Baritonien kosto / Teatteriravintola Kivi, Tampereen teatteri 6.10.2021

Huraa, huippubaritonit ovat täällä! Vihdoinkin, koska tämäkin esitys jäi viime keväänä pahan k:n jalkoihin. Mutta nyt he ovat täällä ja heillä on agenda: KOSTO! Miksi ihmeessä, kysyy siellä nyt joku. Koska tenorit vievät aina kaikki sankariroolit, ja naisetkin vissiin. Onhan siinä nyt aihetta revanssille. Tenorit ruotuun, ja samalla koko musiikkiteatteriskene. Kieli poskellahan Baritonien kosto on tehty ja vedetään, mutta onhan siellä pieni totuuden siemen mukana. 

Baritonit (kappas vaan!) Panu Kangas ja Osku Ärilä ovat tuttuja monen musikaalin rooleista. Usein siellä taustajoukoissa, mutta on heitä saanut suuremmissa ympyröissäkin ihastella. Kumpaakin on tullut vuosien varrella nähtyä vaikka ties missä. Mukaan esitykseen oli napattu "kiintiötenori" Jukka Nylund, mutta varmuuden varalta hänet on istutettu pianon taakse puoliksi piiloon. Ei vara venettä kaada. Kyllä se sieltä koittaa välillä jotain huudella, mutta tämä esitys on oikeasti baritonien bravuuri. 

Ja totta tosiaan, nämä karismaattiset, lahjakkaat, upeaääniset ja hetkittäin komeatkin könsikkäät ottavat Tampereen teatterin Kulttuuriravintola Kiven pikkiriikkisen lavan haltuun sataprosenttisesti. Esitys on ratkiriemukas, kiitos vaan myös yhdelle käsikirjoittajista ja ohjaajista eli Anna-Maija Ihanderille. Vaikka tämä on hauska esitys, niin pieni totuuden siemenhän siellä kaiken taustalla on: miksi baritonit eivät saa päärooleja, tai mikseivät Osku ja Panu niitä saa? Tätä lähdetään yhdessä tutkailemaan, ja siinä samalla selviää yhtä ja toista muutakin.

         

Miehet lavalla tekevät melkomoisen matkan, niin sisimpäänsä kuin ihan konkreettisesti. Liki 2,5 tunnin aikana käydään Italiassa Pavarottin haudalla asti, mutta ei sieltäkään saada vastausta pulmaan. Vai saadaanko?

Haluan sanoa näille baritoineille, ja kaikille muillekin baritoneille, että mun korvaan se on kaunein miesääni. En ole koskaan oikein lämmennyt korkealta kiekuville tenoreille, enkä käsitä miksi he muka ovat aina sankareita, ja baritonit saavat laulettavakseen vain pervojen ja hirviöiden rooleja. Kun oikeesti ne on ne syvä-ääniset baritonit jotka on parhaita. 

         

Kostoa janoavat baritonimme Osku ja Panu osaavat nauraa myös itselleen, eivätkä kaikesta huolimatta ota itseään liian vakavasti. Ehdimme oppia äänihuulten anatomiasta ja aukkarien ankeudesta kun koitetaan laulaa liian korkealta. Saamme nauttia niin Barry ja Tony Whiten todella matalaäänisestä laulusta (kaikki todellakin kuulostaa seksikkäältä jos sen vaan laulaa tarpeeksi matalalta), kuin hienosta bofferimiekoin käytävästä kaksintaistelusta äänihuulia vastaan. Esityksen hauskimpia juttuja on Tarja Halosen voimakas läsnäolo esityksessä.

Ja todellakin katsoisin rap/hiphop-henkisen Mannerheim-musikaalin, Hamiltonin hengessä tehdyn. Loistava! Tärkeintä on matka, todellakin, ja näiden baritonien kanssa matkaisin ihan mihin vaan. 

Musiikin sävellyksestä vastaa lähinnä Jukka Nylund, mutta on siellä vähän muutakin, joku Lloyd-Webberkin. Biisit ovat mukaansatempaavia ja jalan teputusta aiheuttavia. Nokkelista ja helkkarin viihdyttävistä lyriikoista vastaavat Anna-Maija Ihander sekä Panu Kangas ja myös Nylund. 

Hienot kotikutoiset lavasteet on laatinut Ihander. Erikoismaininta upeista (joskin aika hämmentävän näköisistä) äänihuulista Elviira Pullille.

Esityksiä nähdään vielä Kivessä, ja vähän muuallakin. Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, kuulemaan ja vaikuttumaan, mikäli yhtään musikaalit ja musiikkiteatteri kiinnostaa. Ja vaikkei niin kiinnostaisikaan. Tämä todellakin piristää ja nostaa arjen yläpuolelle. 

Baritonit maailman kartalle ja Oskulle ja Panulle päärooleja, mieluiten vielä HKT:n lavalla!

Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nyotaimori / Tampereen työväen teatteri 2.10.2021

Enpä voi kehua tienneeni tästä näytelmästä, tai sen kirjoittajasta (Sarah Berthiaume) oikeastaan mitään etukäteen. Tiesin kyllä samannimisestä japanilaisesta traditiosta, missä sushia tarjoillaan alastoman naisen vartalolta, yleensä varakkaille miehille. Suomessa ei kaiketi liiemmälti nähdä kanadalaisten nykynäytelmäkirjailijoiden esityksiä, joten sikälikin tämä oli hyvä katsoa. 

Hilkka-Liisa Iivanaisen sovittaman ja ohjaaman Nyotaimorin teemana on työ, sen eri muodoissa ja vivahteissa, useasta eri näkökulmasta. Sikäli toki kaikkia kiinnostava aihe, koska suurin osa katsojista on tehnyt, tulee tekemään tai tekee parhaillaankin työtä. Jokainen voi miettiä omaa työtään ja suhdettaan siihen; viekö työ kaiken elämän ja vapaa-ajankin? 

Lavalla nähdään freelancer toimittaja Mia (Anne-Mari Alaspää) joka koostaa juttusarjaa "urasuuntia etsimässä". Kunnianhimoinen nainen kohtaa haasteita, erityisesti ajankäytöllisiä, ja työt eivät ole sidottuja aikaan tai paikkaan. Hommia paiskitaan, vaikka lomareissua tyttöystävän (Eriikka Väliahde) kanssa on suunniteltu kauan ja hartaasti. Pääsemme seuraamaan myös feministisiä rintaliivejä markkinoivaa Frankia (Geoffrey Erista), jolla meinaa vähän lähteä innostuksen mopo käsistä ja rintsikkafirman creative directoria (Väliahde), jolle kysymykset lasten ja uran yhteensovittamisesta ovat hieman liikaa. 

Samaan aikaan toisaalla kilpaillaan Hands on a Hardbody -mittelössä. Tämmöinenkin kilpailu käydään, Teksasissa tietenkin. Kuka pitää kättään pisimpään lava-autossa kiinni voittaa sen. Ja ei saa siis lyyhistyä tms. Herran pieksut... Kisaajana Jyrki Mänttäri (pesukestävä jenkkidude) ja Erista toisena. Akrobatiaa muistuttava kilpailu vaikuttaa älyttömältä, mutta vähävaraisen on koitettava kaikkea, oman terveytensäkin uhalla. Tismalleen sama asia terveyden uhalla työskentelemisestä on 65-tunnin työviikko Toyotan kokoomislinjastolla; sekin nähdään. Ja missäpä luulette Empower Brat valmistettavan? Jo vain: hikipajassa toisella puolella maapalloa missä Priya (Väliahde) raataa 80-tuntista työviikkoa saumoja ommellen. 

Maagista realismia sekoittuu näiden ihmisten yhteyksiin ja putkahtaapa kuvaan myös takavuosien klassikkoleffa Thelma & Louise - naiset jotka irrottautuivat yhteiskunnan kahleista ja ajoivat vapauteen. Onko autojen hyväilijä oikea ammattikunta - no ainakin tässä on. Jännällä tavalla asiat ja eri ihmisten kertomukset sulautuvat yhteen.

Tykkäsin kovasti tanssillisesta otteesta mitä varsinkin Geoffrey Erista esitykseen toi. Fyysinen läsnäolo ja liike oli muutenkin näkyvässä roolissa. Myös Samuli Laihon säveltämä musiikki sopi tähän hienosti. Nigiri vei ajatukset japanilaiseen makumaailmaan - ja siihen nyotaimori-kulttuuriin. Sushiöverit koetaan kyllä lopuksi muutenkin.

Melkoisen kiehtova esitys joka jätti ajateltavaa omasta suhtautumisesta työhön. Miten epätasaisesti työt jakautuvat, ei ainoastaan globaalisti, vaan ihan pienemmässäkin mittakaavassa. Toinen tekee vapaaehtoisesti pitkää päivää ja uhraa elämänsä uralleen. Toinen tekee koska on pakko. Toinen viettää lomat sovitusti, toinen ei siihen kykene. Työnarkomania on paha juttu jos se menee kaiken muun edelle. Onko näkyvyys kaiken a ja o, ja voiko näkyvyydellä tienata tai maksaa laskut?  

Kellariteatterin intiimiys sopii hyvin tämmöiselle pienelle teokselle ja Milja Ahon moneen muuntuva lavastus oli kompakti. Kyllä yksi Toyota Yaris aina teatterin lavalle mahtuu! Räikeän pastellinvärinen puvustus (a'la Iivanainen ja Päivi Hatanpää) on hauska ja makeudessaan sopii kyllä kokonaisuuteen. Juha Haapasalon valot ja äänet pelaavat yhteen harmonisesti.

Sopivan vinksahtanut, sopivan hullutteleva, sopivan outo - kaikkea tätä oli TTT:n Nyotaimori. Maailma muuttuu ja työelämä sen mukana, mutta moniko on valmis muutoksiin? Ja onko tässä kaikessa mitään järkeä? Nyotaimori ottaa kantaa ja haastaa katsojaa miettimään omaa työsuhdettaan, ja siinä sivussa myös vähän muita elämänarvoja.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kullervo / Turun kaupunginteatteri 2.10.2021

No nyt on moderni tulkinta Kiven Kullervosta! Ensinnäkin näytelmä on kokonaan naisten tähdittämä; aika kiinnostava veto kun Kullervo on niin Äijä. Linda Wallgrenin ohjaus on raikas ja räiskyvä, erilainen, ja paikoitellen aika hulvatonkin. Mutta kaikkihan tietävät miten Kullervolle lopulta käy, eli aika traagisiakin elementtejä on mukana. Väkivaltaa, kuolemaa ja murhetta on paljon, ja siksikin ikäsuositus on 13+. Keveyttä ja huumoria esitykseen on onneksi saatu monestakin eri elementistä.

Jotenkin tässä oli paljon samankaltaisuutta viime vuoden suosikkinäytelmäni Rakkaani, Conan Barbaari kanssa. Ei ainoastaan sama puvustaja, ja se että samat naisnäyttelijät esittävät miesrooleja. Mutta jotenkin sellainen samanhenkisyys ja päähän potkimisen teemat. Kuten Conanissakin, pääosassa oli reppana ja kärsivä nuori. Kaikki kiusaavat ja kostohalu pistää tämän pään sekaisin. 

Esitys alkaa lakonisen tyylikkäästi. On aamupalaa puuhaava nainen. On huutava vauva, Hitaasti eleetön nainen nappaa leipäveitsen ja poistuu. Vauva hiljenee. Nainen palaa jatkamaan aamupalaansa. Vaikuttavaa kaikessa eleettömyydessään. Toisaalta, mikä on tämän yhteys Kullervoon? Tehokkaana johdantona väkivaltaesitykselle toimii kyllä.

Rakastan sitä miten taitavasti nykyajan ylöspano taipuu vanhaan tekstiin! Tai oikeastaan miten vanha teksti taipuu moderniin kehykseen. Mielenkiintoinen kontrasti on myös modernin lavastuksen ja puvustuksen sekä Kiven kauniin, arkaaisen tekstin kanssa.

    

Kullervo (Helmi-Leena Nummela) raataa orjan lailla setänsä Untamon (Ulla Koivuranta) rengas- ja korjausliikkeessä (Untolan Rengas & Romu) omien vanhempiensa traagisen kuoleman jälkeen. Siellä lattioita lakaisee myös paras kaveri Kimmo (Minna Hämäläinen), joka takatukassaan muistuttaa lätkänpelaajaa 80-luvulta. Kasvattiäiti ja Untamon emäntä (Ulla Reinikainen) on elähtänyt prätkäpimatsu, jonka pelkkä kihertävä olemus ja tukan heilautus saa aikaan naurunkäkätyksen sisimmässäni. Paikoitellen Untamon ja rouvansa asetelmasta tuli mieleeni Macbeth, missä rouva onkin se pahempi osapuoli, joka viekoittelee miehensä tekemään tuhmia. Olihan Kivikin Shakespearensa lukenut.

Kun paikallinen jengipomo Seppä Ilmarinen (Kirsi Tarvainen) purjehtii sisään pitkässä turkissaan, paljas rinta lihaksista pullistellen (se Conan Barbaari -vertaus!) ja kultaketjut rinnalla kimaltaen, sekä pitkää hiuspehkoaan ja partaansa sivellen, olen ihan myyty. Ja myyty on myös Kullervo, orjaksi tälle sankarilliselle menestyjämiehelle. Katkeruus ja kostonhimo vain lisääntyy, kun Kullervo joutuu (seksi)orjana toteuttamaan uuden isäntänsä pienimmätkin sormennapsutukset - kaiken lisäksi Pohjolan neito (Ulla Koivuranta) tuntee olonsa uhatuksi, jättikokoisesta povestaan huolimatta! Hulvaton rooli tämäkin ja miten mulle tulee mieleen Donatella Versace? 

Tähän väliin on pakko kehua Tuomas Lampisen hillitöntä pukusuunnittelua; tästä on kuulkaa Kalevalan karvahatut kaukana (vai ovatko sittenkään?). Kultalameeta, ökyilyä ja design-juttuja nähdään Ilmarisen taloudessa, mutta Kullervon vanhemmat luottavat perisuomalaiseen suunnitteluun. Ja sitten on se junttikasarilook! Kun Kullervo lopussa lähtee kostoretkelleen, niin minkälaisen modernin vihaisen (nuoren) miehen sotisovan hän vetää ylleen? Arvatkaapa vaan... Myös Jessica Rosenberg ansaitsee aplodit hienoista peruukeistaan ja maskeerauksesta.

Tarinassa on niin monta mutkaa ja juttua, ja kaikessa punaisena lankana on se Kiven teksti. Jos nyt Pohjolan neidon karja onkin modernisoitu S/M-henkiseksi koiralaumaksi ja Kullervon vanhemmat Marimekko-asuisiksi sohvallamöllöttäjiksi niin mikä jottei. Yllätyksellisiä käänteitä nähdään paljon ja enpä tosiaan hykertele katsomossa yksin. Kikatusta ja hohotusta kuuluu joka suunnalta. Olutravintola Riekkokankaan kantapeikot salihousuissaan ja Vaatehuoneen "silkki"pusakoissaan on taas ihan oma lukunsa. Olen ihan varmasti ollut tuolla, tai ainakin jossain sen kymmenistä ellei sadoista baarikloonikavereista ympäri Suomea. 

Kun Kullervo täräyttää Total Eclipse of the Heart karaokessa, voi pojat! Taas tuli muistuma siihen Rakkaani, Conan Barbaariin; karaokebaarikohtaukset ovat henkiset siskokset.

Kaisu Koponen on laatinut messevät lavasteet. Koko näyttämö on yhtä taulunkehyksen sisällä tapahtumaa kohtausta. Kaiken taustalla häälyy Gallen-Kallelan vaikuttava Kullervon kirous -maalaus, tosin ilman päähenkilöään. Kun Kullervo lopulta murtautuu kirjaimellisesti ulos raameistaan ja pistää kaiken päreiksi, noh, näin todellakin käy. Myös lavan nousevia ja laskevia elementtejä hyödynnetään hienosti. Ja tulikohtaukset on kaunista katseltavaa myös! Ja se hydrauliikkapuristin! 

Mika Hiltusen hienot projisoinnit täydentävät näyttämökuvan upeaksi; hetkittäin myytti sekoittuu realismiin. Valot (Jarmo Esko) ja äänet (Iiro Laakso) pelaavat myös hienosti yhteen kaiken muun kanssa.

Koko näyttelijäsakki vetää ihan huikean hulppeita rooleja. Kirsi Tarvainen ja Ulla Reinikainen Kullervon vanhempina riemastuttavat kaikessa säälittävyydessäänkin, ja tottakai Helmi-Leena Nummelan monia tunteita läpikäyvä Kullervo on upeaa katsottavaa. Viettelevä, epävarma, julma, piittaamaton, tunteeton mutta myös täysillä tunteva. Nuori ihminen joka joutuu vanhempien heittopussiksi. 

Johtuvatko Kullervon kokemat vääryydet yhteiskunnasta vai ajautuuko hän niihin itse? Mikä vaikuttaa eniten: geenit ja perimä, kasvatus, kohtalo, luonne, ympäröivä yhteiskunta? Mistä se pahuus oikein kumpuaa? Testosteroni tuoksuisi vahvasti nokkaan - ellei lavalla olisi ainoastaan naisia. Shakespeare-viittauksia on myös Ainikin itsemurhassa (Ofelia), mutta myös antiikin tragediat heijastuvat Kullervon kohtaloon. "Kirous ja rutto päällesi, koiransikiö".

Esityksen jälkeen mietin paljon myös muutaman vuoden takaista Åbo Svenska Teaterin loistavaa Kalevalaa ja sen välittämää Kullervo-kuvaa. Ja ylipäätään sitä Kullervoa mikä on meille tuttu taiteesta ja eri tulkinnoista. Mun tulee vähän surku koko tyyppiä, eksynyt ja kiivas teini jota maailma murjoo. Kaikki potkivat tätä päähän tai ainakin nimittelevät. Vähemmästäkin sisuuntuu. Eihän nimittely oikeuta hirmutekoihin, mutta Kullervon kohtelu auttaa ymmärtämään miksi tarina on loppujen lopuksi tragedia. Ei ainoastaan Kullervon tragedia, vaan koko yhteisön. 

Väkivalta synnyttää väkivaltaa, ja sitähän Kullervo elää ja hengittää. Kullervo ei suostu asettumaan mihinkään perheen, suvun tai yhteiskunnan tarjoamiin muotteihin (telkkarin katselu kutovan äidin ja lonkeroa kittaavan isän kanssa ei iske pidemmän päälle) vaan valitsee omat polkunsa. Ja ne polut johtavat vain tuhoon. Vaikka Wallgrenin Kullervo tarjoaa toisenlaisen lopun - onko Kullervon mahdollista ottaa oma elämänsä hallintaan ja kirjaimellisesti tuikata raamit tuleen ja kävellä pois. Kenties, kenties.

Kullervo on kertakaikkisen nautittava esitys. Haluaisin nähdä tämän uudelleen, vaikka jo pelkästään hienojen näyttelijäsuoritusten vuoksi. Voisiko Wallgren ja tiimi tarttua seuraavaksi vaikka Seitsemään veljekseen, tai Nummisuutareihin, Kiven äijäilyklassikkoja nekin. Voisiko tämä olla Kivi-trilogian alku? Pliis!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nainen katoaa / Grus Grus Teatteri & Turun kaupunginteatteri 1.10.2021

Aina kun kuulee sanan Grus Grus Teatteri (tai kolme sanaahan siinä on) niin pitää rientää varaamaan lippuja. Minulle nimi on tae laadusta, mutta myös uniikista ja usein melko eriskummallisesta esityksestä. Niin tälläkin kertaa. Nainen katoaa viivästyi sekin tiedätte-kyllä-minkä takia, mutta vihdoin päästiin Turun kaupunginteatterin Sopukkaan sitä ihmettelemään. 

Ja ihmettelyä totisesti piisasi! Tätä Sophia Lannefranquen kirjoittamaa (Sofia Molinin ja Ville Kurjen avustaessa) teosta mainostettiin sanaparilla "psykedeelinen trilleri", ja ehkä se olikin juuri sitä. Taatusti psykedeelinen, ja jossain määrin trillerikin, hieman film noir -henkinen sellainen. Ainakin siinä oli mysteeri (kadonnut nainen) ja etsivä (joka tutkii tämän katoamista). Mutta sen lisäksi paljon muutakin. 

Naisen (Sofia Molin) hämmentynyt tiedemiespuoliso (Thomas Dellinger) tuntuu olevan kaikesta koko ajan pihalla. Katsoja voi hyvin samaistua, koska yhtä pihalla sitä ollaan. Hykerryttävintä esityksessä oli se kun tapahtumille saattoi keksiä monenlaisia selityksiä ja tulkita oman mielikuvituksensa rajoissa. Katsojakumppanin kanssa keksimme näitä iltamyöhiin, ja molemmilla oli muutama sellainenkin skenaario mielessä mitä toinen ei ollut tullut ajatelleeksi. Mutta en halua spoilata, vaan tämä pitää kokea itse.

On pariskunta, heillä on kaikenlaista yhteistä ajanvietettä, bonsaipuuta ja pandakostyymiä. Välillä tanssitaan, mutta nainen tykkää myös kävellä yksin sateessa ja kotonakin hänellä on oma piilopaikkansa. Mies tuntuu olevan ihan yhtä hämmentynyt vaimonsa elämästä kuin etsiväkin. Ja useinhan katoamistapauksissa epäillään puolisoa. Kliseisesti etsivältä näyttävä etsivä (Pauli Poranen) ja mies keskustelevat, tai kuulusteluhan se on. Kaksikon dynamiikkaa on hauska seurata, heidän välillään on jotain mistä ei saa otetta. Vaikka nainen ja hänen katoamisensa tässä on se mistä ei saa otetta. Pariskunnan suhde vaikuttaa kyllä melkoisen oudolta. Jos kohta en tiedä kumpi heistä on se oudompi. Mietin onko kaikki vain miehen mielikuvitusta tai peräti vinksahtaneen mielen tuotosta. Siis koko vaimo ja hänen katoamisensa. 

Ville Kurki ohjaa näyttelijäkolmikkoa hienosti, ja kyllä kaikki tekevät taitavaa työtä. Sofia Molin on aina yhtä häikäisevä ja lakonisen jäyhät miehet koittavat pitää tunteensa kurissa (vaan pinnan alla kuohuu). Kalle Terästön äänimaisema ja musiikkivalinnat hurmaavat, sopivan vinksahtanutta. Sateen ja ukonilman äänet luovat sopivan tunnelman. Katon lakanaan heijastettava videomateriaali aallokosta ja naisesta sen syleilyssä tarjoilee myös aivoille työstettävää - liittyvätkö ne naisen taustaan, alkuperään vai kohtaloon. Vaiko eivät?

Timo Tammisen ja Ville Kurjen retrohenkinen puvustus ja lavastus vie myös ajatukset 1960-luvulle. Vakosamettiset pikkutakit, trenssit, naisen asut - ja se hurja panda/merenneitodiskokohtaus, huh! Jääkaappi lavalla näyttelee tärkeää roolia myös! Irene Lehtosen käsialaa on valosuunnittelu; hyvin tärkeässä osassa sekin. Kaikki mitä näemme ja koemme tukee hyvin toisiaan.

Mitä miehelle tapahtui lennolla Kanadaan? Mistä hän vaimonsa löysi? Mikä on bonsain merkitys tässä kaikessa... Nainen katoaa herättää paljon kysymyksiä, mutta ei tarjoile vastauksia. Sen sijaan se tarjoaa kiehtovan reilun puolitoistatuntisen esityksen, josta jäin kaipaamaan ainoastaan käsiohjelmaa.  

Haluaisin nähdä tämän uudelleen, koska mielessä pyörii monia kysymyksiä ja mietteitä. Nyt kannattaa tarttua tilaisuuteen ja käydä äimistelemässä Nainen katoaa. Esitykset Turussa 30.10. asti, Mikä on sinun tulkintasi - katosiko nainen, ja jos katosi niin miksi, minne ja miten? Kiitos Grus Grus syksyn aivopähkinästä!

Kuvien copyright Ville Kurki, alin kuva Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Dosentit / Kansallisteatteri 25.9.2021

Juha Jokelan uusi näytelmä on aina Tapaus, ja tällä kertaa jouduttiinkin odottamaan uusinta hieman kaueammin kuin piti. Koska korona. Onneksi ensi-ilta oli vihdoin syyskuussa - ja hyvää todellakin kannatti odottaa. Vaikka Dosentit on liki kolmetuntinen, se ei todellakaan tunnu siltä. Ensinnäkin teksti on kiinnostava, ajankohtainen, kantaaottava ja oivaltava. Älykäs. Mukana on ripaus huumoria keventämään paikoitellen aika raskasta aihetta. Kummasti kyllä esitys ei ole raskas vaan ilmava ja hengittävä. Kaikesta huomaa miten hyvin kirjoittaja on aiheeseensa perehtynyt. Toisekseen kaikki näytelmän tekemisestä vastaavat ovat tehneet ihmeellistä jälkeä.

Aiheena on tällä kertaa yliopistomaailma kaikkine (lieve)ilmiöineen. Päähenkilönä on keski-ikäinen sosiaalipsykologian professori Johanna (Ria Kataja), joka alkaa tutkimaan yliopistolaisten hyvinvointia. Avukseen hän saa someaktiivisen ja ärhäkän tutkijan Fionan (Marja Salo). Kantona kaskessa vaikuttaa olevan rehtori Leena (Maria Kuusiluoma). Jossain välimaastossa sukkuloi tiedekunnan dekaani Mikko (Tommi Korpela) ja ex-aviomies & professori Eero (Hannu-Pekka Björkman). Perhe-elämän tuulahduksia tuo valokuvauksesta innostunut abi-ikäinen poika Aapo (Otto Rokka) sekä etäyhteyksien päässä naisystävä Marina (Snezhina Petrova). Henkilögalleria on kirjoitettu kiinnostaviksi, hyvin todentuntuisiksi hahmoiksi. Sopivasti ristiriitoja ja jännitteitä, sopivan inhimillisiä. Arkisiakin. 

Voin kuvitella että niille katsojille keille yliopistomaailma ei ole lainkaan tuttu, näytelmä saattaa vaikuttaa hetkittäin vaikeaselkoiselta tai sisäänpäinlämpiävältä. Paljon tässä toki on erilaisia käsitteitä ja minulle uusia filosofeja ja tutkijoita, mutta tuleepahan samalla sivistyttyä taas piirun verran. Käsiohjelmassa on muuten hyvä yhteenveto keskeisistä henkilöistä mitä esityksessä mainitaan. Ja hyvä lista kirjallisuutta myös!

Olen kuitenkin monelta tutkijalta tai yliopistossa työskentelevältä kuullut että Jokela on onnistunut tavoittamaan erinomaisen hyvin sen maailman, tutkijoiden arjen haasteet ja valtataistelun, politiikankin. Mutta ei tätä tarvitse ajatella ainoastaan yliopistomaailman kuvauksena, vaan minkä tahansa yrityksen tai yhteisön. Ihmisten väliset suhteet, työnteko, hierarkia, valtataistelut, nokkimisjärjestykset, julkisuudessa esiintyminen, byrokratia, luokkaerot, kilpailukyvyn lisääminen... Ja se miten erilaisessa asemassa freelancer on vakituisessa työsuhteessa olevaan. 

Voidaanko työyhteisöä kritisoivaa ihmistä palkata siihen porukkaan, vaikka olisi kuinka pätevä? Haluaako johto tietää miten huonosti työntekijät voivat? Sosiaalinen media tuo omat haasteensa tähän aikaan, ja sitäkin puolta avataan hienosti. Myös ajankohtainen asia eli korona on päässyt mukaan ja näkyy hyvin roolihenkilöiden arjessa. Yliopiston ruokalassakin pidetään turvavälejä. 

Monessa kohtaa näytelmää nousee esille ajatus tieteen tekemisestä ja tutkimisesta. Että tiede itsessään on arvokasta, ei ainoastaan välineenä johonkin muuhun. Yliopistomaailman rahoituksen leikkaukset kirpaisevat muitakin kuin yliopistolaisia, ainakin pitkällä tähtäimellä.

Näyttelijät tekevät kaikki ensiluokkaista työtä. Show'n varastaa kyllä mestarillisen upea Ria Kataja, yksi Suomen upeimpia näyttelijöitä. Tämän Johanna tekee parhaansa, mutta aina sekään ei riitä. Loppuunpalaminen uhkaa kaikkia ihmisiä ketkä laittavat itsensä likoon. Johanna on puun ja kuoren välissä ja tulee tutkimusaiheellaan sorkkineeksi muurahaispesää. Lojaliteetit punnitaan. Kataja on ihan loistava roolissaan. Myös Marja Salon tiukkailmeisen hymytön Fiona on napakka ja hyvin uskottava hahmo. Maria Kuusiluoman rehtori on todella ärsyttävä, mutta rakastan tapaa miten Kuusiluoma ammattitaidollaan rakentaa tämän tyypin. Ei ne miehetkään huonoja ole, mutta jäävät vähän häilyviksi vahvojen naisten taustalle. Sellaisiksi ne on toki kirjoitettukin.

Näytelmässä oli paljon suoraa kontaktia yleisöön eli Johanna esitelmöi meille, ja kertoo asioita katsojille suoraan. Kuin olisimme osanottajia seminaarissa. Tavallaan tykkään tästä.

Kati Lukka on taikonut lavastukseen hienon puolikaaren; muistuttamaan meitä panoptikon-tyyppisestä tilasta (käsite mikä tulee kyllä tutuksi näytelmässä). Puolikaarta käytetään hienosti milloin kirjaston, yliopiston kuppilan tai Johannan kodin taustana upeiden Timo Teräväisen videoprojisointien avulla. Se oletus jatkuvasta tarkkailun kohteena olemisesta toteutuu hyvin. Tarkkailijana yleisö, mutta myös tutkijayhteisö, yliopiston johto, milloin kukakin. Projisointeja käytetään luovasti muutenkin. Varsinkin se valtava kirjaseinämä näyttää huikealta, ja Twitter-viestien paljous alkaa ahdistamaan. Rauhallisen verkkaan liikkuvat näyttämömiehet siirtelevät irtohuonekaluja tarpeen mukaan, hienosti integroituen osaksi esitystä. Myös lavan nousevat ja laskevat elementit on otettu hyvin mukaan.

Kun panoptikon-häkkyrä lopulta hajoaa, se toimii hienona vertauskuvana Johannan tilanteelle. Tämä disintregraatio näyttää ja kuulostaa muuten pirun komealta! Nadja Räikkä on tehnyt hienon työn valosuunnittelijana; ja kehun samalla myös Tuuli Kyttälän äänisuunnittelua ja musiikkiakin. Auli Turtiainen on onnistunut myös hyvin, koska mikään puvustuksessa ei pistä silmään. Näin ihmiset näissä hommissa pukeutuvat. Tyylikkään ajattomasti, jopa trendikkäästikin. Yhdessä kaikki tämä tekee esityksestä nautinnon katsoa ja kokea.

Kerrassaan ihanaa oli olla taas Kansallisteatterissa, ja vielä näin loistavan esityksen parissa. Ja miten hienosti henkilökunta Matti Patanan johdolla hoiti katsojien tulemiset, menemiset ja tiedottamisen. Kaiken kruunasi vielä arjen luksus eli aitio; siellä me Tanjan kanssa nökötettiin kuin kuninkaalliset konsanaan. 

Kiitos Juha Jokela, kiitos Kansallisteatteri - yhdessä olette parhaita!

Kuvien copyright Katri Naukkarinen, paitsi meidän aitiokuvan otti henkilökunnan edustaja.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sota ja rauha / Lahden kaupunginteatteri 25.9.2021

Tolstoin Sota ja rauha, massiivinen suurteos Napoleonin varjossa! Lahden kaupunginteatteri on kunnostautunut isojen tuotantojen laadukkaan esittämisen kanssa, joten odotukset olivat korkealla. Tämäkin esitys lykkääntyi koronan takia, mutta vihdoin tänä syksynä se päästiin katsomaan. 

Pasi Lampelan sovittama ja ohjaama teos oli tietenkin suurella Juhani-näyttämöllä. Visuaalisesti esitys oli näyttävä, juuri sopivan mahtipontinen ja rouhea. En tiedä missä ongelma oli, mutta kaikesta jäi vähän laimea ja lattea fiilis.

En tempautunut mukaan Bezuhovin (Mikko Pörhölä) olemisen kriiseihin, en Marian (Saana Hyvärinen) elämän ankeuteen, en Lisen (Miila Virtanen) surulliseen kohtaloon. Näyttelijätyössä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta hahmot eivät heränneet henkiin. Kahdellatoista näyttelijällä ei näin isoa lavaa täytetä, ja kaikenlaiset joukkokohtaukset tanssiaisista taisteluihin oli karsittukin aikalailla kokonaan pois. Tapahtumat vyöryivät eteenpäin välillä aika hengästyttävää tahtia, ja en saanut otetta ihmisistä. Ymmärrän että näin mittavasta teoksesta on jätettävä ihmisiä pois, ja tapahtumiakin. Tietynlainen slaavilainen henki on kyllä säilynyt vodkan juomisineen, kortinpeluineen ja pelivelkoineen, ylhäisine ihmisine kummallisine koukeroineen.

Esityksen päähenkilö on Pierre Bezuhov,  hieman eksyksissä oleva aatelisarvon perivä mies, joka ajelehtii, ei löydä elämänsä tarkoitusta. Hänen päänsä sisällä kaikuva isän ääni ei ainakaan helpota elämää. Sitä ei tee myöskään nautinnonhaluisen vaimon Helenen (Laura Huhtamaa) naiminen. Perinnön turvin miehestä tulee rikas, mutta ei tunnu suovan mitään helpotusta elämään sekään. Hän on edistysmielinen, mutta seuraako siitäkään mitään. Näytelmän alussa hän ihailee Napoleonia, mutta sekin ihailu karisee matkan varrella. Varsinkin kun Napoleon valtaa Moskovan ja Pierre päätyy vankileirille. 

Samalla kuin seuraamme Bezuhovin ajelehdintaa ja elämäntuskaa, näemme juonittelua, politikointia, romansseja ja parisuhteiden muodostumista, itsemurhayrityksiä ja pettämistä. Mutta myös sotaa ja kuolemaa. Monenlaisia tunteita.

Natasha (Janna Räsänen) on myös näytelmän tärkeä henkilö, musikaalinen nuori nainen jossa kapinallisuus ja sovinnaisuus kamppailevat. Monikin mies haluaisi Natashan, mutta huoliiko hän kenestäkään? 

Upean roolityön tekee Aki Raiskio, pikku hiljaa höpertyvänä ruhtinas Bolkonskina. Mahtipontinen ja tytärtään Mariaa ilmaisena piikanaan pitävä mies hyppyyttää myös poikaansa Andreita (Tapani Kalliomäki), mutta tämä pistääkin hanttiin. Ketkumaiset Anatol Kuragin (Henri Tuominen) ja Dolohov (Tomi Enbuska) harrastavat uhkapeliä ja viinanjuontia muita innokkaimmin, mutta taistelevat myös urhoollisesti. Tosin Dolohov on kyllä aika inhottava hahmo; provosoi Bezuhovin haastamaan itsensä kaksintaisteluunkin.

Kreivitär Rostova (Eeva-Kirsti Komulainen) on surullinen näky kun hän koittaa haalia mukaan omaisuuttaan siinä vaiheessa kun koti pitäisi jättää. Sen sijaan lapset Natasha ja Nikolai (Tuomas Korkia-aho) vaativat kärryihin pakattaviksi haavoittuneita sotilaita. Järjen ääntä sotaan ja koko kaaokseen) tuo kenraali Kutuzov (Mikko Jurkka) joka on tyynen rauhallinen Napoleoninkin edessä.

Minna Välimäen karhea lavastus pääsi hienosti oikeuksiinsa isolla näyttämöllä. Betoni ja teollisuuselementit toivat hienoa kontrastia samettiverhoihin ja kattokruunuihin. Rappuset ja lavan korkeuserot muuntelivat tilaa hyvin. Välimäen kädenjälki näkyi myös pukusuunnittelussa. Lilan eri sävyt jäivät mieleeni. Jossain kohdassa muistan ajatelleeni värien kontrastia, mustaa ja valkoista vaatetta vierekkäin. Ja tietenkin näimme komeita univormuja. Lisää kontrasteja oli myös Natashan punk-henkisessä tyylissä, kuin huutomerkki perinteisemmän puvustuksen ja maskeerauksen rinnalla. 

Tatu Virtamon äänisuunnittelu lisäsivät rouheaa teollisuusvaikutelmaa ja sodan melskeet tulivat katsojille lähinnä kuulokuvina. Musiikkivalinnat olivat välillä hieman yllätyksellisiä. Kari Laukkasen valosuunnittelu sykähdytti!

Ensimmäinen näytös oli kamalan pitkä, puolitoista tuntia ja sitten taas toinen vähään lyhyt (40 minuuttia). Hienoa on silti että Lahden kaupunginteatteri ei epäröi tarttua näihin isoihin esityksiin. Kun Natasha laulaa lopuksi Joan Baezin tunnetuksi tekemän Here's to you, niin kylmät väreet menevät selkääni pitkin. Lumi putoaa taivaalta, Moskova palaa ja taivas hehkuu oranssina. Pierre on pelännyt elämää, ilmeisen turhaan.

Eihän tässä muuta ongelmaa ollut kuin tietynlainen hengettömyys. Olisiko enemmän väkeä lavalla auttanut asiaa? Huippuhieno viiden vuoden takainen BBC:n suursarja kummitteli mielessäni. Ja vaikka onkin epäreilua verrata teatteriesitystä ja tv-sarjaa, niin se sai puhallettua klassikon henkiin hienosti. Hyvää perusteatteria tämä silti oli.

Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Levätkää rauhassa, komisario Palmu / Tampereen komediateatteri 15.9.2021

Kun Mika Waltari kuoli vuonna 1979, ei mitenkään yllättäen siihen loppui samalla myös hänen kirjallinen tuotantonsa. Mukaanlukien rakastetut komisario Palmu -romaanit. Vaan joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Keskeneräinen elokuvakäsikirjoitus muokkaantui tyttärenpojan Joel Elstelän käsissä näytelmäksi kymmeniä vuosia myöhemmin. Ja lopulta syyskuussa 2021 pääsimme nauttimaan työn hedelmistä Tampereen komediateatterissa. Panu Raipian ohjaama Levätkää rauhassa, komisario Palmu on täysipainoinen Palmu-tulkinta. Kaikki ne tutut elementit ovat mukana: nasevaa sanailua, huumoria, nopeita tilanteita, kirjava henkilögalleria ja toimiva juoni. Kerrassaan riemullista katsoa tuttujen tyyppien menoa ihkauudessa näytelmässä. 

Esitys alkaa dramaattisesti. Palmua on ammuttu; Kokki (Risto Korhonen) ja Virta (Mikko Vaismaa) ovat järkyttyneitä. Palaamme takaisin tapahtumaketjun alkuun, Palmun eläkkeellelähtöjuhliin Kämpiin. Maljoja nostetaan, Kokki lauraa luikauttaa Silmät tummat kuin yö (näytelmässä on muutenkin paljon pieniä silmäniskuja vanhoihin Palmu-juttuihin ja elokuvien näyttelijöihin) ja tunnelma on haikean riehakas. Naapuripöydän taiteilijaseuruetta häiritsee eläkejuhlat. Näin pääsemme näppärästi tutustumaan pröystäilevään taiteilija Lautanterään (Jere Riihinen) ja hänen tulevaan Macbeth-tuotantoonsa. Suureksi ilokseni näemme myöhemmin myös otteita tästä Macbethistä (ja voi himpura kun haluaisin nähdä sen ihan kokonaan) ja se liittyykin aika olennaisesti juoneen. 

Tällä kertaa näemme Palmun isoissa saappaissa tamperelaisen mestarin eli Aimo Räsäsen. Palmu on mörisevä mörökölli ja Amin tapa tyypitellä tätä on suvereeni ja taitava. Palmu on jonkunlainen karikatyyri ja ehkä hänessä on paljon mihin näyttelijänä tarttua. Ensimmäistä kertaa mieleeni putkahti myös yhtäläisyydet (lähinnä ulkoiset) Charlie Chaplinin ja Palmun välillä.

Juoni puksuttaa eteenpäin kuin juna ja katsoja istuu kyydissä, ja ainakin minun tapauksessani hykertelee, hymyilee, nyökkäilee ja nauttii. Ihanat mykkäelokuvajaksot! Mikä hahmokavalkadi! Murhaa selvitellään - ja tottakai Palmu sekaantuu tutkimuksiin, pitäähän vanhuksilla olla virikkeitä kuten Kokki toteaa. Äksyilevä maisteri Lautander (Kake Aunesneva), hurmaava neiti Lumme (Saara Pohjoismäki), asioita salaileva emännöitsijä Johansson (Anna Haaranen), ketku rakennusurakoitsija Sipponen (Aku Sajakorpi), epävarma tohtori Saksinen (Ari Myllyselkä) ja vielä tuomari Luste (Jarmo Perälä). 

Kuka heistä on syyllinen, koska kaikilla vaikuttaisi olevan motiivi ja ehkäpä mahdollisuuskin. Agatha Christiemäiseen tapaan Palmu kokoaa lopuksi kaikki yhteen ja selvittää tapauksen. Hetkinen, vai selvittääkö? Ja vietetäänkö lopussa myös Palmun hautajaisia? Juonenkäänteitä siis piisaa. Yksityiskohtiin en mene koska Palmu itse kielsi. Kyllä tämä pitää kokea ihan itse. 

Oskari Löytösen lavastus on näppärä ja muuntaumiskykyinen ja Kaisa Savolaisen puvut oikein passeleita. Varsinkin ne Macbeth-asut, herramunremppeet! Monenlaisista ääniefekteistä ja äänisuunnittelusta iso kiitos Janne Pärnäselle.

Monia hienoja roolitöitä lavalla nähdään, mutta kyllä Jere Riihisen yliampuva teatraalinen Lautanterä varasti show'n aina ilmestyessään estradille. Huikeaa näyttelijäntyötä! Ja lisäksi oli kerrassaan mahtavaa nähdä taas Risto Korhosta lavalla; tälle sopi Kokin rooli kuin nenä päähän. Myös Saara Pohjoismäki oli raikas ja taitava, minulle uusi tuttavuus.

En oikein tiedä mitä odotin "uudelta" Palmulta, mutta iloisesti sain yllättyä. Tämä on oikeasti todella toimiva esitys eikä mikään jämäpaloista kasaan kursittu raajarikko. Mikä on Waltarin kynästä ja mikä Elstelän, onko sillä lopulta mitään väliäkään. Hienoa että tämä on vihdoin saatettu valmiiksi ja lavalle. Nautinnollinen teatteri-ilta!

      

Levätkää rauhassa, komisario Palmu on samalla myös Tampereen komediateatterin 30-vuotisjuhlanäytelmä. Esityksen lopuksi näimme onnittelutervehdyksiä ja muistamisia. Moni teatterialan ihminen, jolla on ollut siteitä Komediateatteriin, palkittiin Suomen Teatterijärjestöjen keskusliiton ansiomerkeillä. Onnea vetreä kolmekymppinen, ja malja seuraaville vuosikymmenille.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.