Katve / Ahaa Teatteri 19.1.2016

Nuori ja lupaava (mihin ikään asti tämmöistä voi sanoa?) teatteriohjaaja, näyttelijä ja käsikirjoittaja Miika Muranen (jonka omilla kotisivuilla kannattaa myös vierailla) on ehdottomasti yksi tämän hetken mielenkiintoisimpia teatterin tekijöitä Suomessa. Joten ei tarvinnut paljoa miettiä haluanko nähdä miehen uutukaisen, jonka tämä on sekä käsikirjoittanut että ohjannut.

Tamperelainen Ahaa teatteri tekee kantaaottavia, ajankohtaisia juttuja ensisijaisesti nuorille, mutta hyvin ne tämmöiseen vanhempaankin katsojaan uppoavat. Uutuus"musikaali" (lainausmerkkien selitys myöhemmin) on nimeltään Katve. Musiikista vastaa Apulanta, tai lähinnä niin että Apiksen biisejä on soviteltu uudelleen, aika raikkaalla tavalla. Nimittäin jousille. Livejousia ei kyllä paikan päällä kuulla, mutta Ville Leppilahti on ne sovittanut ja äänittänyt, ja vastaa myös musiikin ohjelmoinnista ja äänisuunnittelusta. Koska onhan tässä muutakin ääntä kuin Apulantaa.

Esityksessä on kolme ongelmanuorta, jotka on valittu Oikea Polku -ohjelmaan, syrjäiselle Katveen saarelle (saaren taustatarina muuten muistuttaa mua kovasti Seilistä...). Siellä "sossuntäti" Minttu (Tiia Ollikainen) luotsaa näitä, sillä välin kun odotellaan ryhmän muita jäseniä saapuvaksi. Ja odotetaan. Ja odotetaan. Nelihenkisen porukan välit ovat kireitä puolin ja toisin. Sossutäti paljastuu omaa työharjoitteluaan suorittavaksi, jolla taitaakin olla omat syynsä olla paikalla. Juuri tuolla, tuohon aikaan, ja näiden kolmen teinin kanssa.

Nuorisoa edustaa kolme hyvin karrikoitua tyyppiä. Rääväsuinen Sini (loistavan lauluäänen omaava Henna Wallin) on kauhea ostarinjengin pimatsu. Näitä on kyllä nähty! Konsta(ntin) (karpaasimainen Pekka Hänninen) on mykkyyttä lähentelevä jäyhä jätti, joka notkuu ostarin jengissä myös, jonkunlaisena henkivartijahahmona. Mutta löytyypä Konstastakin ääni! Syrjäytynyt laitoksessa asuva Aki (Seppo Paajanen) on sitten se räyhäävä, provosoiva ja lyhytpinnainen kriminaalinalku. Paajanen on ihan mainio räjähtävänä Akina, josta kyllä sitten paljastuu se herkkäkin puoli (se anteeksipyyntökirje äidille, niisk!).

Kaikilla on oma tarinansa ja taustansa, jokainen oikeastaan yhtä liikuttava. Varsinkin Konstan kertomus koskettaa; siinä missä muut haluavat olla uniikkeja ja individualisteja, niin Konsta haluaa olla samanlainen kuin muutkin, oman taustansa takia. Tykkäsin myös Konstan puhetyylistä ("Suomi pidä ei erilaisista") ja miten se puhe muuttuu soljuvammaksi kun poika pääsee vauhtiin. Sitäpaitsi onhan se liikuttavaa, että hän on mukana saarella vapaehtoisesti, vain kuuluakseen jengiin.

Saarelle saavuttuaan kaikki räpläävät kännyköitään kiivaasti, mutta Katve on nimensä mukainen ja mitä tekee älypuhelimella ilman signaalia? Joutuu ottamaan kantaa asioihin, ja kontaktia ihmisiin siinä vieressä ja ennenkaikkea olemaan läsnä. Tämä nuorisojoukko joutuu saarella mankelin läpi. Mankelin, jonka kampea vääntää Minttu. Himpura miten tällä muuten naksahtaa päässä! Upeasti.

Ihminen on outo eläin, eikä aina suostu näkemään sitä mikä on silmien edessä. Niinpä. Tässäkin onneksi voisi sanoa, että tarinalla on jonkunlainen sovitusmainen loppu, vaikkei ehkä paha saakaan palkkaansa, niin kuitenkin ostarin prinssi ja prinsessa saavat toisensa. Rakkaudesta se hevonenkin potkii. Sovitus ja anteeksianto, valinnat ja omien tekojensa seuraukset. Kosto ja onko se oikeutettua? Oikeus ja kohtuus. Esityksessä nähdään orastus näiden nuorten henkisestä kasvusta ja muutosprosessin alkua. Ehkä kaikki ei ole vielä menetettyä?

Ajankohtaista oli myös Sinin avautuminen siitä millaista on olla 15-vuotias nuori tänä päivänä ja tässä maailmassa. Kun ulkonäkö on jatkuvasti suurennuslasin alla, kun niin monet miehet hymyilevät lipevästi ja ehdottelevat ja  jopa koskettelevat. Kun ottaa aggressiivisen asenteen, niin muut pelkäävät ja kovan suojakuoren alla ei satuta. Ainakaan niin paljoa.

Juho Lindströmin suunnittelama lavastus on simppelin nerokas, sellaisia laiturimaisia elementtejä minkä päällä loikitaan pitkin ja poikin. Ja valosuunnittelu (a'la Antti Kauppi) toimii hyvin tunnelmaa luoden. Ja kyllä Muranen on taitava, kertomaan ja näyttämään meille yhden näkökulman nuorten elämän todellisuuteen vuonna 2016.

Apulannan biisit, ja erityisesti lyriikat, istuvat tarinaan kuin nenä päähän. Siitähän ne monet kertoo, näistä samoista tunteista mitä nuoret (ja miksei me vanhemmatkin) joutuvat käymään läpi. Kun päässä ja kropassa myllertää. Mutta miksi tämä ei sitten ole mielestäni musikaali? No, vaikka mukana on kahdeksan Apulannan biisiä, niin ne ovat vain osana tarinaa; musiikki ei ole niin suuressa roolissa kuin voisi ajatella. Laulut kyllä kuljettavat tarinaakin mukanaan, ei sillä. Mutta että musikaali. Jaa-a, missä se raja sitten menee, musiikkipitoisen draaman ja musikaalin välillä.

Kyllä Katvetta kehtaa suositella muillekin kuin nuorille, mutta erityisesti toki heille.


Valokuvien copyright Miika Muranen ja Jari Kivelä
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sotilaspoika / Kansallisteatteri 16.1.2016

Johannes Holopaisen Sotilaspoika -monologi on sellainen klassikkoteos, joka voi hyvinkin jatkaa miehen repertuaarissa vuosikausia. Aina kun on pari iltaa luppoaikaa alati kiireisemmäksi käyvässä allakassa. Esityksen ajankohtaisuus ei katoa mihinkään. Kunhan herran fysiikka kestää. Meinaan tässä esityksessä ollaan aika kokonaisvaltaisesti mukana, ja kroppa näyttää olevan aika lujilla.

Mutta klassikko tämä on, ei siitä ole epäilystäkään. Nyt Kansallisteatterin Omapohjassa kaksi loppuunmyytyä iltaa, katsomossa enemmän teatterialan ihmisiä ja näyttelijöitä kuin meitä "normaaleja" katsojia. Ja moniko suomalainen esitys saa aplodit seisaaltaan annettuina? Koska Seppo Pääkkönen aloitti, niin pakkohan siihen oli liittyä mukaan. Jos joku esitys sellaiset ansaitsee niin tämä.

Vaikka tämä oli jo toinen kerta kun sain olla katsomassa tätä (eka kerta vappuaattona viime keväänä Lappeenrannassa), niin ihan yhtä kovaa se iski nytkin. Se valtava tunnelataus, ja miten Holopainen vaihtaa hahmoa lennosta. Maanista, intensiivistä, ja sitten taas seesteistä. Fyysinen puoli on kokoajan läsnä sataprosenttisesti. Miten jalkaterät menevät kippuralle kun Joe on tyttöystävänsä kanssa sängyssä. Tanssijan paljaat ja ilmeikkäät jalat. Kaatuilut lattialle. Lattialla ryömiminen. Kunniamerkit Joen riekaleissa vaatteissa. Ja ne biisit: Perfect Day, Eldankajärven jää, One, Hey Joe...

Ja paljonko sitä kehtaa kehua Holopaista ilman että joko minä tai hän nolostuu? En tiedä, mutta jos et ole nähnyt tätä miestä teatterin lavalla, niin olet menettänyt paljon jotain oleellista teatterin maailmasta. Onneksi tänäkin keväänä voit korjata puutteesi, joko Kansallisteatterin Nummisuutarien parissa tai sitten KOM-teatterin uutukaisen (enskari 24.2.) Pasi Was Here luona. Mieluiten molemmissa.

Pauli Riikosen suunnittelema äänimaisema hyökkää päälle kuin panssarivaunu; jatkuvat puhelimenpirinät ja räjähteiden äänet riipivät korvia. Paljon sota-aiheisia puheita nauhalta. Ja räpsyvät loisteputket rassaavat silmiä. Katsojan kaikki aistit ammutaan täyteen. Esitys tulee muutenkin iholle jatkuvasti. Hyvä kun välillä ehtii ja malttaa hengittää.

Tämän nähtyään teki taas mieli itkeä ja nauraa. Ja toisaalta taas vetäytyä johonkin yksinään pohtimaan maailmantilaa. Kuinka samaan aikaan joku voi olla niin hienoa ja kaunista, niin rumasta aiheesta kuin sota? Sota jota Joe ei halunnut käydä, ei uhrautua demokratian, isänmaan tai minkään aatteen vuoksi.

Dalton Trumbon alkuperäisteosta Johnny Got His Gun en ole vieläkään lukenut, mutta nyt sain sen Eevalta lainaksi, niin piakkoin. Ehkä siis ennen kuin saan tämän jossain nähdä taas uudelleen.

Helsingin Sanomat julkaisi Holopaisesta ison (liki 2,5 sivua) jutun päivää ennen Kansallisteatterin esityksiä - tässä linkki myös pieneen videoklippiin. Kuulemma Kansallisteatterin lipputoimistossa oltiin lujilla, kun puhelimet soivat ja kaikki halusivat liput Sotilaspoikaan. No, aika mahdoton homma, kun esitys oli aikalailla loppuunmyyty jo siinä vaiheessa. Tähän hätään Sotilaspoika on mahdollisuus nähdä Riihimäen teatterissa 6.2. Ja huhujen mukaan myös Kansallisteatterissa keväämmällä... En voisi mitään suositella enempää.

Omalla reissullani loppu hyvin kaikki hyvin. Ja selvisin lippuselkkauksestakin (ajoin perjantaina turhaan Helsinkiin, lumipyryssä ja kiireessä tietenkin, vain todetakseni että lippuvaraukseni olikin lauantaille). Iso kiitos Kansallisteatterin lipputoimiston taikurimaisille ja aina yhtä ystävällisille työntekijöille!

Esityksessä huomaan jääväni katsomaan niitä paljaita varpaita ja jalkoja jatkuvasti.


Kuvien copyright Ilkka Saastamoinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Abracadabra / Circo Aereo (Hämeenlinnan teatteri) 14.1.2016

Kolme eri alan esiintyjämestaria yhdistää voimansa tässä Circo Aereon uudessa nykysirkusesityksessä Abracadabra, mikä sai ensi-iltansa Hämeenlinnan teatterissa kahdella esityksellä 13.-14.1. Näiden jälkeen se nähdään helmikuussa (alkaen 3.2.) Helsingissä Aleksanterin teatterissa, ja sen jälkeen toivon mukaan ympäri maailmaa.

Abracadabra on pieni ja intiimi esitys. Multitalentti muusikko Tommi Lindell loihtii ihmeellisiä ääniään posetiivi/syntikkahärpäkkeestään. On hän muutenkin mukana esityksessä kuin vain ääntentekijänä. Varsin oleellinen osa itse asiassa. Väliajallakin saamme nauttia herran soitosta. Ja laulusta ja tanssista, jee!

Supernotkea (hetkittäin tekee ihan pahaa katsojan omassa selkäruodossa) akrobaatti Jatta Borg vääntää itsensä semmoisille mutkille että huh! Alussa lavalle möngertävä mystinen eläinhahmo on upea ja hauskuuttava kävellessään pitkin ja poikin.

Miimikko Marc Gassotin leijonanumero tuo kovasti mieleen miehen legendaarisen miimiteoksen Dark side of the mime, mutta tämä oli toki paremmin koko perheelle sopiva. Hyvä niin, sillä katsomossa oli aika paljon lapsikatsojia, jotka suorastaan hihkuivat riemusta illan aikana. Marc otti myös muutamia lapsia mukaan esitykseen, ja varsinkin pieni poika jolle puettiin haarniska päälle veti roolinsa antaumuksella läpi! Loistava miimikon alku! Muutenkin Marc melkein varasti show'n hupsuna klovnityyppinä, joka räpeltää ja assisteeraa akrobaattia.

Ihan kauhean montaa eri juttua ei puoleentoista tuntiin mahdu, varsinkin kun väliaika lohkaisee siitä vielä parikymmentä minuuttia. On hypnotisoiva näky kun huojuvien keppien päällä pyörivät lautaset vinhaan, ja Lindellin urkujen ujellus vaivuttaa miltei transsiin. Tämä yhdistettynä akrobatiaan. Sahausnumero oli ratkiriemukas, siis sellainen tosi perinteinen naisen sahaus kahtia. Tämäkin nainen löytyy yleisön joukosta, kunhan tarpeeksi monta ehdokasta käy mittaamassa :-) Yleisön edustajat saavat myös kokeilla sahan terävyyttä. Miimikko esittää todella havainnollisesti, miten suolet tulevat kohta tursuamaan naisesta - ja varsinkin lapsikatsojat olivat innoissaan.

Mutta se leijonanumero mainioine musiikkisäestyksineen on kyllä ehkä mun henkilökohtainen kohokohta. Ja siihen liittyvä kana! Suihkedeodorantti! Irti puretut sormet! Jeeeee!

Yleensäkin esityksessä oli paljon sellaisia pieniä 'blink and you miss it' -hetkiä, esimerkiksi se kun klovni lävistää akrobaatin pään tikulla. Silmien tarttee siis kokoajan olla lavalla.

Kiitos Sanna Silvennoiselle taitavasta ohjauksesta ja koko työryhmälle suunnittelusta ja koreografiasta. Mainiota viihdettä, jota olisi kyllä katsonut pidempäänkin.

Siitä on tasan vuosi kun näin Lontoon miimifestareilla Circo Aereon esityksen The Pianist. Se teki valtavan vaikutuksen. Abracadabra on hyvin erilainen, mutta yhtä kaikki oikein nautittava.



Valokuvien copyright Terho Aalto
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Winter's Tale / Branagh Theatre Company Live (Garrick Theatre) 12.1.2016

Mulla oli ilo ja kunnia nähdä tämä lokakuun lopussa Lontoossa ihan livenä. Mutta kuten usein/aina hienoja esityksiä katsoessa käy, niin tekee mieli katsoa uudelleen. Ja onneksi StoryHill toi tämänkin Suomen valkokankaille, jossa se oli mahdollista nähdä 12.1.

Mikäli missasit esityksen, on monella paikkakunnalla uusintaesitys 4.2., katso lisätietoja täältä. Branagh Theatre Companyllä on tänä vuonna pari muutakin esitystä tulossa (toivon mukaan Suomenkin) valkokankaille, lisätietoja täällä.

Niin, no, hyvä tämä oli näin valkokankaallakin. Tietysti kamera kuvaa ja rajaa asioita ulkopuolelle, ja katsojalle näytetään mitä lähetyksen ohjaaja (tässä tapauksessa Benjamin Caron) haluaa meille näyttää. Mutta pääsääntöisesti kaikki toimii taltioinnissakin. Tosin esimerkiksi sitä kun alussa porukka marssii lavalle katsomon reunoja, salin takaosasta, ei tietenkään näy.

Edelleenkin tässä oli suurta tunnetta (ehkä välillä hieman liikaakin, koska teatterinäytteleminen on aina vähän eri kuin elokuvanäytteleminen, jollonka näin valkokankaalla touhu saattaa hetkittäin mennä hieman överiksi) ja suurta paatostakin.

  

Vaikka omat paikat katsomossa lokakuussa olivat erinomaiset, eli permannolla suht edessä, niin tässä oli tietenkin lähikuvia, jotka olivat vielä lähempiä. Ja ehkä nyt kiinnitti huomiota hieman eri asioihin kun viimeksi. Hiki ja kyyneleet näkyivät hyvin. Se on kyllä liikuttavaa miten niinkin kokenut konkari kun Sir Kenneth Branagh saa tiristettyä oikeasti tipan silmäkulmaan tilanteen niin vaatiessa (lopussa kun Hermione herää henkiin, ja kaikki on taas hyvin).

Jostain syystä moni suomalaisista Shakespeare-tutuistani ei tykännyt tästä juuri lainkaan, mutta toki aika moni myös piti. Branaghin tapa puhua ja tulkita Shakespearea tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta toki Judi Denchiä kaikki taitavat palvoa.

Tosin ymmärrän hyvin Tuula Viitaniemen kommentit nuoremman polven puheilmaisusta.

Esityksessä nähtiin myös hieman ekstramateriaalia, Branaghin haastattelua, tulevien esitysten trailereita.


Kuvien copyright Johan Persson

Macbeth / Young Vic Theatre 2.1.2016

Uusi teatterivuosi lähti lujaa käyntiin eli tuli nähtyä taas yksi uusi Macbeth-tuotanto. Ja mikä versio tämä olikaan! Vieläkin olen ihan pyörällä päästäni. Nykytanssia, teknomusaa ja fyysistä teatteria yhdistävä dystooppinen sotanäytelmä oli aika outo, mutta jotenkin kaikessa kliinisyydessään kiehtovakin. Macbeth nyt sattuu olemaan yksi mun lemppari-Shakespeare, enkä koskaan jätä käyttämättä mahdollisuutta nähdä siitä uusia tulkintoja.

Kaikki lavalla on harmaata. Lavastus on iso loisteputkien valaisema horisonttiin kapeneva tunneli ja siinä on yksi osio mikä liikkuu poikittain. Kuin joku sivusuuntainen hissi. Sen myötä tavaroita ja ihmisiä tulee ja menee, vaikka on siinä tunneliputkessa kauheasti kahvattomia sivuoviakin kulkemiselle. Ihmiset ovat harmaissa maastovaatteissa, tai miesten puvuissa, maihinnousukengissä tai hopeanvärisissä pikkukengissä. Noidat ovat ihonvärisissä trikoissa. Lady Macbethin asut ovat sitä samaa harmaata sävyä, mutta varsin mielenkiintoisia. Jotkut jutut toivat mieleeni 80-luvun vaatteetkin. Tässä käytettiin paljon loisteputkivalaistuksen lisäksi stroboja. Pahimmat tapot ja väkivallanteot tehtiin pimeän ja valoisan välillä vuorotellen, tai stroboissa.

Väkivalta oli enemmän sellaista mimiikkahenkistä, ja verta ei juurikaan nähty, paitsi kun Macbeth kuolee niin auki viilletty kurkku valuttaa verivanan lattialle. Ihmiset tapettiin laittamalla pää muovipussiin ja vetämällä jeesusteippiä ympärille. Teknomusiikki pauhasi moneen otteeseen ja niin noidat kuin muutkin vetivät outoja tanssikuvioitaan. Välillä oli tosi pitkiäkin jaksoja missä vain tanssittiin/liikehdittiin.

John Heffernan on aina ilo nähdä teatterin lavalla, ja niin oli tälläkin kertaa. Hänen Macbethinsä oli jotenkin vähäeleinen, ja reppanankin oloinen. Kerran ärjyi vaimolleen, ja toki oli kykenevä niihin tekoihin mihin oli. Mutta enempi sellainen manipuloitava. Macbeth tulee muuten ihan hysteeriseksi nähdessään Banquon haamun illallisilla, loistavaa heittäytymistä (ihan kirjaimellisestikin) Heffiltä! Lady Macbeth (Anna Maxwell Martin) oli myös aika vaisu ja laimeahko, mutta se kiekuva nauru ja kasvava surumielisyys/mielenjärkkymys tulee hyvin esille. Ben Lamb oli oikein hyvä Malcolm, ja Prasanna Puwanarajah mainio Banquo.

Tuntuu että Macbethien lapsettomuus on yksi näytelmän ajavista voimista. Vauvateemaa käytetään tässä aika paljon muutenkin. Noidat hyörivät lavalla jatkuvasti, välillä kanniskellen vauvanukkea, tai välillä yksi niistä oli raskaanakin. Macbethin murhamiehillä oli vauvanaamarit päällä. Ja jotenkin se Macbethien lapsettomuus, ja Macduffin vaimon ja lasten silmitön teurastus... niiden yhteenkuuluminen.

Carrie Cracknell on ohjannut paljon kiinnostavia ja palkittuja juttuja Lontoon teattereihin viime vuosina. Mä olen nähnyt NT:n Medean ja Royal Courtin Birdlandin. Tämä oli yhteysohjaus Lucy Guerinin kanssa, jossa tanssijataustainen Guerin vastannee niistä tanssijutuista. NT:n Medeaan hän teki koreografiat.

Kauheasti mitään lavasteita tai rekvisiittaa ei ollut, mutta sellaisia muoviin käärittyjä ruumispusseja oli, joita sitten nosteltiin ja heiteltiin pitkin lavaa. Valoilla ja ääniefekteillä tehtiin muutaman kerran "ajan jähmettymistä", esimerkiksi Macbethin monologien ajaksi. Ne oli muuten hyviä. Ne sen puheet siis. Dagger-monologissa ei kyllä ollut mitään tikaria, vain paranoidisen oloinen Macbeth. Ja Tomorrow-monologi sai mulla kyyneleet silmiin, vaikka se oli vedetty jotenkin niin luovuttaen ja lakonisen oloisesti. Mutta kun se vaan on ehkä mun mielestä parasta mitä herra Shakespeare on ikinä kirjoittanut!

Yleisö ei muuten paljoa naureskellut. Ei sillä että tämä mikään komedia olisikaan, mutta ainoa kerta kun kuului edes jonkunlainen kollektiivinen hörähdys, oli kun Duncanin murhan jälkeisenä yönä Macbeth toteaa 'Twas a rough night :-)

Tämä oli kyllä varsin erilainen ja kiinnostavakin näkemys. En osaa oikein sanoa pidinkö siitä. Ainakin se oli jotain ihan muuta.

  

Juttelin esityksen jälkeen tovin John Heffernanin kanssa, ja tämä naureskeli miten tämä on todellakin hieman tavanomaisuudesta poikkeava Macbeth. Oli kyllä nähnyt tuoreen Fassbender-elokuvan ja olimme yhtä mieltä siitä, että visuaalisesti ja tunnelmaltaan se on tosi näyttävä, mutta muuten ehkä hieman raskassoutuinen ja laahaava. Kiva kuulla etten ole yksin mielipiteineni kanssa.


Esityskuvien copyright Richard Hubert Smith

Teatterivuosi 2015 oli kiinnostava!

Vuosi 2015 sisälti paljon hyvää ja kiinnostavaa teatterin saralla, mutta myös muutamia pettymyksiä. Tanssiesityksiä tuli käytyä katsomassa enemmän kuin ennen, mikä on hyvä ja hieno asia. Sillä puolella tuli koettua varmaan ehkä niitä suurimpia elämyksiä! Kaikkineen ennätysvuosi, peräti 176 esitystä! Sisältäen sirkuksen, tanssin, musikaalit ja perinteisen teatterin. Ja oli siinä oopperaakin.

Tällä kertaa päätin laittaa useamman eri top-jotain listauksen, että saan enemmän hienoja esityksiä esille. Kotimaisista näytelmistä top 10 löytyi loppuviimein aika kivuttomasti. 8 esitystä oli sillain heti, ja paria tartti miettiä lisää. Todellisia huippuja ei ollutkaan niin paljoa, mutta sellaisia "tosi hyviä" oli hirmuisesti.

Tanssiesityksien parhaiden valinta olikin sitten astetta haastavampaa, koska NIIN moni teki suuren vaikutuksen. Musikaali/musiikkiteatterijuttuja tuli nähtyä sen verran vähemmän, että niistä päätin tehdä vain top5 porukan.

Halusin tänä vuonna jakaa näytelmät erikseen Suomessa nähtyihin ja ulkomaisiin, koska muutoin olisi voinut käydä niin että suomalaisia olisi mahtunut joukkoon vain pari. Sen verran kovatasoinen vuosi Lontoossa oli taas tänäkin vuonna. Ja juu, SE Hamlet ei todellakaan mahtunut mun vuoden suosikkeihin, vaan oli yksi suurimpia pettymyksiä. Harmi kyllä.

Jos nyt aloitaan vaikka siitä tanssiesitysten listasta. Nämä eivät sitten ole missään järjestyksessä (tai ajallisesti näkemisjärjestyksessäni kyllä), mutta tässä mun henkilökohtaiset suosikit vuodelta 2015, vassokuu:


TANSSILLISET TOP10

The Ballet Boyz: Young Men. Upea 1. maailmansota-teemainen tanssiesitys.
Tanssiteatteri ERI: Zirkkeli. Niin hauska että oksat pois. Uusintaenskari 2016 alussa.
Tero Saarinen Company: Morphed. Ihan huikean hieno. Klassikko.
Tanssiteatteri ERI: Julia & Julia. Shakespearea modernisti, viarailu Kansallisbaletissa.
HKT & Helsinki Dance Company: Keijukaisneuvos Koo. Fantastinen visuaalinen ilotulitus.
WHS & Sungsoo Ahn Pick-up Group: Swan of Tuonela Upea sekoitus musiikkia, tanssia ja sirkusta.
HKT & Helsinki Dance Company: Jeminan monta elämää J. Karttusen viihdyttävä soolonumero.
Royal Ballet'n La Fille Mal Gardee Oli riivatun hauska, ja siinä oli Steven McRae.
Kansallisbaletti: Pähkinänsärkijä Visuaalinen ilotulitus; hirveän upea!
New Adventures: Edward Scissorhands!! Klassikkoleffa balettiversiona.

Kunniamaininta kyllä vielä Royal Ballet'n neljän lyhyen balettikimarailta Viscera, Afternoon of a Faun, Tchaikovsky Pas de Deux ja Carmen. Sekä ROH:in Pähkinänsärkijälle kanssa.



MUSIKAALI/MUSIIKKITEATTERI TOP5

Musikaali/musiikkiteatterijuttujen valinta ei ollut ihan kamalan vaikeaa.

The Book of Mormon oli juurikin niin räävitön ja hauska kuin olin kuvitellutkin.

Kansallisteatterin Slava! jaksoi viihdyttää useammankin katselukerran.

Gypsy (Savoy Theatre) oli Imelda Stauntonin bravuuri (ja tuli jouluna BBC4:ltä!)

Sugar oli tänä syksynä tarjolla sekä Tampereen teatterin että Kotkan kaupunginteatterin versioina, ja molemmista pidin paljon. Kovin erilaiset, mutta molempi parempi.

Alastomat Kundit Lavalla viihdytti kaikessa paljaudessaankin, erittäin paljon.


Pari kunniamainintaa vielä. Pakko mainita yksi suosikkimusikaalini eli Billy Elliotin, mikä Helsingin kaupunginteatterin käsissä taipui hienosti Suomessakin! Ja TTT:n Desireessä oli varmaan paras käännös! Eikä Kansallisoopperan Phantom of the Opera ollut huono sekään.


Ne ulkomaiset suosikit sitten. Mennään näkemisjärjestyksessä näissäkin.


ULKOMAISET TOP10

The Ruling Class. Loistava vanha klassikko uudelleentulkintana. Kaikki toimi, mutta erityisesti James McAvoy ansaitsisi kaikki mahdolliset palkinnot loistavasta pääroolistaan.

Farinelli and the King voisi olla yhtä hyvin tuolla musiikkinäytelmäosastossa. Miljöö, tarina, musiikki ja Mark Rylance. Upea kombo. Ja Sam Wanamaker Playhouse miljöönä...

The Beaux' Stratagem oli hengästyttävän hauska, hilpeä, ja hulvaton!

Oresteia avasi Almeidan kreikkalaistragediat ja siirtyi myöhemmin West Endille. Järisyttävä kokemus.

Bakkhai jatkoi siitä mihin Oresteia jäi. Hyvin erilainen kaikin puolin, mutta mykistävä. Eikä vähiten Ben Whishaw'in takia.

Three Days in the Country oli ihastuttava slaavilaisdraama, jossa oli myös paljon hauskaa.

Ticking oli intensiivinen, iholle tuleva, intiimi ja aika karsean tylykin. Mutta Tom Hughes ja sen poskipäät!

Henry V tekee aina vaikutuksen, ja tämä juhlavuosiversio RSC:ssä Agincourtin taistelun 600-vuotisjuhlapäivänä nähtynä oli ehkä hauskin versio koskaan. Ja koskettava kuin mikä.

Harlequinade on Rattiganin loistava komedia teatteriseurueen arjesta. Kenneth Branagh oli upea.

The Winter's Tale oli myös näyttelijätyön juhlaa, liki samalla porukalla tehty kuin Harlequinadekin. Lisättynä vaan Judi Denchillä. Mahdollisuus kokea myös 12.1.2016 Finnkinolla.


Kunniamainintoja olisi tukku: Potted Sherlock sai vääntelehtimään naurusta, Oppenheimer oli tiukkaa historiaa (ja John Heffernan pääroolissa), Barbicanin To Kill A Mockingbird vakuuttavine lapsinäyttelijöineen aseistariisuva, Hangmen marssitti lavalle upean ensemblen, Mr Foote's Other Leg oli huikean hauska, Chichesterin kaikki kolme Tsehovia (Ivanov, Platonov, The Seagull) olivat loistavat, ja Sam Wanamaker Playhousen Thomas Tallis kaunista musiikkia tulvillaan. Ja Jane Eyre, vaikkakin näin vain leffassa NT Livessä.



KOTIMAISET TOP10

Vuoden eka näytelmä Kansallisteatterin Pohjalla asetti riman korkealle, ja kevyesti heittämällä suosikkien joukkoon. Valtavan upea ensemble, musiikki, kaikki!

Samassa talossa pysytään edelleen, sillä Omapohjan Red oli hieno. Lavalla vain Seppo Pääkkönen ja Olavi Uusivirta, ja jotenkin tämä taiteilija Mark Rothkosta kertova juttu vaan kolahti.

Kotkaan tuli lähdettyä katsomaan mainio Ystävät Hämärän Jälkeen. Pidin kirjasta, alkuperäisestä leffasta ja näytelmästä Lontoossa. Hienoa toteutus.

Lappeenrannassa vieraili Johannes Holopainen Sotilaspoika -monologinsa kanssa, ja jalat läksivät alta. Sen voi nähdä 2016 myös eri puolilla Suomea, mm. Kansallisteatterissa.

Kumpulan metsäteatterin Sibelius, vampyyrinmetsästäjä oli kaikessa absurdiudessaan ihan ehdoton kesäteatterisuosikki.

Tamperelainen teatterikollektiivi Teatteri Lahjattomat esitti mielikuvitusrikkaan musiikkipitoisen Jonkun on oltava Pan. Hauska Peter Pan-mukaelma.

Kansallisteatterin syksyn suursatsaus Nummisuutarit oli mykistävä, ja piti käydä katsomassa uudelleen että oliko se niin mykistävä. Oli se.

Teatteri Siperian Suorittajat osui ja upposi (ai miten niin minusta kertoi?).  Lisäesityksiä alkuvuonna 2016.

Onkohan vähän epäreilua että Kansallisteatterin Tabu pääsee myös suosikkieni joukkoon, mutta se oli vaan niin tajunnan räjäyttävä kokemus. Keväällä 2016 muutama lisäesitys.

Tampereen teatterikesässä oli paljon helmiä, mutta ehkä Uppsalan kaupunginteatterin Vanja-eno oli niistä suurin.


Siinä top10, mutta kunniamainintoja vielä lisäksi muutama:

Sorin Sirkuksen joulushow Las Necalas ja ammattilaisgaala Goes Pro olivat myös kumpikin sirkustaidetta parhaimmillaan. Samoissa tiloissa vedetty Mad in Finland oli myös todella upea retki suomalaisuuden ytimeen. Eikä Hurjaruuthin Talvisirkus Matkalla jäänyt yhtään jälkeen.

Pidin kauheasti myös kokonaisuutena mitä näin Teatteri Jurkassa syksyllä 2016: Ilta Emmin kanssa, Faust ja Das Ria. TTT:n Taivaslaulu väänsi myös sydäntä (sillain hienolla tavalla). Ja Juuso Kekkoselle kanssa, kaikista esityksistään mitä näin vuoden aikana (neljästi).



PETTYMYKSET

Mahtui vuoteen pettymyksiäkin. Jo mainittu Barbicanin suuri ja mahtava (no, ainakin tosi monen mielestä) Hamlet oli itselle iso pettymys. Vaikka näin sen livenä teatterissa kolmasti (mulla oli kyllä alunperin liput viiteen esitykseen, mutta möin sitten ensi-iltalipun rahapulassa, kun ei ollut varaa tehdä vielä yhtä reissua Lontooseen, ja toisen siksi että pääsin katsomaan Bakkhaita toisen kerran), ja vielä NT Livessäkin eli leffateatterissa kerran, niin ei se kolahtanut, ei oikein mitenkään. Ei se nyt ihan totaalinen floppi ollut, mutta... Barbicanissa esitettiin myös keväällä toinenkin juttu mihin olin todella pettynyt; Antigonea ei pelastanut edes ihastuttava Juliette Binoche.

Eli ei ne suurtähdetkään aina onnistu. Yksi ihan kamalimpia kokemuksia oli Amerikasta raahattu produktio The Elephant Man, jonka pääroolissa sössi Bradley Cooper. Vieläkin menee puistatuksia kun vain ajattelenkin sitä.

Jostain syystä Seinäjoen kaupunginteatterin Amadeuskaan ei iskenyt kauheasti. Hämeenlinnan kaupunginteatterin Humiseva Harjukin jäi vaisuksi. KoKo-teatterin Maailma luottaa meihin taisi olla liian korkealentoinen mulle. Kesäteatterikausi oli kaikenkaikkineen aika tylsä.


KRIITIKOT

On aina kivaa jos ja kun kriitikotkin ovat tykänneet samoista esityksistä :-) Brittilehtien teatteri-ihmiset laativat aina loppuvuodesta omista suosikeistaan listauksia.

Guardianin teatterikriitikko Michael Billingtonin listalta löytyy monta omaakin suosikkia. Hänen 10 esityksestään olen nähnyt Hangmenin, Kaikki 3 Chichesterin teatterin Young Chekhov -näytelmää (Platonov, Ivanov, Lokki), Gypsy:n, Oppenheimerin (näin Lontoossa, en RSC:ssä), Man and Supermanin (vain NT Livessä eli leffassa) ja Oresteian. 6/10, ei lainkaan huono (pari niistä mitä en nähnyt oli kylläkin Lontoon ulkopuolella). Kaikki olivat kyllä loistavia, vaikka omien suosikkien listalle pääsikin näistä vain 2.

Guardianin Lyn Gardnerilla on myös kiinnostava listaus; mun näkemiäni ovat Oresteia ja A View From the Bridge (jonka tosin näin jo viime vuonna ennenkuin siirtyi Young Vicistä West Endille). Suurin osa on esitetty muualla kuin Lontoossa.

Whats on Stage -sivuston Matt Trueman listasi suosikkinsa myös. Meillä yhteisiä katselukokemuksia olivat Jane Eyre NT:ssä ja Oresteia. Hälläkin tosi monet suosikeista tulivat Lontoon ulkopuolelta.

Telegraphin Dominic Cavendish mainitsee omalla listallaan monen monta omaakin suosikkiani :-) Vuosikatsauksessaan hän puhuu kyllä myös politiikkaa, eikä vain teatterista.



TILASTOJA

Esityksiä näin 176. Turha kai edes mainita että se oli uusi ennätys. Koitan pyhästi vähentää ensi vuodelle, mutta... Koitan myös lisätä tanssijuttuja ja sirkusta omaan kulttuuriallakkaani.

Vertailukohdaksi näin VAIN 48 elokuvanäytöstä elokuvateatterissa (no, jonkun niistä muutamankin kerran), siis tähän päivään mennessä, vielä olisi kuluvalla viikolla luvassa lisää 2-3 kpl.

Klassisen musiikin konserteissa (lähinnä Tampere Filharmonian, mutta toki muissakin) kävin 24 kertaa. Kevyemmän musiikin keikoilla vain neljästi. Aika surkea määrä se.


LEFFAT TOP10

Laitetaan tähän loppuun myös suosikkileffojen top10 tältä vuodelta, jos ketä kiinnostaa se:

Pride
The Imitation Game
Theory of Everything
Shaun the Sheep
Kingsman
Ex Machina
Miekkailija
Mad Max: The Fury Road
The Lobster
What We Do In The Shadows

Kunniamaininnat: Unbroken, Selma, Cinderella, Ant-Man, The Girl King, Star Wars: The Force Awakens, Mr Holmes, A Little Chaos, Avengers: The Age of Ultron.

Osan näistä näin leffassa jo Lontoossa edellisenä vuonna, mutta ovat nyt tässä listalla. Paitsi Pride oli jo myös viime vuoden listalla, vaikka taisi tulla ensi-iltaan Suomessa vasta alkuvuonna. Osa ei ole tullut Suomessa leffalevitykseen lainkaan.




Ja lopuksi, kyllä tarttee olla aika monesta samaa mieltä eli mitä useimmat (Lontoon) teatterikävijät ajattelivat vuonna 2015.

Ja hei, kyllä noihin esityksiin mihin ei ole vielä linkkejä, semmosia tulee. Joskus.

3 x Pähkinänsärkijä (Kansallisbaletti, Bolshoi, Royal Ballet) / 19.-21.12.2015

No niin, kolme päivää ja kolme eri versiota Pähkinänsärkijä-baletista on nyt takana. Olipas se mielenkiintoinen ja mieltä avartava kokemus! Miten samasta tekstistä (E.T.A. Hoffamanin tarinasta Nußknacker und Mausekönig) voi saada aikaan kolme näin erilaista tulkintaa! Ihanaakin ihanampi Tšaikovskin musiikki sen sijaan on sama kaikissa.

Maratonin aloitti Kansallisbaletin Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas lauantain matineanäytöksessä (oli muuten 149. esitys!). Sunnuntaina kävin katsomassa viime vuotisen taltioinnin Moskovan Bolshoi baletista Finnkinon Kinopalatsissa ja tänään sitten Royal Ballet'n esitys Lontoosta (taltioitu viime viikolla), jonka näin Hämeenlinnan BioRexissä. En tiedä minkä verran se sitten vaikuttaa tykkäämisiini, että vain yksi oli livenä ja muut leffateatterissa.

Kaikissa oli toki eri sovitukset ja koreografiat. Suomen nykyinen versio (jota on esitetty vuodesta 2002 asti) pohjautuu Wayne Eaglingin ja Toer van Schaykin koreografiaan vuodelta 1995 - ja jälkimmäinen herroista on vielä suunnitellut lavastuksen ja puvutkin. Bolshoi-versio on Juri Grigorovitshin käsialaa vuodelta 1966, Marius Petipan koreografian pohjalta. ROH-version taas on laatinut Peter Wright vuonna 1984, Lev Ivanovin mukaan (mutta Petipan alkuperäiskoreografiasta), mutta hänkin on muutellut sitä reilun 30 vuoden aikana. Miten erilaisia nämä ovatkaan! Eivätkä vain tanssillisesti vaan myös juonellisesti.

Käytän tässä muuten sitten aina sitä nimeä kustakin henkilöstä mitä kukin tuotanto käyttää. Näissä on eroja, koska hahmotkin vaihtelevat! Suomi-versiossa päähenkilö on Klaara, Bolshoissa Marie ja Royal Ballet -versiossa Clara. Tämän pikkuveli on Pekka tai Fritz. Samoin esittäjät vaihtuvat (siis tottakai esittäjät vaihtuvat, mutta...); Bolshoissa sama tyyppi esittää sekä Pähkinänsärkijää että Prinssiä, mutta kahdessa muussa näissä rooleissa on eri tanssijat.

ROH-versiossa Gandalfmainen herra Dosselmeyer on tavallaan pääroolissa, koska tämä suuri taikuri ja silmänkääntäjä on läsnä melkein koko esityksen ajan, orkestroiden koko spektaakkelia. Hän häärii taustalla, koordinoiden ja vetäen temppuja hihastaan yhtä helposti kun hän loihtii maagisia kuvaelmia Claralle. Bolshoi-versiossa hän on aluksi Marien kummisetä, mutta muuttuu sittemmin velhoksi. Kakkosnäytöksessä herraa ei kauheasti enää nähdä Suomen ja Bolshoin versioissa.

On aika mainiota, että kun hollantilaiskaksikko sovitti teosta Suomeen, niin joulukuusi jätettiin pois (koska sellaisia ei ollut yleisesti käytössä 1800-luvun alussa mihin tämä versio sijoittuu) mutta sen sijaan joulupukin apulaisena häärää vuohipukki! Ja joulupukkikaan ei ole mikään punanuttu, vaan sellainen perinteinen, kelsiturkki nurin -mallinen.

Ylimalkaisehkot juonitiivistelmät kustakin: Kansallisbaletti, Bolshoi ja Royal Ballet. Ja tarkemmat esiintyjälistat myös, kustakin näkemästäni versiosta: Kansallisbaletti, Bolshoi ja Royal Ballet.

Hassua miten hiirien/rottien osuus pieneni esitysten myötä. ROH-versiossa Hiirikuningas ja armeijansa nähdään vain pienen hetken 1. näytöksessä. Kansallisbaletin versiossa hiiret hyppäävät lavalla alvariinsa. Tai jostain syystä ne ovat rottia, joita kuitenkin johtaa Hiirikuningas.

No mitä sitten tanssijoista?

Tiina Myllymäki (joka nimitettiin heti meidän esityksen jälkeen Kansallisbaletin Tähtitanssijaksi!) oli ihastuttava Klaara. Sergei Popov (toinen uunituore Tähtitanssija!) oli sekä Drosselmeierin sisarenpoika että prinssi, ja hyvinpä tuokin esiintyi. Klaaran riiviömäistä pikkuveljeä, punatukkaista Pekkaa esitti Xiaoyu He, ja Henrik Burman taas herra Drosselmeyeriä. Raamikasta Pähkinänsärkijää tulkitsi yhtä raamikas Jani Talo.

Bolshoi-versiossa Anna Nikulina oli Marie ja kamalan tekorusketuksen omaava Denis Rodkin tuplaroolissa sekä Pähkinänsärkijänä että Prinssinä. Tässä isoimman vaikutuksen teki kiinalaisen tanssin miestanssija Egor Sarkov ja tämän leiskuvan korkeat hypyt. Ihan kuin miehessä olisi jouset jalkapohjissa!

ROH-versiossa oli vanha konkari Gary Avis Drosselmeyerinä, ihanan mystinen viitanheiluttaja! Francesca Hayward jotenkin hyvin nuoren ja raikkaan näköisenä Clarana. Hans-Peterin (Drosselmeyerin kummipoika) ja Pähkinänsärkijän tuplaroolissa nuori Alexander Campbell. Prinssinä Nehemiah Kish, joka oli kyllä hyvin kuninkaallinen, mutta varsin jäyhäilmeinen, Ja Sugar Plum Fairynä ihanan ihana Lauren Cuthbertson, joka tanssii aina niin kauniisti.

Näissä tuotannoissa on isoja eroja esimerkiksi sillä osallistuuko Clara/Marie/Klaara toisessa näytöksessä tansseihin mukaan, vai tyytyykö vain katselemaan. Lontoon versiossa on paljon kaikkia maagisia "taika"temppuja (esim. ilmaan nouseva Fritz, painovoimaa uhmaava Drosselmeyer) ja Bolshoin versiossakin Drosselmeyer lentää. Alla olevalla videolla paljastetaan muutamia temppuja.

Yksi ehkä kaunein kohtaus (niin tanssissa kuin musiikissakin) on 2. näytöksen Grand Pas Des Deux, missä tanssivat eri versioissa eri henkilöt. Prinssi ja Sugar Plum Fairy TAI Klaara ja Prinssi... Ainakin ROH-versiossa se oli upean upea kohtaus.

Kaikissa on tietenkin satumaisen kauniit, hyvin jouluiset ja maagiset lavastukset ja puvustukset - miten eri näköisenä joulukin näyttäytyy! Ja kaikki projisoinnit ja muut, upeaa. Mä tykkään kauheasti niistä erimaalaisten tansseista, ja niissäkin saadaan näemmä valtavasti variaatioita. Kansallisbaletilla oli upea adonis-Fauni Kreikkalaisessa tanssissa ja ruoskaa heiluttavamimmi Espanjalaisessa tanssissa, Bolshoilla taas hauskin Kiinalainen tanssi.

En ymmärrä enkä hyväksy näitä karkinrapistelijoita ja popkorninmussuttajia kun ollaan katsomassa balettia. En elokuvateatterissa, enkä varsinkaan kun ollaan katsomassa elävää esitystä. Kai lapsikin voisi olla vajaan tunnin (minkä yksi näytös Kansallisbaletissa kestää) syömättä jotain? Voiko? Tai jos on pakko syödä, niin voisiko ne rapisevat kääreet ottaa pois karkeista ennen esitystä, ja rapisevan pussin kanssa. Anteeksi jos olen niuho, mutta kyllä se rapina ja massutus häiritsee vielä enemmän kun on katsomassa balettia tai teatteria, kuin elokuvissa. Nytkin joka esityksessä oli joku äänekkäästi syövä, Hämeenlinnan BioRexissä vieressäni istui ihan aikuinen (ja selkeästi baletin ystävä, joka kävi väliajalla juttelemassa muualla istuville kavereilleenkin koreografioista) joka söi maailman rouskuvimpia leffasnacksejä ikinä, sellaisia hot rod-tyyppisiä. Ja kun kauhean nätisti väliajalla otin asian puheeksi, niin oli kovin loukkaantuneen oloinen. Huoh.

 

  

Sattui niin upeasti että uusien tähtitanssijoiden (Tiina Myllymäki ja Sergei Popov) kukituksen lisäksi oli Kansallisbaletin iltapäivän esityksen jälkeen oopperatalolla myös taiteilijatapaaminen. Myllymäen ja Talon lisäksi lasten uteluihin vastailivat Atte Kilpinen ja Terhi Räsänen. Lapsilla oli tosi hauskoja ja kiinnostavia kysymyksiä. Kauanko kukin on tanssinut (Tiina n. 22 v, Terhi n. 25-26 v, Atte n. 3 ja Jani 33v), ja miltä tuntuu olla Tähtitanssija (Tiina: lisää töitä!). Miten tanssija pystyy olemaan niin kauan paikoillaan (paljon harjoittelua) ja miten näkee hiirikypärän läpi (hyvin kun ei niistä punaisista silmistä katsota). Miksi teidän pitää harjoitella? Onks teillä hiki? Miten vois päästä jännityksestä eroon? Miksi joka vuosi esitetään Pähkinänsärkijä? Paras tuli melko lopussa: miksi nhiiripuvussa on niin paljon karvaa (Atte: "haluuksä tulla koskemaan mun karvaa?" - ja pieni tyttö meni paijaamaan).

Lopuksi sai nimmareita (kyllä, minäkin) ja ottaa kuvia itsestään tanssijoiden kanssa (tätä en sentään kehdannut, koska kaikki muut siinä jonossa oli n. 5-9 -vuotiaita). Tämmöisiin tilaisuuksiin on aina kiva päästä osallistumaan!

        

Mikä sitten oli paras Pähkinänsärkijä näistä kolmesta? Kyllä mä melkein taivun kotimaisen kannalle. Ehkä se vaikutti, että oli ainoa minkä näin livenä. Veikkaan että kärjessä olisi saattanut olla ROH-versio, JOS olisin nähnyt sen livenä ja JOS se olisi ollut semmoinen ilta että suosikkitanssijani Steven McRae olisi vetänyt Prinssin roolin. Muutama viikko sitten katsoin niiden version (vuodelta 2009, missä McRae tanssii nimiroolin) DVD:ltä (kiitos vaan Tampereen Metson kirjaston. Siellä on muuten kiva valikoima muitakin Royal Ballet -esityksiä, peräti kolme missä McRae tanssii). ja olihan se nyt huippu. Mutta näistä versioista Bolshoin on selkeästi "huonoin". Siis eihän se huono ole sekään, mutta kaksi muuta nyt on vaan parempia :-)

Ehkä ensi jouluna on mahdollisuus nähdä tämä Lontoon Covent Gardenissa, ja ehkäpä McRae tanssisi sinä iltana Prinssinä. Aina voi haaveilla...



Ensimmäiset 4 kuvaa Royal Ballet-versiosta, kuvaajana Tristan Kenton
Seuraavat 2 kuvaa Kansallisbaletista, kuvaajana Sakari Viika
Viimeiset 3 kuvaa Bolshoista, kuvaajasta ei mitään tietoa.

Taiteilijatapaamisen kuvat omia.

Näin Kansallisbaletin esityksen ilmaisella pressilipulla, ja Royal Ballet'n version ilmaisella lipulla.