Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille / Törnävän kesäteatteri 22.7.2022

Jaahas, uuden musikaalin kantaesitys, ja minä en tiedä tästä mitään! No, en nyt niin väitäkään seuraavani Broadwayn kaikkia tuulia ja musikaaliskeneä, paitsi korkeintaan toisella silmällä joskus. Mutta sitäkin hauskempaa on mennä katsomaan ihan tietämättömänä ja avoimin mielin! Uskon että tämä työryhmä ei mitään luokatonta meille esittäisikään.

Seinäjoen kesäteatteri Törnävällä on profiloitunut muutamassa vuodessa tuoreilla musikaalikomedioiden (vai komediamusikaalien?) kantaesityksillä. Mahtavaa! Spamalot ja Something Rotten aloittivat, ja nyt Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille jatkoi samaa linjaa. Samoja tekijöitä taas sieltä löytyy: Mikko Koivusalo tehnyt oivallisen suomennoksen, Jani Uljas loihtinut monipuolisesti muuntautuvan lavastuksen... Vaikka ohjaaja on joka kesä vaihtunutkin, niin hyvin samansuuntaiset esitykset on saatu aikaan. Tällä kertaa asialla on Mikko Kouki.

Alkuperäisteksti on Robert L. Freedmanin ja Steven Lutvakin käsialaa ja musikaali sai ensi-iltansa Broadwayllä 2013, voittaen useita Tony palkintojakin. Kaikki alkaa vankilasta, eletään 1900-luvun alkua. Nuori mies alkaa kertomaan tarinaansa, ja siitä miten hän kiven sisään päätyi. Tämä köyhä nuori mies on Monty Navarro, jonka äitikin menee vielä kuolemaan. Mutta sitten käykin ilmi että Monty on äitinsä kautta sukua D'Ysquithin mahtimiehille ja -naisille. Valitettavasti vain hänen ja jaarlin tittelin välissä on useampikin perheenjäsen. Joten eikun tuumasta toimeen, jospa he siitä yksitellen kupsahtaisivat pois... Mukana on toki mehevä kolmiodraama, mitä mielikuvitusrikkaampia murhatapoja, eksentrisiä sukulaisia ja vähän muitakin ihmisiä. Välillä intoudutaan laulamaan, musikaalissa kun ollaan. Ja loppu on... jos ei nyt onnellinen ja ainakin mielenkiintoisen kutkuttava!

Mikael Saari on oikein kelvollinen nuorena Montynä. Sopivasti pilkettä silmäkulmassa ja lavakarismaa, sekä tietenkin hieno ääni! Toisaalta aika kamala hahmo Monty kuitenkin on, sellainen herrasmiesketku, millä riittää karismaa hurmata naisia. Katsojia myös! Silti tällä kertaa show'n varastaa Tuomas Uusitalo, joka muuntautuu joka ikiseksi D'Ysquith-suvun jäseneksi! Mikä heittäytymiskyky ja monipuolinen ote! Se minkä hän lauluäänessä ehkä Saarelle häviääkin, niin juuri tämä monipuolisuus on valttia. Yhtä pieteetillä (ja nopeilla vaihdoilla) hän tekee suulaan viinaanmenevän papin, mehiläishullun maalaismiehen, superinnokkaan hyväntekijän, majuri-bodarin, pankkiirin, lavadiivan jne roolit. Toinen toistaan hulvattomampia tyyppejä nämä. Ja kummasti saman näköisiäkin... En muista Uusitaloon törmänneeni teatterin lavoilla aiemmin, mutta toivottavasti näen jatkossa. Hän tuo tähän esitykseen pitkälti sen huumorin jolla musikaalikomedia lunastaa sen komediaosuuden.

Esityksessä on myös useampi kiinnostava naisrooli. Montyn pyrkyrimäisenä on-off tyttöystävänä Sibellana aina niin ihana Linda Hämäläinen ja potentiaalisempana emäntäehdokkaana Reeta Vestman (mikä nauru!). Molemmat upeaäänisiä ja karismaattisia. Myös Katriina Sinisalon neiti Shingle ja Sonja Pajunoja monissa pienemmissä rooleissaan jäävät mieleen erinomaisina laulajina. Lisäksi Marika Huomolin jaarlin vaimona teki vaikutuksen. Ja hyvin sherlockholmesmainen Scotland Yardin tarkastaja Pinckney (Arne Nylander) oli kanssa hauska. Mainitaan sitten loputkin porukasta: Helena Puukka, Antti L J Pääkkönen ja Julius Martikainen urakoivat kauhean monta roolia kukin.

Monista musikaalikuvioista tuttu Jussi Vahvaselkä vastaa musiikin tuotannosta. Livebändiä ei Törnävällä nähdä, vaan musiikki tulee nauhalta. Lutvakin sävellykset ovat ihan kelpo musikaalikamaa, mutta yksikään biisi ei jää mieleen pidemmäksi aikaa. 

Elina Vättö on suunnitellut upean epookkipuvustuksen taas kerran. Sibellan pinkki look ja kaikki brittiherrojen asut ovat mykistäviä. Monta erilaista asukokonaisuutta tähän on tehty, kesäteatteriksi huiman iso satsaus. Koreat kampaukset ja maskeeraukset on suunnitellut Petriina Suomela, aikamoinen homma niissäkin. Jouni Prittisen koreografiat ovat välillä melko vauhdikkaita, joukkokohtaukset muutenkin olivat näyttäviä.

Henkiin heräävä maalaus jaarlin kartanossa oli hieno! Ja jaarlin illalliset ne vasta kiinnostava tilaisuus onkin. Paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia lavastuksessa, puvustuksessa ja ihmisten toiminnassa. Puhumattakaan kekseliäistä tavoista millä murhata perimysjärjestyksessä edellä oleva...

Niin, mitä tästä nyt sitten muuta sanoisi? Kerrassaan valloittava esitys ja ammattimaisesti toteutettu, tietenkin. Silti hieman tyhjä olo jäi, vähän turhan höttöä ehkä. Oivallista kesäteatteria, ja ehkä tätä voisi katsoa ihan sisätiloissakin. Mutta kuten niin monet muutkin uuden polven musikaalit: musiikista ei jää mitään mieleen. 

Ensi kesänä Seinäjoella mennään Xanadun pop/diskomaailmaan, taas yhden uuden musikaalin kantaesityksen merkeissä. Mennään vaan! Muutamassa vuodessa Törnävällä on onnistuneesti profiloiduttu uusien musikaalien esityskenttänä, ja se toki jatkukoon.

Esityskuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suomen hevonen / Pyynikin kesäteatteri 20.7.2022

Sirkku Peltolan kirjoittama Suomen hevonen on kyllä yksi nykynäytelmäkirjallisuuden klassikoista, siitä ei ole epäilystäkään. On siis mainiota että se nähdään nyt myös Pyynikin kesäteatterissa, kierrettyään varmaan Suomen kaikki isommat ja pienemmät kesäteatteripaikat vuosien ajan. Ja vieläpä niin että Peltola itse ohjaa. Viime vuosina Pyynikillä on nähty aika vaihtelevantasoisia juttuja, joten nyt luvassa mainio teksti.

Vaikka näytelmä on kirjoitettu jo vuonna 2001, niin yllättävän ajankohtainen se on vieläkin, siis suurilta teemoiltaan. EU-liittymiset ja markka-ajat on toki ohitettu, mutta noin niinkuin pääpiirteittäin; kyllä hyvä teksti koskettaa ja liikuttaa aina. Tämä on siitä ovela näytelmä että katsoja siirtyy itkusta nauruun ja takaisin aika soljuvasti. Kimurantit perhesuhteet sovitettuna yhteiskunnalliseen kritiikkiin on Peltolan tavaramerkki.

Näin tämän Tampereen työväen teatterissa 2005, ja on riemastuttavaa nähdä miten osa näistä alkuperäisistä näyttelijöistä on vielä mukana. Aimo Räsänen huikentelevaisena Kai Kotalana, Tuire Salenius tämän kärsivänä äitinä Ailina ja Miia Selin reippaana Jaanana. Edelleen kaikki rooleissaan kuin kotonaan (no toisaalta näitä rooleja he esittivät kaikki jatko-osatkin). Tällä kertaa mainion äidin saappaisiin astuu Mari Turunen, ja aika taitavasti hän vanhan rouvan roolissa sanaileekin. Juhani Laitala on Lassi, ex-vaimonsa ja ex-anoppinsa kanssa asuvana maatalon isäntä. Teija Auvinen on tämän uusi naisystävä ja Petra Ahola taas KK eli Jaanan rempseä kaveri. Siinäpä se porukka sitten onkin, täydennettynä oikealla suomenhevosella, joka meidän näytöksessämme oli Kopsahovin Clara. Kovin pieni rooli heposella kuitenkin oli, mutta pääsi sentään estradille.

Kaitsu on vähän luuseri, semmoinen peräkammarinpoika, joka haaveilee isoista rahoista ja karttelee kouluja ja työntekoakin. Oiva suunnitelma rahdata Suomesta vanhat hevosraiskat Sisiliaan teuraaksi ja saaduilla rahoilla ostaa moottoripyörä. Jotenkin hän saa puhelahjoillaan isänsäkin mukaan tähän hullutukseen, ja tämä hankkii naapureilta vielä lisää hevosia. Mitäpä EU-Suomessa vanhoilla hevosilla tekisikään ja kun kohta niiden teurastuskin hankaloituu, uudesta hautaúsmaksusta puhumattakaan. Kyllä Harmo joutaa lähteen kun ei oo enää mitään funktioo, niinkuin Kaitsu asian esittää. Tästä alkuasetelmasta lähtevät tapahtumat niinsanotusti laukalle.

En muistanutkaan miten surkuhupaisaa on Kotaloiden lihatalkoot kun hevosrekka ajaakin ojaan ja miten vaikeaa Lassilla on hevoslihapullien syönti. Peltolan teksti on niin hersyvää ja napakkaa, mutta samaan aikaan vähän tragikoomistakin. Jotenkin on kuvaavaa miten Lassilla ja Aililla on tuvassa omat vesisangot. Ja mikro arkkurahoineen on mummun. Ihminen näemmä sopeutuu monenlaiseen elämään, Lassikin tottuu asioiden salailuun perheen naisväeltä. 

Hannu Lindholm on toteuttanut lavastuksen hyvinkin realistisen näköisillä tulosteilla. Siinä on niin maitolavat kuin ulkorakennukset. Toki Kotaloiden tupa on ihan "perinteinen" lavastus eikä vain kulissi. Aluksi katsoin tulostettuja lavasteita vähän säälien, eiväthän ne sovi lainkaan Pyynikin luontoon! Mutta kyllä ne sopivatkin, kun silmä hieman tottui. Yllättävän realistiset ja kolmiuloitteiset. Marjaana Mutasen puvut henkivät 2000-luvun alkua ja vähän junttimaista maalaismeininkiäkin. 

Kaitsun harrikka-ajot ryyditetään sopivalla musiikilla: Ace of Spades ja Easy Livin' raikaa Pyyynikillä mehevästi. 

Näyttelijät ovat kyllä oivallisia kaikki, mutta jotenkin Tuire Saleniuksen lakoninen Aili iskee sydämeeni eniten. Hän on katkera monestakin asiasta, mutta eteenpäin on silti mentävä. Jos yksi elämän kohokohdista on ollut Lucia-neidon rooli silloin joskus nuorena...

Ihana oli palata näiden hahmojen pariin taas pitkästä aikaa. Loppu oli peltosmaiseen tapaan katkeransuloinen. Huumori on mustaa ja välillä tulee miettineeksi saako tälle edes nauraa. Surku ja sääli tulee näitä ihmisiä, mutta sitten taas toisaalta, itsepähän ongelmansa ovat luoneet. Lassi siksi että lähtee mukaan kaikenlaiseen poikansa hömpätykseen, eikä täytä EU-papereita. Ja Kaitsu tietenkin siksi kun on vähän ketale. Kukapa vanhempi ei halua auttaa lapsiaan ja painamaan villaisella tämän töppäyksiä. Sisilia hiljennetään mummun arkkurahoilla, vaan milläpä mummu sitten haudataan kun Repinkin siivutetaan. Voi näitä! Uskon että tämä toimii oikein mainiosti myös heille keille Kotaloiden sakki on ihan tuntematon perhe.

Esityskuvien copyright Katri Dahlström
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kun lesket... empivät / Tuiskulan kesäteatteri 5.7.2022

Taas kerran toistan itseäni kun totean että Tuiskulan kesäteatteri on Suomen kesäteatterien aatelisjoukkoa! Kesä toisensa jälkeen tämä yhteen hiileen puhaltava monikymmenpäinen joukko hurmaa katsomokaupalla ihmisiä. Lähihistoriaan ja lähiseuduille sijoittuvat näytelmät ovat hauskoja, täynnä erilaisia ihmiskohtaloita ja erittäin viihdyttäviä. Ja mikä esiintyjäsakki! 

Tänä vuonna paikallinen mestari Pekka Saaristo on kirjoittanut (ja ohjannut) mehevän näytelmän sodanjälkeisestä ajasta, leskistä, jälleenrakentamisesta, evakoista ja näiden monenkirjavista ihmissuhteista. Mukana on tuttuun tapaan muhevia joukkokohtauksia, Jari Levyn musiikkia, ja bonuksena ihana suomenheppakin!

Regina Isotalo (oivallisen napakka Virpi Vähätalo) emännöi leskenä isohkoa taloa ja pitelee kaikkia naruja tiukassa otteessaan. Kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa tytärtä räväkämpi Saara (sopivan vauhdikas Tiia Sillanpää) ja rauhallisempi Salli (Meeri Kimppa) kapinoivat ja siinä otetaan välillä aika tiukastikin yhteen. Äiti kun pitää heitä ilmaisina työmyyrinään. Molemmilla tyttärillä on omat mieskuviot ja pikkuhiljaa muitakin itsenäistymisjuttuja. Taloudessa asuu myös Reginan isä, Fransu-pappa (aivan mielettömän hyvä Veikko Salo) jolla on hulvattomia verbaalisia heittoja asiaan jos toiseenkin. Lisäksi on tulevaa ja menevää palveluskuntaa, mm. juonikas Maire-karjakko (Reetta Hulmi) - joka aiheuttaa monenlaista konfliktia. 

Talon pihapiirissä kaikki sitten pyöriikin, on huutokauppaa (eikun auksoonia) ja riiuureissuja, Ameriikan vieraita ja vähän muitakin vieraita. Välillä tuntuu että Isotalolla on vilkkaampi liikenne kuin Helsingin rautatieasemalla. Vieraista ja kylänmiehistä ehkä tärkeimpinä ison lapsilaumansa kanssa kylille muuttanut evakkoleskimies Eino (aina yhtä loistava Juha Kulmala), emännän musisoiva eksä Toivo (mainio Aapo Uotila) ja viinaanmenevä sukulaismies (joka kerta hurmaava Tomi Hulmi). Monenlaisia ja kaikenikäisiä leskirouvia mahtuu myös kuvioihin, vuokralla asuva Irma (Irina Kaukinen) heistä etunenässä. Susanna Salo-Kimppa laulaa hienosti leskiopettajan roolissa. Kyläläisissä on kyllä monta herkullista hahmoa; lääkäri sporttisine puolisoineen, lupsakka huutokauppameklari (anteeksi, auksoonin meklari) topakoine vaimoineen, ikäneito ompelijatar jne. 

Lisäpisteet muuten kaikille hienoista murteista ja toki Saariston Pekalle niiden kirjoittamisesta! Tämä on asia mihin olen monena vuotena kiinnittänyt huomiota. Sanailu on tuttuun tapaan nasevaa, hauskaa ja kunkin henkilön suuhun sopivaa. Nauratti erityisesti "En tunne miestä sano Ketola Jeesusta" Fransu-papan sanomana. Vesilahden Krääkkiön kylästä tuleva äidinpuoleinen sukuni käyttää tätä paljon! Tarina etenee hyvin ja henkilöiden taustoista paljastuu uusia asioita. Loppukin on realistisen kiva eikä mikään siirappinen, missä kaikki saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Sirkka Salo on puvustanut ison joukon ihmisiä, ja ei voi kuin ihmetellä valtavaa vaatevalikoimaa ja kenkiä, hattuja ja muuta rekvisiittaa. Pienimmissäkin osissa esiintyvät on puvustettu pieteetillä ja ajan hengessä. Myös Kari Krusbergin ja Veikko Salon lavastus kotiseutumuseon miljöössä toimii, ei ole paljoa taaskaan tarvittu mitään ekstraa, kun valmiit rakennukset palvelevat kokonaisuutta niin hyvin. Vanhat polkupyörät ovat ihania, ja niillä kyllä ajellaankin edes ja taas.

Tänä vuonna yksi eniten hykertelyä aiheuttanut juttu olivat aivan hulvattoman hauskat ja hauskasti toteutetut välimusiikkinumerot viihdyttävine koreografioineen! Ihan huippua! 

Tuiskulan sakissa on monta todella karismaattista ja lahjakasta esiintyjää, lapsista iäkkäämpiin. Laskin loppukiitoksista peräti 11 lasta. Koko Tuiskulan koneisto lipunmyynnistä väliaikatarjoiluihin (itse esityksestä puhumattakaan) on kuin hyvin öljytty moottori: ei mitään turhaa ja ylimääräistä vaan kaikki pelaa just eikä melkein. Kyllä se sivuvaunullinen EMW moottoripyöräkin aina käynnistyi.

Lämmin kiitos taas Tuiskulaan ja ensi kesänä nähdään!

Kuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sarkia - häivähdyksiä / Romulan taiteellinen teatteri 4.7.2022

Tunnustan että runoilija Kaarlo Sarkia on jäänyt minulle hieman vieraaksi, monen muun suomalaisen runoilijan tavoin, vaikka likipitäen naapurikylällä onkin syntynyt ja asunut. Se oli yksi syy miksi halusin nähdä tämän Romulan taiteellisen teatterin ja Sastamalan opiston yhteisen esityksen hänen elämästään. Ja kyllä kannatti! En pelkästään oppinut paljon uutta Sarkian elämästä, mutta sain kuulla myös hienoja säkeitä hänen runoistaan. Ja lisäksi kaupan päälle sai vielä upean elämyksen kauniissa kesäillassa.

Sarkia - häivähdyksiä oli nimensä mukaisesti kokoelma välähdyksiä ja palasia Sarkian elämän vaiheista, pieniä kurkistuksia eri ikäisen Sarkian maailmaan. Esitys alkoi opastetulla kävelyllä Kannarin kansakoululta ja matkan varrella kauniin vanhanaikaiseen asuun pukeutunut opas kertoili meille Sarkian elämän pääkohdat ja teokset. Näin sivistyneinä pääsimme Sarkia-näyttämölle luonnonhelmaan, ja heti meidät tempaistiin mukaan väkijoukon määrätietoiseen kävelyyn, runon kaikuessa kaiuttimista. Heti ensimmäiseksi täytyykin kiittää Jaakko Karjulaa ja Friida Lahtivirtaa ääniasioista. Esityksen aikana saimme niin kauniita runonsäkeitä kuin vaikkapa huilunsoittoa ja tuulen huminaa. 

         

Muutoin pienet kohtaukset tarjosivat kurkistusikkunan moniin tärkeisiin, ja ehkä ei niin tärkeisiinkin kohtiin niin nuoren Kaarlon kuin vanhemmankin miehen elämään. Kuinka hän opettelee lukemaan ja leikkimään, kolttostelee ja keppostelee. Lukee, uppoutuu kirjoihin, ja on kielellisesti lahjakas - onneksi tulee mahdollisuus käydä kouluja ja opiskella. Hieman vakavamielinen, pohdiskeleva, introvertti. Jäyhä ja ajoittain hieman ulkopuolinen, Sellaisen kuvan minä miehestä saan.

Kohtausten tekstit ovat Panu Rajalan kirjoittamia ja runot tietenkin Sarkian itsensä. Kati Juurikka ja Jaakko Karjula ovat ohjanneet monikymmenpäistä joukkoa ja taitavaa työtä on tehty. Pieniä huumorinpilkahduksia on aina välillä, varsinkin poikien viinankeittokohtaus hykerryttää. Ja monenlainen skoijaaminen. Mutta sitten on paljon vakavaa tekstiä, ei silti onneksi ryppyotsaista. 

Katsomo on käännetty nurinpäin, eli istumme siinä missä esiintyjät yleensä ovat, ja esiintyjät siroavat pitkin vanhoja pengerrettyjä penkkejä ja muuallekin. Sarkia-näyttämö on siitä hieno paikka että ympäröivä metsä ja luonto on helppo ottaa mukaan esitykseen, ja niin nytkin. Metsästä ryömii ihmisiä ja muurin takana puuhökkelikulissit kaatuvat.

Karoliina Nikitin on tehnyt puvustuksen kanssa ison työn. Kauniita kenkiä myöten kaikilla on hienoja 1900-luvun asuja. Näyttelijät vaihtuvat välillä aika lennossakin, mutta on hieno ratkaisu pitää Sarkian esittäjä aina valkoisissa. Näyttelijät ovat kyllä vallan mainioita, kaikki nuoremmat lapsetkin. Erityisesti mieleen jäi Amanda Skogsin roolityöt niin rehtori Sarastona kuin Uuno Kailaana. Muhevaa näyttelemistä. 

On hienoa että Romulan taiteellinen teatteri tekee jatkuvasti omaleimaisia ja tinkimättömän hienoja esityksiä, perinteisestä kesäteatteriperinteen valtavirrasta poikkeavia. Tämäkin oli raikas, runollinen ja romanttinenkin tuulahdus. Lisäksi erityisen kivaa on sekin, että esintyjien sukupuolilla ei ole väliä, vaan miesten ja naisten roolit ovat sopusuhtaisesti sekamelskassa.

Esitykset ehtivät jo 10.7. loppumaankin, mutta Kaarlo Sarkian tiimoilta on Kiikassa paljon nähtävää.

Sarkia - häivähdyksiä oli seesteisen kaunis, runollinen ja hieman haikeamielinenkin. Ikänsä keuhkotaudin varjoissa viettänyt Sarkia kuoli aivan liian nuorena, mutta ehti julkaista neljä runokokoelmaa ja jonkun verran käännöksiäkin. Ehkä hän olisi voinut elää romanttisessa suhteessa Uuno Kailaan kanssa jonain toisena aikana, tai Suomen ulkopuolella, jos olisi saanut elää neljääkymmentäkolmea ikävuottaan vanhemmaksi. Ainakin niin haluaisin uskoa ja toivoa.

Kuvien copyright RTT:n jäsenet, oppaan kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Metsän morsian / Nokian kesäteatteri 3.7.2022

Tänä kesänä Nokian kesäteatterilla nähtiin taas ihkaomaa tuotantoa, eikä vanhaa suomileffan sovitusta. Heli Pitkänen on kynäillyt suomalaiseen kansanperinteeseen ja mytologiaan nojaavan Metsän morsian -näytelmän, ja vielä ohjannutkin sen. Ja kerrassaan upeasti suomalainen suoluonto oli tuotu Kennonnokalle! Tarina oli kuin olikin hieman suomifilmimäinen, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Metsän morsiamen päähenkilö on nuori paimentyttö Piritta (Emeliina Virtanen), joka palkataan uuden metsänvahdin (Eero Väätäinen) lampaita kaitsemaan. Suuren ja köyhän perheen tyttärenä Piritta on tottunut vaatimattomaan ja nuhteettomaan elämään ja hänellä on hyvin läheinen luontosuhde. Metsän kuuset kuiskivat hänelle ja hän nukkuu mielellään niiden suojeluksessa. Kun Piritta sitten kohtaa metsään muuttaneen edellisen metsänvahdin Pauluksen, niin se on menoa. Paulus (Lauri Pelander) jätti hyvän virkansa ja asuu nyt robinhoodmaisesti suolla, yhdessä henkipattojen ja irtolaisten joukon kanssa. Tämän epämääräisen joukkion niskoille on hyvä laittaa kaikki "kunnon ihmisille" tapahtuneet vastoinkäymiset, ja epäilläänpä myös Pauluksen muuttuvan isoksi harmaaksi sudeksi. Näytelmässä on siis kunnon kolmiodraaman ainekset, kun metsänvahti huomaa tarvitsevansa vaimoa ja Piritan köyhä isä on enemmän kuin tyytyväinen varakkaaseen vävyyn. 

Täytyy sanoa että Emeliina Virtanen on kyllä nappivalinta päärooliin. Sopivasti luonnonlasta ja vietonta paimentyttöä roolissa ja hieno lauluääni; se on just eikä melkeen Piritta!

    

Oman lusikkansa soppaan tuo vallesmannin topakka rouva (Marja Sorjonen) ja tämän yhtä topakka tytär Johanna (Jannina Heiman). Molemmat ovat päättäneet metsänvartijan olevan oiva sulhoehdokas, kun kerran edellinen eli Paulus ei Johannaa huolinutkaan. Eikä ihme, sellainen niskojennakkelija on kyseessä. Mutta eipä tunnu huolivan uusikaan metsänvahti, ei vaikka Johanna (ja äitinsä) kaikkensa yrittävät. Kyllä on niin äidin kuin tyttären roolitukset kohdallaan, aivan hykerryttävän kamalia riivinrautoja.

Metsän morsian tarjoilee ajankohtaisia teemoja: suhtautuminen susiin näyttää olevan 1800-luvun lopulla aivan yhtä ristiriitaista kuin tänäkin päivänä. Samoin asenteet syrjäytyneisiin, työkyvyttömiin ja muihin yhteiskunnan sivullisiin. Jos riista katoaa metsästä, niin eikö voisi katsoa peiliin eikä syytellä henkipattoja? Ihmisen ja luonnon yhteiselo on tärkeä näkökulma, jota Paulus koittaa opettaa myös muille. Olemme kaikki yhtä, eikä ihminen ole luonnon yläpuolella.

Metsänvahdin talossa elättinä asustaa myös vanha muori (Pirjo Lammi), joka toimii yhdyssiteenä ns sivistyneen maailman ja suolla asuvan joukon välillä. Paulusta kohtaan hänellä on äidillisen lämpimät tunteet. Metsässä asustaa myös Mykkä-Viljami (Leo Pöri / Peetu Hoseus) joka kommunikoi hienosti eläinten kanssa, ja keppostelee hauskasti muutenkin. Kylällä on toki monenlaisia (aika ärsyttäviäkin) asukkaita; uteliaat kylännaiset ja likipitäen yhtä utelias metsästäjäkolmikko. Kun metsänvahti ajaa juoruakat suolle, niin katsomo hörähtää nauruun yhteen ääneen.

Tekstissä on paljon huumoria ja hauskoja juttuja. Välillä mieleen pulpahtaa Aino Kallaksen Sudenmorsian, välillä Kalevala tai Robin Hood (vaikkei tässä rikkaita ryöstetäkään). Ja sitten taas ne vanhat suomifilmit monenlaisine draamoineen. Kansanperinnejuttuja ja vanhaa metsätietoa on mukavasti mukana, hieman ehkä yliluonnollisenkin sorttisia asioita. Kyllä entisaikaan osattiin monenlaisia keinoja, vähän noituuttakin.

Kuten Nokian kesäteatterin perinteisiin kuuluu niin Sami Varvio oli säveltänyt uutta musiikkia tähänkin näytelmään, Pitkäsen Helin sanoituksiin. Musiikit tulivat nauhalta, mutta esiintyjät lauloivat kyllä livenä. Ja hienosti lauloivatkin! Hieman oli ongelmia mikrofonien kanssa, joten muutama repliikki meni välillä ohi korvien. Jaakko Pimperin äänisuunnittelu muutoin oli kivaa kuunneltavaa; lintujen ja luonnon äänet toivat korville iloa. 

Ja kerrassaan hienon suon pitkospuineen ja savuineen on Huillan Tapsa rakentanut. Siinä on useampi neliömetri kunttaa raahattu jostain. Ja pisteenä iin päällä myös suon lähde. Hienosti suo sulautuu maisemaan ja koko ympäröivää metsää hyödynnetään hienosti. Ja vielä nätti savupirttikin. Tuttuun tapaan Heli Roininen vastaa puvustuksesta. Ja niissä on kyllä nähty vaivaa. Erityismaininta neljän kuusen upeista puvuista ja Pirittan jälkimmäisestä hääpuvusta. Kiitos myös taitavasta maskeerauksesta Jannina Heiman, Mari Huvi ja Milja Leppänen.

Suo jää, ihmiset vaihtuu. Niinhän se on että luonto saa yleensä viimeisen sanan. Nyt sen viimeisen sanan sai vallesmannin rouva, mutta ehkä hänkin jo hieman seestyi ja tunnusti luonnon, ja oikean rakkauden, mahdin. Kiitos Metsän morsiamen väki.

Kuvien copyright Pasi Aittokumpu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Gebhard - seurapiirikomedia Maijusta & Vastatuulessa - tyypillinen tingeltangeli / Teatteri-illat, Kauppilanmäki 22.6.2022

Haa, yksi kesäteatterikesäni kohokohtia on jo useamman vuoden ollut mainio valkeakoskisen Teatteri-illat - porukan tuplanäytelmäilta. Käsikirjoittaja Marko Itkosen nerokkaasta kynänjäljestä on ilo nauttia joka kerta, ja hienoa vielä kun saa aina kaksi esitystä ikäänkuin yhden hinnalla. Tuntuu näitä aika moni muukin arvostavan, sillä esitykset myydään likipitäen loppuun jo ennen ensi-iltaa. Nytkin on enää yhteen esitykseen ihan pari hassua lippua jäljellä.

Ja aina on jotain uutta! Viime kesänä satyyrinäytelmä ja murhamysteeri, ja tänä kesänä taas jotain ihan muuta. Tykkään porukan ennakkoluulottomasta tavasta tarttua kaikenlaisiin teatterin muotoihin.

Kahden koronakesän jälkeen näyttämö oli palannut Kauppilanmäen museon piha-alueelta pirtin viileyteen. Turhaan kannoimme siis istuinalustat, sadevaatteet ja huovat mukaan. Vaan sinnehän ne sai penkin alle työnnettyä. 

Ensimmäinen esitys oli Gebhard - seurapiirikomedia Maijusta. Käsi ylös kuinka moni muistaa Maiju Gebhardin? Tai jos muistaakin yhdestä asiasta (kuivauskaapin keksijänä) niin tietääkö hänestä muuta? Tämän esityksen jälkeen sitä on toki paljon viisaampi, vaikka tämä yksi Suomen historian aikaansaavimmista naisista pitikin yksityiselämänsä yksityisenä. Marko Itkonen on käyttänyt monipuolisesti kirjeenvaihtoa, Maijun lukuisia julkaisuita sekä haastatteluita lähteinään. Tuloksena on tiivis tietopaketti Maijun aikaansaannoksista, joihin kuuluu todella aktiivinen yhdistyselämä, tuottelias kirjallinen työ ja ylipäätään naisen asemaan vaikuttaminen. Maiju halusi tulla muistetuksi omista ansioistaan, eikä tunnettujen vanhempien tyttärenä tai jonkun puolisona.

Esitys on napakka ja hauskakin, välillä Maijun elämänvaiheita hengästyttävällä tavalla läpikäyvä. Ja Pia Vaittinen on todella loistava Maiju Gebhard, yhtäaikaa innostuva ja työteliäs, ja samaan aikaan yksityisyyttään tiukasti vartioiva. Maijun elämäntyönä tuntui olevan emännän työn tehostaminen, eikä siihen tarvittu patenttien hakua. 

Miten sujuvasti hypähdelläänkään Maijun lapsuuteen ja perhekuvioihin, yhdistyskuvioihin ja paheelliseen elämään Helsingissä. Alati läsnä on myös perheen suorasanainen taloudenhoitaja Fanni, joka on selkeästi toiminut (ainakin Itkosen mukaan) niin Maijun inspiraation lähteenä kuin ehkä muutenkin muusana. Loistava näyttelijäsuoritus Ulla Huopiala-Kääpä! Pauliina Syrjälä ja Katja Sillanpää solahtavat taitavasti esittämään milloin Maijun vanhempia ja milloin minkäkin toimikunnan jäseniä. Niitähän nimittäin piisaa, Pellervo-seurasta Marttayhdistykseen , Pienviljelijäin keskusliitosta Työtehoseuraan...

Yksi mainio yksityiskohta on erilaisten museoesineiden käyttö näytelmän henkilöinä. Maijun veljiä Orasta ja Tapiota mallintavat puuhevonen sekä nalle, ja isä Hanneksen rooliin pääsee työtä nähnyt lapio. Hienosti nämä heräävät näyttelijöiden käsissä eloon. Ja siinä samalla pyöritellään näppärästi pullat!

Perinteisen kahvitauon (ihanan tuoretta pullaa ja pikkuleipiä!) jälkeen ilta jatkuu ihan toisenlaisissa merkeissä. Kirjoittajana toimii edelleen Itkonen mutta nyt ohjauksesta vastaa Mira Flinkman! Kun ensin saatiin kokonaan naisten tähdittämä esitys niin nyt on sitten äijäkomedian vuoro. Vastatuulessa alkaa sukukokouksesta; me pirttiin kokoontuneet katsojat olemme osa juhlia ja pääsemme hieman mukaan esitykseenkin. Sukukokouksesta alkavat tapahtumat keriytyä auki. Päähenkilömme, veljeskaksikko Jallu (Marko Itkonen) ja Raimo (Janne Kulosaari) on kyllä varsinainen parivaljakko. Hieman reppana Raimo asustaa kanaverkkokopissa (älkää kysykö!) ja Jallulla on topakka vaimo Marja ja tämän varakkaat vanhemmat. 

Sujuvasti Itkonen ja Kulosaari vetävät kaikki roolit, eikä se oo just eikä melkeen. Mikä osuus on improa ja mikä käsikirjoitettua, mene ja tiedä. Eikä mitään väliäkään. Saamme nauttia hulvattomista vitseistä ja roisista huumorista, oivaltavasta fyysisestä komediasta ja monenlaisesta säätämisestä. Hillitöntä menoa ja siinä missä Janne on varsinainen pokerinaama, on Markolla välillä aika vaikeaa. 

Kun toiselle etsitään kotia ja toiselle naista, ja kaikki menee iloisesti sekaisin, vinksin vonksin ja säätämiseksi. On paljon kohtauksia mitä meille ei voida esittää, oli syynä sitten liiallinen väkivalta tai seksi tai jopa liikunta. Kohellusta oli, mutta äärimmäisen hauskaa sellaista. Loppu on melko onnellinen ja kun vuoden kuluttua tapaamme taas sukukokouksessa, on moni asia muuttunut.

Rekvisiittaa ei paljoa tartte, sellainen kanaverkkoseinämä riittää aika pitkälle. Itkonen ja Kulosaari pelaavat mainiosti yhteen ja kumpikin osoittaa suuria lavakoomikon kykyä.

Kerrassaan mainio ilta taas Kauppilanmäellä, tänne on aina ilo palata, kun esitysten taso on nöin mieletön. Jään malttamattomana odottamaan mitä kivaa Itkonen ja porukkansa ensi kesäksi kehittävät!

Kuvien copyright Janne Kulosaari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hiljaiset perivät maan / Ilmajoen musiikkijuhlat 10.6.2022

Vihdoin ja viimein kantaesityksensä Ilmajoen musiikkijuhlilla sai Jukka Linkolan säveltämä ja Tuomas Parkkisen libretoima ja ohjaama uutuusooppera Hiljaiset perivät maan. Kuten niin moni muukin teos, silläkin oli kohtalona jäädä koronan jalkoihin, ja alunperin kesälle 2020 kaavailtu ensi-ilta siirtyi lopulta kahdella vuodella. Mutta kuten vanha kansa sanoo: hyvää todellakin kannatti odottaa! Lapuanliikkeestä kertova esitys oli vaikuttavaa katsottavaa ja kuunneltavaa.

Linkolan musiikki oli ihailtavan monipuolista; mukaan mahtui niin lattarirytmejä, tangoa kuin humppaakin, virren poljentoa unohtamatta. Pääpaino toki kuitenkin oopperassa. Aina en päässyt moderniin muotokieleen mukaan, mutta laulajien esittämänä musiikki soljui kauniisti. Ja miten hienosti koko ooppera oli roolitettu! Ville Rusanen oli mies paikallaan punavankileiriltä kotikyläänsä palanneena leppoisana miehenä, joka kaikesta huolimatta haluaisi uskoa ihmisten rauhanomaiseen yhdessäoloon. Miehellä on lavakarismaa ja ääntä vaikka muille jakaa. Salamarakkaus paikallisen änkyränimismiehen (Jaakko Kortekangas) tyttären Reginan (Sanna Iljin) kanssa vivahtaa hieman Romeoon ja Juliaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Epäsäätyisää liittoa ei näillä lakeuksilla kuitenkaan hyväksytä, mutta rakkaudella on tapana voittaa esteeet. Regina on suffragetti, opettaja, kulkee housuissa - ja opettaa pienille koululaisille miten asiat voidaan nähdä kahdella eri tavalla, vuoden 1918 tapahtumatkin. Isänsä tyttö monellakin tapaa, mutta myös avarakatseisempi kuin moni muu naapurinsa.

 

Kotikylässä asuu myös "kylän ainut kommunisti" Iivari (Ilkka Hämäläinen), lupsakka mies jonka kohtaloksi koituu lapualaisliikkeeseen lipunut poikansa Penjaami (Akseli Ferrand). Näiden kahden suhteen kautta peilataan paljolti työväenliikkeen ja lapuanliikkeen hankauksia. Mietin miltä katsomossa istuneiden paikkakuntalaisten (tai ylipäätään pohjanmaalaisten) vanhempien katsojien sisimmissä tuntui, katsella jättimäistä Vihtori Kosolan julistetta ja sinimustia lippuja saloissa liehumassa? Historian siivet todellakin havisivat. Siinä missä itselleni tämä oli mielenkiintoinen pala Suomen historiaa, niin monelle katsojalle mieleen voi tulla kipeitä, omakohtaisia (tai vähintäänkin oman suvun kokemia) muistoja. Oli sitten puoluepoliittisesti oikealla tai vasemmalla. Mannerheimin pilkkaa ei oikein suvaita Suomessa vieläkään, ja varovaisen nätisti Parkkinen tekstissään tökkii näitä kipukohtia.

Muhevaääninen rovasti (Nicholas Söderlund) tuo kirkon näkemyksen asiaan, ja kuten libretossa lukee, hän on rovasti päivisin, muiluttaja öisin. Vaikka näyttelijä Taneli Mäkelä on periaatteessa puheroolissa Vihtori Kosolana, niin yllättävän paljon hänkin laulamaan pääsee. Ja mikä jottei, sujuuhan se laulu mieheltä mallikkaasti, kun ei ihan oopperaa vedetä. "Jumalan valitsema kansanjohtaja" eli Kosola on eleetön mutta karismaattinen - helppo uskoa miten hän sai kansaa puolelleen puhumalla. Viidennessä kohtauksessa V. Kosola ja Muiluttajat laulavat Lapuan seurahuoneella. Kuusihenkinen big band säestää taustalla muilutuskohtauksia, taas samaan aikaan hauskaa ja kauheaa. Samankaltaista vastakkainasettelua on koko teoksessa paljon. 

Yhden mielenkiintoisen lisätwistin tarinaan tuo epämääräinen "saksalainen" seikkailijatar/kreivitär Minna Craucher (Mari Palo) joka onnistuu kietomaan niin nimismies Holbergin kuin Kosolankin pauloihinsa. Huikentelevainen naikkonen ajaa omia etujaan, ja opportunistina kokeilee kaikkia mahdollisia keinoja. Vaan lopussa joudumme sanomaan hällekin "Auf Wienerschnitzel"! Oivallisen hauska hahmo ja miten upeasti Palo tätä tulkitsee. 

Paljon dramaattisia käänteitä, surullisia ihmiskohtaloita ja vaikuttavia tapahtumia myöhemmin pääsemme tarinan loppuun. Kaikki loppuu kuolemaan, tietenkin. Vaikka on sitä muutenkin matkan varrella nähty. Kolmisen tuntia on ihan sopiva mitta oopperalle, semminkin kun väliaika kestää ruhtinaalliset 40 minuuttia. No, ehtivät kaikki ainakin nauttia virvokkeita. 

Tuttuun tapaansa Parkkinen on kirjoittanut hauskan libreton. Tai jos nyt voi lapuanliikkeestä voi sanoa noin. Mutta mukana on paljon huumoria, sanaleikkejä ja suoranaisia vitsejäkin. Vaikka aihe on vakava, välillä surullinenkin, niin ei siitä tarvitse kovin ryppyotsaisesti kertoa. Parkkisen edellinen oopperatyö, erinomainen Veljeni vartija (Tampereen ooppera 2018) käsitteli paljolti samoja teemoja ja asioita, tai oli jollain tasolla esiosa tälle. Osalla henkilöhahmoista on oikea esikuva, kuten vaikkapa Hilja Riipinen (Essi Luttinen), joka toimi rehtorina ja myöhemmin kansanedustajakin. 

Vaikka Olavin ja Reginan säätyrajoja rikkova rakkaustarina on yksi juonenkäänne, käsitellään monia muitakin suhteita. Iivari-isän ja Penjaami-pojan myrskyisät välit, Minnan ja miestensä... ja kaikki nämä päättyvät huonosti. Lisäksi kaiken taustalla häälyy Suomen poliittinen tilanne vuoden 1930 nurkilla, lapuanliikkeen ja Kosolan nousu ja (t)uho, työväenliikkeen olojen kurjistaminen ja kommunismin kitkentä.

Parkkisen ohjaus oli myös napakkaa ja kohtaukset limittyivät ja lomittuivat jouhevasti. Ensimmäinen näytös loppuu upeasti kohtaukseen missä tapahtuu paljon yhtäaikaa, vuorotellen. Olavin ja Reginan häät ja talonpoikien marssi Helsingin Senaatintorille. Komeaa! Minnan salongin kohtaus Kosolan ja nimismies Holbergin kanssa on myös dramaturgisesti kiinnostava, kuten myös Iivarin ja Penjaamin viimeinen tapaaminen, mikä nähdään useamman kerran. Heidän molempien kohtalonsa koskettaa kyllä syvältä, molemmat ehdottomia aatteessaan ja vilpittömiä uskossaan. Penjaamin äiti Naima (Jenni Lättilä) laulaa ehdottomasti koskettavimman surulaulun 12. kohtauksen lopussa. Tämä topakka maan hiljainen herkistyy ja hiljenee, tuudittelemaan syyllisyytensä taakan alle musertunutta poikaansa.

Kaunis kesäilta ja upea joenrannan miljöö ja siihen päälle Marjatta Kuivaston pelkistetyn kaunis, sinisävyinen liukuvärjätty (valkoisesta IKL:n siniseen) puulavastus. Siinä silmä lepäsi. Lavastus oli toimiva ja tarjoili muutamia pieniä yllätyksiäkin. Tärkeimpiä rakennuksia esittivät pienoismallit, mutta sekin toimi tässä hyvin. Lapuan tuomiokirkko kaiken yllä, kuin muistutuksena jumalan alati valvovasta läsnäolosta. 

Leena Rintalan suunnittelemat yksinkertaisen tyylikkäät asut olivat myös harmaan, valkoisen ja mustan sävyissä, ripauksella sinistä. Ja toki myös kommunismin punaista! Varsinkin näyttävissä kuorokohtauksissa harmoniset puvut pääsivät oikeuksiinsa. Osku Heiskasen koreografioissa helmat lensivät ja jalka nousi. Varsinkin V. Kosola & Muiluttajien keikalla oli melkoiset tanssimuuvit. Jussi Matikaisen ja Oliver Siitarin äänisuunnitteluakin on kehuttava; ääni kuului selkeästi ja hyvin, ja monelta eri suunnalta.

Jouni Rissanen johti Vaasan kaupunginorkesteria ja lisäksi kuulimme Ilmajoen oopperakuoroa ja myös lapsi- ja nuorisokuoroa.

En tiedä meneekö Olavin ajama pasifistinen viesti perille, se että puheella ja rauhanomaisin keinoin pitäisi koittaa asiat selvittää, eikä ainakaan sotimalla. Kun kantaesitys viivästyi kaksi vuotta ja olemme nähneet taas uuden sodan syttymisen lähialueillamme, on aihe yllättävänkin lähellä taas meitäkin. Vaikka näistä tapahtuma-ajoista on jo 90 vuotta, eivät teemat ja aiheet ole kadonneet minnekään. Regina laulaa lopussa: "Jos laki lakkaa olemasta meillä ei ole vapautta, ei omaisuuta, turvallisuutta, ei henkeäkään. Niin, meillä ei ole mitään.". Näinhän se on, mutta ymmärtävätkö sitä kaikki?

Ensi kesänä Ilmajoella nähdään taas mielenkiintoista, nimittäin Armi Ratiasta kertova uutuus, jonka säveltää Eeva Kontu. Odotan sitä mielenkiinnolla, vaikka toki Hiljaiset perivät maan olisi voinut jatkaa vielä toisen vuoden. Sen verran kovatasoinen esitys kyllä oli. Lisää oopperoita Tuomas Parkkiselta!

Kuvien copyright Jussi Niukkala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.