripun toisellan (väärällä) puolella. Vähän kuin jossain leirinuotiolla ennen muinoin, seuraamassa samaanin rituaaleja. Tekninen henkilökunta (erityisesti valosuunnittelusta vastaava Pietu Pietiäinen - upeassa, upeassa kostyymissään!) on myös mukana esityksessä. Yhtäkkiä kesken kaiken Pietiäinen esittää meille diasulkeisissa Keskiyön Kansallisteatterin teesejä, ruotsiksi! (mun onneksi vaihtaa kyllä Suomeen). Taiteellinen provokaatio, fyysinen masturbaatio ja henkinen ovulaatio, jes.

Lavastus on myös ihan mykistävä. Sekoitus pyörivää bändilavaa keskellä, kynttiläkruunuja, Palsan teoksia, Kusisen koiran jäinen kuolema - taulu, kaikenlaista härpäkettä ja hämärää valoa. Yksikätisen Kristuksen toteutus oli hienoa. Sillisalaatti kaikenlaista, mutta hyvin toimivaa.


Smeds puhuu lopuksi taiteilijana syrjinnästä. Miksei jokainen saa tässä maailmassa olla sellainen kun on. Kun Palsa makaa lopussa arkussaan (minkä kannessa lukee isolla RUNKKARI), mihin lapetaan jääpaloja päälle, well...

Esitys oli väkevä ja hullaannuin siihen ihan kokonaan. Sellainen joka vaan imi sisäänsä ja jätti pään täyteen ajatuksia. Menkää katsomaan!


Kuvien copyright (paitsi sillipurkkikuva on oma) Ulla Jokisalo.